Gotta Be Strong

Lepopäiviä

2012-01-25T09:59:00.001+02:00

Elämä on ihan oikeesti helpottunut ahdistusten kannalta kun olen sallinut itselleni lepopäiviä. Sunnuntai meni iha väsyneessä sumussa, kun la-su välisen yön jännitin juhlia ja en selkeesti ottanut tarpeeksi unilääkettä. Maanantaina en tehnyt mitään, makasin ja nukuin (plus tietty käytin koirat ulkona) ja huomasin tiistaina ilokseni et vireystila on ihan toista. Tosin päikkärit taisin nukkua silti, mutta aamulla ei ollut niin superväsy kuin yleensä.

Käytiin äidin kanssa eilen apteekissa hakemassa taas lääkkeitä. Hintaa vain 150e, tätä menoa katto täyttyy taas nopeaan. Jouduin vaihteeksi tappelemaan apteekkarin kanssa, kun olisin halunnut ostaa pari pakettia lyricoita samalla kun muitakin lääkkeitä otin pariksi kuukaudeksi. Täti ei suostunut antamaan vaan sanoi että niitä pitäisi riittää 21.2. Asti. Juu, avaamaton paketti kotona mutten käsittänyt silti, kun lääkkeet eivät mene edes kelan piikkiin (kokonaisuudessa siis) niin miksen voinut saada niitä nyt, ettei taas varta vasten pidä lähteä hakemaan.. puuh. Tän tätin kanssa on saanut vääntää millon mistäkin. Taidan jatkossa tosiaan suosia vain ja ainoastaan lähiapteekkia.

Apteekin jälkeen lähdettiin ettimään miulle takkia. Ihan perustalvitakkia tai kuoritakkia. Eipä tuntunut löytyvän, iski oikeasti epätoivo, kun kaikki takit oli pieniä. Xxl-kokoinenkin takki otti kiinni hartioista. Onko se todellakin niin, että ryssien maihinnousun takia täällä kulmakunnalla varsinkin edulliset vaatteet (halpistuotanto joojoo) on kutistanut vaatekoot pienemmiksi... Tiedän kyllä, että myös mahani on kasvanut isommaksi kuin keväällä mutta en ole niin paljon lihonut kumminkaan, sillä keväällä vaatteet jotka olivat hiukan suuria ovat nyt sopivia.. löytyi sitten onneksi yksi takki, hiukan tiukka mutta otettiin se. Tässä tätä elämäntaparemonttia tehdessä jos se muutama kilo tippuisi niin takkikin olisi hieman löysempi.

En tainnut tänne vielä mainostaakkaan, mutta sunnuntai-iltana kun tultiin porukoilta kotiin soi ovikello aikalailla samantein. Ihmeteltiin ja isäntä meni avaamaan. Kesti ja kesti kunnes ite menin ovelle. Yläkerran alkoholisoitunut mummohan se siellä juputti koirista. Isännän mitta oli jo aivan täysi ja minä jäin ovelle, kuuntelemaan saarnaa koirien ulkoiluttamisesta ja miten isot koirat tarvitsevat liikuntaa tarpeeksi. Mummo sanoi että on nähnyt kun käytetään koiria takapihan kautta (hänen parvekkeensa ja ikkunat meidän pation yläpuolella takapihalle päin) takametsikössä pissillä, että se ei riitä isoille koirille. Totesin rouvalle nätisti, että kuule rouva, meillä on myös tämä etuovi, joka on virallinen uloskäynti että ulkoilutetaan koiria myös tästä ovesta, jolloin hän ei sitä nää, sekä selostin tarkkaan miten useasti otan koirat auton kyytiin, ajelen maalle lenkkeilemään jossa koirat saavat juosta irti. Lopuksi totesin vielä, että koirat ovat minulle kuin lapsia ja niiden hyvinvoinnista en tingi, jos koirissani olisi vikaa ja ne eivät saisi tarpeeksi liikuntaa niin se näkyisi myös ulospäin. Mummo meni aika hiljaiseksi, puputti jotain että kun hänelläki on ollut joskus mopsi ja kissoja et hän tietää.. lopuksi se sitten poistui vähin äänin ja hiukan anteeksipyydellen. Silti jäi vituttamaan. Syksyllä kun saatiin se varoitus niinsanotusta turhista asioista (kuivatettiin sohvatyynyjä pari päivää kuivaushuoneessa kun kämpässä ne ei kuivuneet, koiran karvoja oli silloin kuivaushuoneessa, mukametelöity jatkuvasti ym) ollaan oltu tässä hyvin hiljakseen vaan, uutta kämppää kateltu laihoin tuloksin ja nyt selvis että yläkerran mummo vahtii vielä tälläisiäkin asioita. Puuh. Toki, miu puolesta kaikki Heidi Leyserit sun muut eläinsuojeluvalvojat ovat tänne tervetulleita, koska koirissa ei ole mitään valittamista. Eilen mietin jopa pitkään sitä, että johtuiko tää episodi siitä kun olen lihava. Olen kuullut treenikenttien laidalla ja muuallakin sitä että miten tolla voi olla noin aktiivinen koira kun se on lihava? Miksei voisi? Tänä päivänä en jaksa pitkiä lenkkejä hihnanperässä raahustaa, myönnän sen mutta koirien energian tarve puretaan muuten, just näin vapaanajuoksemisella esimerkiksi.. harmittaa silti.

Miksi lihava on kakkosluokan kansalainen? Vaatteita ei löydy urheiluliikkeistä, kai siksi että lihavathan ei harrasta liikuntaa?! Lihava on tyhmä ja saamaton laiskiainen joka ei tee muuta kuin syö ja tuijottaa telkkaria... Juuei se ihan noinkaan mene. Minä en halua olla huonompi kuin muut..

Joko sie oot parantunut?

2012-01-23T12:34:00.001+02:00

Inhoan tuota kysymystä. Eilen äidin 50v syntymäpäivillä sain taas kuulla kysymyksiä voinnistani, joka kyllä sinäänsä on ihan kiva mutta aina kysytään: "Joko sie oot nyt parantunut?" Miten siihen voin yksinkertaisesti vastata, varsinkin sellaiselle ihmiselle, joka ei juurikaan tunne miuta tai varsinkaan tunne tautia. Olen koettanut sanoa vaan että juu, vointi on parempi mutten parane ikinä. Kuulostaa ihan paskalle. Tällä hetkellä ainakin. Ehkä vuoden päästä voin sanoa "parantuneeni", mutta tällä hetkellä on niin vaikea sanoa että joo, parantumassa kun vedän edelleen 18 nappia ja 12 erilaista päivässä. Harva ihminen ei tunnu tietävän edes mikä on autoimmuunisairaus, siinäkin on selittämistä. Vakiovastaus tähän maagiseen kysymykseen "mikä on vaskuliitti" on se et jaa-a, semmonen sairaus joka ei ikinä virallisesti parane, mutta se saadaan oireettomaksi ja itse vaskuliitti on verisuonitulehdus ja miun vaskuliitti on wegenerin granutomaloosi, joka esiintyy pienissä ja keskisuurissa verisuonissa ja oireilee yleensä hengitysteissä". Tässäkin vaiheessa yleensä porukka edelleen ihmettelee, mutten osaa paremmin selittää. Totean vaan, niin että en mie kuolemaa tee vielä ainakaan vaikka tää harvinainen onkin :D

Sanaton

2012-01-20T14:25:00.001+02:00

Viime päivät on menny taas sumussa ja saamattomuudessa. Tänään äitini täyttää 50v, mennään ravintolaan syömään. Ja rupesin miettimään.

Minä täytän huhtikuussa 24v. Mitä olen saanut aikaiseksi elämässä? En mitään, ei vakiduunia, ei lapsia, ei meriittejä. Kauppiksen kävin sentään kunnialla loppuun. Töitä ollut pätkissä vähän, jos ei lasketa koulutusjaksoja tai työkkärin järkkäämiä työharjotteluja. Nyt olen ollut 8 kuukautta sairaslomalla ja loppuhäämöttää reilun 2kk päässä, jos silloinkaan. Olo on kuin maan alimmalla ja mätäisimmällä matosella. Osa yläastekavereista ja muistakin tutuista on hommanneet lapsiakin jo useammankin, on asuntolainaa, hienot autot ja onnellisesti ollaan aviossa. Mie oon vaan ryssiny luottotietoni ja olen niissä kiinni ainakin seuraavat 10 vuotta. Syön kourallisen lääkkeitä päivässä ja nukun. Hyvinä päivinä nään ystäviä ja yritän olla onnellinen. Isännän kanssa yhteiseloa on takana 8 vuotta, eikö tässä vaiheessa pitäisi jo olla niitä lapsia ja olla jo naimisissakin? Lapsia en ehkä koskaan tule saamaan.. onhan miulla koirat. Naimisiin haluan, mutta ei meillä ole sellaiseen varaa, koska haluaisin pitää hienot häät, semmoiset ehkä 50 hengen juhlat jossain, enkä vain pieniä pikkuisia maistraattihäitä.

Tulevaisuudessa olen varmaan se turha lapseton ja tyhmä tyyppi, jota sukujuhlissa katsotaan vinoon. "Eihän tolla oo ees ollu ainuttakaan vakiduunia.. ja se vaan hyysää noita rakkeja" koirat on miulle kuin lapsia, toki, en kuulu tähän "kukkahattutäti-osastoon" mutta en osaisi olla ilmankaan. Välillä tunnustan jäävän miettimään, että Lilo ja Viivi täyttävät kohta jo 5v. Mitä sitten kun ne kuolee? Tiedän, että tässä on vielä monen monta hyvää vuotta tiedossa mutta silti väkisin välillä mielin, että kuka sitten nukkuu päiväunia miun mahan päällä? Kuka öisin nukkuu kainalossa ja lämmittää miun jalkoja?
Pöh. Ei pitäisi miettiä. Miussa on vaan se paha vika, että pelkään kaikista eniten sitä menettämistä. Sitä että joku läheinen kuolee.

Mutta summasumarun. Tunnen itseni aika turhaksi, itsetunto on täysin tuhoutunut. Ei ole töitä, ei rahaa, ei lapsia eikä hienoa autoa. Auto kyllä joo, isäpuolen vanha farmari onneksi.. mutta sitäkään en ole itse ostanut. Jos jotain hyvää pitää listata niin ne hyvät ystävät, joita miulle kourallinen on suotu, kiitos Iina, Sanna ja Noora että vuodesta toiseen jaksatte miuta, kiitos myös niille lopuille jotka ovat miun elämässä mukana myös vaikeina aikoina. <3 monesti olen nähnyt veispuukissa kiertoviestin jossa teksti on tyyliin "Tykkää tästä, jos olisit elämässäni myös jos sairastuisin vakavasti tai jotain sattuisi" olen katsellut skeptisin mielin tuota, koska tiedän jos itse laittaisin tuon niin helvetin moni siitä varmasti tykkäisi, eihä se tykkääminen mitään vaadi mutta totuus onkin toinen. Yli puolet silloisista ystävistä, tutuista ja kavereista hävisi sen myötä kun sairastuin.. mutta onneksi ne rohkeat jäivät :)

Loppupeleissä, olen saanut elämältä paljonkin, isoja opetuksia, ystäviä ja ennenkaikkea oikeaa ystävyyttä ja rakkautta.

Paha olla

2012-01-17T00:59:00.001+02:00

Hävettää myöntää, miun on paha olla. Oon paisunut kuin pullataikina elokuun jälkeen. Enkä oikeasti voi syyttää pelkästään kortisonia. Toki, silläkin on näppinsä pelissä mut suurin syy on itsessäni. Olen tunnesyöjä ja syön ja syön ja syön. Syön kun ei oo tekemistä, syön kun olen iloinen, syön kun ahdistaa ja masentaa. Mie vaan syön. Syön melkein päivittäin herkkuja, karkkia, sipsiä, poppareita. Ei ihme ettei farkut enää mahdu päälle, askeleet tuntuu rankemmilta ja puuskutan vähemmästäkin.

Muistan lääkärin sanat kun kotiutettiin, varoiteltiin että kortisoni lisää ruokahalua. Tokaisin vain, joojoo, nyt kun olen 20kg saanut painoa pois niin en taho sitä takas. Kuinka kävi? Olen varma lihavimmillani kuin koskaan, enkä uskalla mennä edes vaa'alle. Ensin kun sairaalasta pääsin hyvittelin itteäni herkuilla, olinhan melkein 2kk syömättä pahan nielutulehduksen takia ja sairastamisen takia muutenkin. Sitten se vaan jäi päälle, syön, syön ja syön. Ja nyt miun on paha olla, fyysisesti ja henkisesti. Ihan oikeasti.

Hävettää, nolottaa ja ahdistaa koko asia. Itseasiassa on jo parisen viikkoa ahdistanut. En vain ole uskaltanut myöntää sitä ääneen, koska minua hävettää niin paljon. Nyt aion pistää tälle lopun ja lakata mässäilemästä. Yritän pudottaa painoa, mutten aio ruveta dietille. Yritän muuttaa elämäntapani kokonaan, jättää herkut vähemmälle. Ennen kun olen painoa pudottanut se on aina kariutunut siihen mustavalkoisuuteen. Tuijotan joka ikistä kaloria ja määrää mitä suuhuni laitan. Nyt en aio ruveta siihen. Ehkä käytän apuna kiloklubia tai vastaavaa, mutta ennen kaikkea yritän tehdä toisia valintoja. En osta joka kauppareissulla sitä sipsipussia siksi koska illalla katsotaan elokuvaa. Me jumalauta katsotaan leffoja melkeen joka ilta. En aio antaa itselleni enää tekosyitä syömiseen.

Puolustukseksi koetan sanoa sen, että olen huomannut että nykyään pitää syödä n. 3 tunnin välein ettei tule huono olo. Joo. Pitää syödä. Mutta tarviiko vetää niin paljon? Ei. Voin opetella tyytymään yhteen leipäpalaan enkä kahteen patonkiin. Voin syödä pannaria jos mieli tekee muttei tarvitse syödä puolta pellillistä kerralla. Ja jos isäntä tekee itselleen välipalaa vaikka olisin just itse syönyt ei se tarkoita sitä että miun on pakko syödä myöskin. Jumalauta kun vihaan itseäni. Häpeän itseäni. Verhoan itseni rumiin vaatteisiin, vanhoihin collareihin ym. Koska en vaan mahdu enää keväällä ostamiin farkkuihin ja muihin, eikä minulla nyt ole varaa ostaa uusia. Enkä edes halua ostaa uusia. En. Haluan hoikistua. Haluan kävellä puolikilometriä niin etten hauko happea kuin kala kuivalla maalla. Polvetkin ovat olleet koetuksella, vaikeuksia päästä sohvalta ylös.

Jumalauta nainen, nyt loppu tää. Tästä tää alkaa, se että myönnän ongelman ja aion puuttua siihen. En voi pakoilla ihmisiä, en jaksa selitellä enää muille, enkä varsinkaan itselleni.

Huonosti nukuttuja öitä

2012-01-15T11:12:00.001+02:00

Oon edelleen kipeenä. Kurkku on helvetin kipeä, yskittää ja tänä aamuna pääkin täysi räkää. Helvetin kiva herätä ihan saatanalliseen päänsärkyyn. Olo on täysin nuutunut ja väsynyt. Onneksi huomenna on lääkäri, se varmaan joko määrää jotain troppeja tai sitten passittaa osastolle, kun melkeen viikon oon nyt sairastanut.

Kipeänä sitä nukkuukin huonosti. Vaikka oon nyt useampana yönä vetänyt täydet 200mg ketipinoria niin silti menee yöt aikalailla harakoille, tulee nukuttua päivällä, tai sillon ku nukuttaa. Ärsyttävää. Nytkin nuokun siihen malliin et kohta on pakko heittää sesälleen sohvalle, kun silmät ei kestä enää auki.

Miulla on aina ollu kipeenä tapana istua pitkiä aikoja suihkussa, niin oon tehnyt nytkin. Yöllä herännyt ja pakko päästä suihkuun. Istun vessan lattialla suihkun allan vähintään puoli tuntia nuokkumassa ja takas sänkyyn yrittämään nukkumista. Kesällä suihkuttelin useita kertoja vuorokaudessa, parhaimmillaan varmaan 10 kertaa. Suihkussa mukamas hellitti kivut sekä olo muutenkin. Taitaa kyllä enempi olla korvien välinen asia. Samoin kuin tää et kun saatanasti koskee selkää viskaan kipulääkkeen naamariin, meen parvekkeelle polttelemaan hitaasti tupakkaa ja räpeltämään kännykkää. Se helpottaa. Mutta sekin on korvien välissä, opittu tapa, käyttäytymismalli.

Sairastuttuani vaskuliittiin olen ollut vähintään kerran kuussa jossain flunssassa. Tää flunssa taitaa olla ensimmäinen jossa oli jonkinasteista kuumetta. Silloin osastolla sanottiin, että jos nousee kuume tai flunssa pitkittyy pitää hakeutua päivystykseen. Mutta mikä on se raja? Heti kun lämpö nousee yli 37 vai 38? Mikä on pitkittynyt flunssa, semmoinen joka kestää yli 3 päivää vai yli 3 viikkoa? Miun olo ei kumminkaan oo ollu semmoinen, että tarttisin erikoista hoitoa. Kesällä sitä vaan jotenkin tiesi, tunsi olonsa niin et nyt on pakko, ihan pakko ja yleensä sen tiesi jo silloin kun kotoa lähti, että ne ottaa osastolle.

Vihasin alkuun sairaalassa oloa, siihen heinäkuun alkuun asti. Sitten tajusin viimein, että kotona on niin paska olla, että haluan sairaalaan. Haluan olla siellä niin kauan kunnes tiedetään mikä miuta vaivaa. Ja niinhän sitten olinkin. Muistelen usein osastoaikoja ja miulle on ihan hyvä mieli siitä jäänyt, en pistäisi pahalla jos joutuisin keuhko-osastolle uudestaan. Yksinäistähän siellä suurimmaksi osaksi oli, mutta nykyään kun siellä saa kännykkääkin pitää niin mikäs siinä. Ruoka tuodaan naaman eteen, samoin lääkkeet kellon tarkkuudella.. enhän toki tietentahtoen sinne väkisin halua, mut jos tilanne vaatisi sitä niin ei miun maailma siihen kaatuisi. Osastolla yleensä iltahoitajat oli kaikista mukavimpia. Kun osasto hiljeni 8 jälkeen ja mummot ja vaarit jo vetelivät sikeitä niin useasti hoitajat kerkesivät jutella kanssani, kun viimeisen viikon aikana itkin iltaisin koti-ikävää eräs lempparihoitajistani istui sängylle, halasi ja sanoi "henna hei, oot ollu täällä jo pitkään mutta varmaan huomenna pääset kotiin" en päässyt mutta se lohdutti. Se, että se kyseinen hoitaja ei puhutellut minua enää "nelosen kakkosena" (olin huoneessa neljä ja vuodepaikka kaksi) tuntui hyvältä. Siellä osastolla oli useana iltana myös eräs siivooja joka jakoi myös iltapalaa 8 aikaan. Isäntä oli yleensä vähintään 9 asti siellä ja se mukava siivooja antoi "salaa" myös isännälle iltapalaa. "jäi taas pari ylimääräistä, ota siekin riisipiirakkaa ja tässä vähän makkaraa siihen päälle". Harmi vaan, kun tuollainen on aika harvinaista. Osastoilla on liian vähän hoitajia ja ei niillä yleensä aikaa ole, kiire kiire ja kiire. Ja pari hoitsua oli selkeästi sellaisia jotka eivät edes halunneet tutustua potilaaseen kummemmin. Mutta kun niillä oli aikaa muullekin, arvostin sitä. Sellaisia sairaanhoitajia pitäisi olla enemmänkin, semmoisia hoitajia jotka oikeasti välittävät myös omaisista. Osa hoitohenkiläkunnasta tunsi jo äitinikin esimerkiksi ja tervehti ja jutusteli hänenkin kanssa..

Ei sairaana kivaa ole, ei flunssaisena tai yleensäkään. Eihän tätä kukaan toivo tai halua. Mutta sen kanssa on elettävä mitä saa. Ei se miun mielestä tee miusta yhtään vahvempaa, vaikka olen käynyt läpi rankan ja vakavan sairastumisen ym. Miun on vaan pakko pärjätä, ei miulla ole muutakaan vaihtoehtoa.

Ymmärrätkö?

2012-01-12T12:35:00.001+02:00

KiEn ole enään ihan sama Henna kuin vuosi sitten. En jaksa yömyöhään rillustella turhan takia kaupungilla, hillua kapakoissa ja kahviloissa joka ikinen viikonloppu tai jaksa jokapäivä nähdä kaikkia kavereita.
Tuntuu, että harva oikeasti ymmärtää mitä käyn läpi ja miten raskasta tää kaikki on henkisesti kuin fyysisestikin. Onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka tajuavat etten jaksa pitää samalla tavalla yhteyttä, en jaksa ravata koirien kanssa treeneissä vaikka sinne on pyydeltykin. En vaan jaksa.

Nykyään olen väsynyt. Nukun ja lepään paljon, en jaksa laittautua enkä jaksa aina olla sosiaalinenkaan. Joskus saan viestejä että kun miusta ei oo mitään kuulunut tai en ole käynyt kylässä.. en vain jaksa. Toki, on niitäkin päiviä jolloin tuntee olonsa kohtuullisen normaaliksi mutta aika harvoin. Rakkaat ihmiset, myös miulle saa soittaa ja kysellä kuulumisia, tulla käymään tai jotain. Mie en aina jaksa olla se joka huutelee perään. Eikä miun mielestä se ystävyys muutenkaan niin pitäisi mennä.

Olen päässyt aikalailla yli siitä nukkumis/uniahdistuksista, koska olen antanut itselleni luvan levätä. Olen alkanut ymmärtää itsekin että kroppani ei enää toimi täysin samalla kapasiteetillä kuin ennen ja syön niin vahvoja lääkkeitä että ei ihmekään että väsyttää. Kun olen saanut nukutuksi ja levättyä tarpeeksi jaksan olla reippaampi. Eikös ne sairaslomat oo just tätä varten, että levätään ja kerätään voimia. Yritän kumminkin päivittäin pitää tärkeisiin ihmisiin yhteyttä joko kännykällä tai veispuukilla, vähän ilkeästi nyt sanottu mutta vähemmän tärkeät jäävät vähemmälle huomiolle nykyään. Se kumminkaan ei tarkoita ettenkä välittäisi tai muuta, miulla vaan ei riitä energia. On tyhmää laittaa ihmisiä tärkeysjärjestykseen mutta joskus on pakko..

Koettakaa ymmärtää ja jaksaa.. yritän parhaani, mutta se ei aina tunnu riittävän.

Sohvalla on hyvä olla

2012-01-11T10:59:00.001+02:00

Hassua mikä neuroosi miulla on. Jos oon kipeänä en pysty nukkumaan omassa sängyssä. Pakko nukkua sohvalla. Varsinkin jos on kuumetta. Sohvalla saan itteni ehkä tukevampaan asentoon, eikä sitten mee koko yö vaan pyöriessä. Nukuin koko kesän sohvalla, kesäkuun alkupuolelta sinne elokuulle. Tosin olinhan tossa välissä 4,5viikkoa sairaalassakin..

Olen selkeesti jollain tavalla päässyt eroon siitä "kipeenä olemis-fobiasta". Inhottavaahan tää on, mutta ei tarvitse vetää hysteeripaniikkia niinkuin viimeeksi joulukuun alkupuolella kun olin tosi kovassa flunssassa. Nyt vaan ei jaksa mitään, heikottaa ja kurkku on kipeä. Pahimmat lihassäryt on selkeesti jo takana päin. Ainut että pitelee lämpöä, viimeeksi mittasin 37.7. Ajattelin, et jos nostaa yli 38 niin sitten otan yhteyttä keuhkopolille tai lähden päivystykseen, sen verenmyrkytysriskin takia.

Nyttemmin ei oo liiemmin ahdistellutkaan. En jaksa miettiä, vaikka raha-asioissa ois murehtimista kun isännällä on ollut tosi huonosti töitä ja miun kelan sairaspäiväraha on kuukaudessa n. 360e niin ei sillä juuri elele.. mutta ei se raha lisäänny vaikka kuinka sitä miettisin. Olisin muuten varmasti multimiljonääri sitten jo. Ne asiat ratkee omalla painollaan ja ajallaan sitten. Vituttaahan se, mutta kun ei yksinkertaisesti voi mitään. Sossusta ei saada tässäkään kuussa, äiti jo onneksi jeesi ja maksoi puolet tän kuun vuokrasta.. paskaa. Miusta on äärimmäisen noloa kerjätä äitiltä rahaa, kun se jo maksaa miun lääkkeet ja sairaalakulut. Mutta jos on pakko niin sitten sitä apua pyytää ja äiti onneksi sinäänsä on aika ymmärtäväinen näissä asioissa, kun on aikanaan iskän ryyppäämisen takia joutunut pyytämään vanhemmiltaan apua.
Ahdistaa ja vituttaa tää jatkuva kädestä suuhun eläminen. Mitään ei jää ylimääräiseksi ja ei voi kuvitellakaan mitään säästöjä ruveta tekemään. Kaupassa kuljen laskimen kanssa että mihin riittää raha ja mihin ei. Ja laskuja maksellessa on vaan ajateltava mitkä on tärkeimpiä et mitkä maksetaan ajallaan.. en jaksa.

Voi kun tää elämä joskus tästä muuttuisi.

Köhköh taas

2012-01-10T22:02:00.001+02:00

Olen vaihteeksi kipeenä. Alkaa vituttaa. Pientä lämpöilyä vaan, kurkku kipeänä ja hirveästi lihassärkyä. Argh. Taitaa olla niin et kerran kuussa nykyään joku pöpö jyllää miu kropassa vaskuliitin lisäksi. Olen koittanut levätä. Viime yö meni totaalisen harakoille, koetin nukkua päivällä eikä siitäkään tullu mitään.

Sain tänään puhelimen takaisin huollosta. Eli normaali elämä jatkukoon, wohoo! Pääsen taas päivittelemään reippaammin ja muutenkin kärryillä enemmän oikeastaan kaikesta. Ja ennen kaikkea parasta on se, ettei tarvitse pelleillä sen nokian kanssa. Saan kätevästi sähköpostit kännykkään, pystyn hyvin veispuukkailemaan ja blogin päivitys onnistuu paremmin. Jes. Ilmeisesti tässä luurissa oli isompikin vika, kun koko piirikortti oli jouduttu vaihtamaan, onneksi meni takuuseen. :)

Mutta joo, koetan hörppiä kaakaota ja painua maate.

Täh ja häh

2012-01-07T01:12:00.000+02:00

En oo saanu aikaseks päivitellä. Syy siihen oikeestaan on se, että miun puhelin edelleen on huollossa. Tolla nokialla on tosi haastavaa päivittää blogia - pari kertaa yrittänyt ja se selain kaatuu aina kun saan pari lausetta runoiltua. Eikä tuohon nokiaan ole saatavilla mitään blogger-softaa. Meillä on nykyään vaan yks kone, miun läppäri ja isäntä käyttää sitä pääsääntöisesti pelaamiseen ym. Mie siis surffaan kännykällä, eli tsekkailen veispuukin pari kertaa päivässä ja se sitten on siinä oikeastaan.

Mut joo. Ei oikein tullu tupakkalakosta mitään, paska minä. Ei riitä motivaatio. Olen kyllä yrittänyt vähentää ja siinä jo hiukan onnistunutkin. Kerta heitolla lopettaminen ei siis sopinut miulle, tai sitten vaan selittelen. Oon tässä ruoskinu itteeni ihan kiitettävästi mutta.. äh.

Ihan kiva viikko ollut. Keskiviikkona näin vanhaa ystävääni, jota en ollut nähnyt melkein kolmeen vuoteen. Käytiin kahvilla kun hän oli täällä päin ja tuntui kuin ei oltaisi oltu erossa päivääkään. Hassua miten joidenkin ihmisten kanssa vaan klikkaa niin. Ei paljon pidetä yhteyttä, mitä nyt silloin tällöin veispuukissa jutskataan mutta muuten.. ja silti ystävyys vaan säilyy. Kummallista vaan. Näin tänään myös toista ystävääni joka syksyllä muutti toiselle paikkakunnalla. Oli kiva nähä tätäkin tyyppiä pitkästä aikaa, nähtiin viimeeksi ennen kuin jouduin sairaalakierteeseen. Miulla oli pitkästä aikaa tosi aidosti onnellinen olo, nää vähän jo tavallaan "unohtuneet" ihmiset silti edelleen välittävät miusta ja muistin kuinka kivaa meillä on ollut, paljon muistoja ja paljon iloisia ja onnellisia hetkiä. I miss u guys allreadt <3
Huomenna eräs kaverini Haminasta tulee tänne haastattelemaan miuta. En oikeestaan oo ihan perillä miksi, jotain koulun esitelmää varten mutta siis huomennahan se sitten selviää tarkemmin. Oon aika otettu tästä kunniasta :D Joku on oikeesti kiinnostunut miusta! :D

Mutta niin, olen koittanut hoidella asioita työkkärin kanssa. Varasin jopa ajan sinne maaliskuulle ja käsitin et silloin olis tarkoitus tehdä jokin aktivointisuunnitelma. Olen miettinyt et joku kuntouttava työharjoittelu voisi alkuunsa olla kiva näin pitkän sairasloman ja kuntoutumisen jälkeen. Vaikka pari kolme päivää viikossa ois aika kiva. Mutta katsotaan, enhän vielä tiedä missä edes olen 4kk päästä ja olenko työkuntoinen vai en. Vaikea sanoa.

Kelasta tuli sairaspäivärahalappusten mukana lappuja työkyvyttömyyseläkkeestä. Olen kai kohta oikeutettu siihenkin, jos sairaslomani vielä jatkuu siis maaliskuun lopun jälkeen. En oikein ottanut selvää tuosta kirjeestä ja ajattelin soittaa serkulleni, joka on sossussa töissä ja tietää noista tukihommista vähän enemmän. Ajatus että jäisin tai saisin eläkettä kuulostaa helvetin pelottavalta. Ei tän ikäsenä pidä olla eläkkeellä? ei työkyvyttömyyseläkkeellä tai millään muullakaan?! Määrä-aikainenhan se käsittääkseni olisi sitten mutta niin.. Huh.

Toissailtana märehdin taas kipujani ja koko sairastumista. Olen niin katkera. MIKSI MINÄ?! MIKSI? Koetin avautua aiheesta isännälle kun vähän itkua tuhersin taas niin isäntä kysyi, että olisiko se sitten oikein jos isäni vaikka olisi sairastunut "puolestani" tai joku muu josta en niin välitä? Olisiko se oikein? Noh, ei kai tietenkään. En mie toivo tällästä elämää yhtään kenellekkään, mutta niin. Monesti miettii et miksi minä sairastuin, mitä tein väärin että sain tämän? Siihen vaan ei ole vastausta. Kun ei edes tiedetä oikein että mistä mokoma wege edes tulee niin mistä sitten osaisi sanoa että miksi juuri mie sain tämän. Ahdistavaa. Viime aikoina on taas tuntunut että kipuja on enemmän. Olen pari kertaa nyt turvautunut lyhytvaikutteiseen oxyyn pitkävaikutteisen rinnalle.Olin urheasti pari kuukautta kokonaan ilman niitä ja kärvistelinkin aikani mutta ajattelin taas et miksi kärvistellä kun miulla on lääkkeitä tähänkin? Mietin silloin yksi ilta sitäkin, että miuta on koskenut päivittäin jo 7,5kk ajan. Loppuuko tää ikinä?! Luulisi että tässä ajassa tottuisi mutta ei..

"Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää"

-Chisu

Tupakkalakko

2012-01-02T01:20:00.000+02:00

Tänään loppui tupakointi. Tai ainakin niin mie luulin. Sorruin äsken yhteen tupakkaan.

Tupakka on ollut miulle tässä sairastumisen jälkeen jotenkin henkisesti tosi kumma juttu. Aamuisin varsinkin, ja muutenkin. Aina kun koskee niin istun parvekkeelle ja poltan tupakkaa. Räpellän kännykkää ja istun ja vetelen henkosia. Joopajoo.

Olin kokonaiset 24h polttamatta ainuttakaan tupakkaa. Ennen sitä kului ehkä 30 tupakkaa päivässä, niin kamalalta kuin se sitten kuulostakin.

Nyt mietin, että pitäisi sallia itselleen vaikka 10 tupakkaa päivässä, mutta kieltää se ns. nauttiminen siitä.. Ei polttamista istualteen tai varsinkaan tupakointia autossa, hyi minua.

En tiedä. Lupasin lopettaa tupakoinnin vuoden vaihteessa ja nyt epäonnistuin taas. Ajatukset on aika ristiriitaiset. "Ihan sama vaikka polttaa, hälläväliä" ja toisaalta taas tiedostan todella hyvin tupakoinnin riskit ja kaikki muut. Pelottaa jos lopetan niin paisun entisestään ja jos taas jatkan tupakointia niin terveyden puolesta muuten. Äh.

Ehkä en vaan pysty lopettamaan tällein "kerrasta poikki". Ensin täytyy opetella hiljakseen.. tai jotain. Äh.

Vuosi 2011

2012-01-01T00:54:00.001+02:00

Mitä tapahtui? Miten meni?

Alku vuosi 2011 meni suorastaan sekoillessa, etsin itseäni ja en tainnut löytää sitä uudesta kaveripiiristä. Sekoilin, ryyppäsin ja rälläsin. Pistin elämän aika risaseksi. Olin duunissa uskonnollisessa kahvilassa ja sain maaliskuussa diagnoosin kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle. Olin sairaslomalla kuukauden silloinkin. Kevät meni selkäkivuissa ja sitten kesäkuussa alkoi sairaalarumba, sitä jatkui elokuuhun jolloin sain diagnoosin wegelle. Sitten loppuvuosi on mennyt sitä sulatellessa ja masennuksen kanssa taistellessa. Mutta tässä ollaan edelleen. Periksi ei anneta.

Ajattelin näin kuvin jotenkin kuvata vuotta 2011. Ikimuistoinen vuosi, ihan kaikin tavoin :)

Kavereiden kanssa ravattiin erilaisten bändien keikoilla ja heiluttiin ympäripäissään..

Aarne Tenkasta..

Klamydian näin kaksi kertaa! maaliskuussa ja marraskuussa :)

Marraskuun keikan vietin kyllä selvin päiin :)

Mokomaa käytiin kaverin kanssa katsomassa muistakseni maaliskuun lopussa :)

Petriä käytiin kattomassa kahteenkin otteeseen, tämä kuva on toukokuulta ja kopioitu Petrin facebook-sivulta :) Kaverin kanssa eturivissä fiilistelemässä.

Duunipaikkani oli hiljainen, siellä oli aikaa pelleillä ja touhuta kaikennäköstä muuta. Kerran askarreltiin duunikaverin kanssa biojätepusseja sanomalehdistä jotka toimi hyvin hattunakin ;D Vaikka paikka oli uskonnollinen, ja minä itse olen aikalailla ateisti niin silti muistelen sitä paikkaa kivana duunipaikkana. Nyt koko kahvilaa ei enää olekkaan. Gospel Cafe sulki ovensa 31.5.2011

"Tuunailtiin" kaverin kanssa autoakin. Tää "sininen amisrälläkkä" toimi hyvin viitisen vuotta meillä, mutta kuoli lopullisesti elokuun lopussa. Sitten saatiin porukoilta etukäteen joululahjana heidän vanha auto, joka toimii meillä hyvin. :)

Tässä kaksi läheisintä ja vanhinta ystävääni. Vasemmalla Sanna, jonka kanssa ollaan tunnettu n. 18v ja oikealla Iina, jonka kanssa tunnettu vauvasta asti<3

Suomi voitti jääkiekon maailman mestaruuden. Tehtiin extempore-reissu Helsinkiin juhlimaan leijonia tuolloin toukokuussa. Kiva reissu kaiken kaikkiaan sekin. :)

Sitten kaikki muuttui..

Kesäkuun alussa aloin sairastella todenteolla, olin kuumeisena ja selkääni koski toden teolla.

Tämä on kai jossain vaiheessa kesäkuuta, alkupuolta veikkaisin. Silloin hoidettiin wegeä nesteisenä keuhkopussin tulehduksena, tuberkuloosina ja sitten epäiltiikiin syöpää keuhkoista löytyneistä muutoksista (granuloomista eli niistä mätä kasvainmömmelöistä)

Vietin suurimman osan kesästä sairaalassa ja tämä kuva on sairaalan sisäpihalta eräänä kesäisenä iltana. Vietin sairaalassa kaiken kaikkiaan 4,5 viikkoa.

Heinäkuun alussa miuta leikeltiin. Keuhkoista otettiin koepalaa näistä granuloomista. Muistoksi jäi helvetin ruma arpi. Kaikenkaikkiaan tikkejä ja hakasia kyljessä oli 17, reikiä kolme, kaksi pienempää ja yksi suuri.

Kotiin päästiin ja oikeanlainen lääkitys löytyi. Tässä aamulääkkeeni; sendoxan-sykloflomidia (solunsalpaajia), kortisonia, somac-vatsansuojalääkeetä, kipulääkkeitä kahta erilaista..

Jotain hyvääkin tässä vuodessa oli. Ei sitten erottukaan mieheni kanssa vaan jatkettiin suhdetta varmasti. Nyt takana on 8 yhteistä vuotta. <3 Sekä meille muutti Paavo :) Paavon tuli hoitoon meille, ja näyttää nyt pahasti siltä että se on ja pysyy meillä :)

Tässä kuvassa ollaan sairaalalla. Muistaakseni aika viimeisiä päiviä sairaalassa viedään.

Mutta semmoinen vuosi.

Toivottavasti ensi vuosi olisi tavallaan parempi.

Monta asiaa oisi voinut jättää tälläkin vuodella tekemättä, mutta toisaalta en kadu mitään..

Elämä on.

Hyvää uutta vuotta 2012!

Riks raks ja poks

2011-12-29T23:49:00.000+02:00

Syljettää. Just kun tuulettelin kui kiva tuo android-luuri on niin oma teki tenät. Eilen boottasin sitä ihan normaalisti, eli käynnistin uudelleen. Noh, sepä ei sitten enää käynnistynyt ollenkaan vaan jäi jumiin.Menin sitten elisan liikkeeseen ja kokeiltiin vielä hard resettiä mutta ei sekään sit jeesannu. Huoltoonhan se oli lähetettävä ja voi vittu kun sylettää. Bloggasin suurimmaks osaks kännykällä ja surffailinkin suurimman osan, nyt tuo nokia (n97) mikä miulla on käytössä on ihan köyhä tohon tarkotukseen. Kyllähän sillä soittelee, tekstailee ja surffaakin jonkin verran mut lasten kengissä tuo on miun HTC:en verrattuna. Paskaa. Mut mikään ei ikuisuuksia kestä. Meillä on tällä hetkellä vaan miun läppäri talouden ainoaana koneena koska isännän kone sano itsensä irti. Eihän siinä, kyllä me näinkin pärjätään. :)

Vähän tuunailin miun koto-kalenteria. Leikkaa-liimaa-askartele ja sun muuta. Koirammelehdistä löysin kivoja kuvia, sitten hommasin pari arkkia tähti- ja pääkallotarroja ja hello kitty-kiiltokuvia ja tulihan enempi meikäläisen näköine kapistus.

Äh ja puh. Tänään muistin taas syöväni kortisonia. Hikeä pukkasi koko päivän niin julmetusti että ei ollut tosikaan. Hiippaillessani tiimarissa ja illalla kaupassa hikeä pukkasi niin kuin olisi urheillut maratoonia. Posket helottivat punaisina vielä pitkäänkin tuon jälkeen. Ihan sairasta, siis niinku tasan ja kirjaimellisesti. :D
Koetin ottaa miusta ja koirista yhteiskuvaa, joka kyllä osottautu yksin ja itsekuvattavana todella hankalaksi :D mutta siis tosta kuvasta vaikkakin mustavalkoiseksi tarkoituksella muokkasin niin näkyy tuo helotus ja hiki kimaltelee tukassa. Argh. Ylipäätään vihaan syödä noita lääkkeitä. Ainut mitkä on kivoja niin kalkki-vitskut koska ne melkeen maistuu karkeilta :D

Hepalle: Tässä kuvassa pussaan Viiviä otsalle. Viivin katse maassa ja ns.

alistunut mutta toisaalta tunteikas.

Enää kaksi päivää "tupakallista elämää" edessä. Vuoden vaihteen jälkeen se loppuu. Hitto, ahdistaa ja puristaa jo valmiiksi.

Kun lakkaa etsimästä..

2011-12-28T11:57:00.002+02:00

Jurputin jo aikoja sitten et pokkarin laturi on hukassa. Käänsin oikeastaan koko asunnon ylösalaisin eikä vaan löytyny. Suunnittelin jo uuden pokkarin hommaamista kun laturia ei löytynyt. Kattelin netistä et uusi maksaa n. 40e joten melkeempä edullisemmaksi tulisi hommata kokonaan uusi pokkari. Mutta! Eilen kävin hakemassa ison kasan saksanpaimenkoira- ja koiramme-lehtiä ja raivasin kirjahyllystä niille tilaa ja kahden käyttämättömän valokuvakehyksen välistä putkahti laturi! Jes! Se siis löytyi kun vaan lakkasin etsimästä.
Nyt jos vielä opettelisin kantamaan sitä mukana niin voisin höystää osaa postauksia kuvilla. Bloggaan kännykällä suurimmaksi osaksi (ah, androidiin on saatava erillinen blogger-softakin) niin jos vaikka jälkikäteen muistaisin käydä kuvia lisäämässä.

Eilen kävin taas vaihteeksi TT-kuvissa. Tosin nyt kuvattiin pään aluetta kun halusivat nyt tarkistaa vielä tarkemmin ne poskiontelot. Jään nyt odottelemaan postia EKKS:ltä että milloin pitää käydä suu- ja nenäpolilla. Lupasivat punkteerata jos sieltä jotain löytyy. Isäntäkin kävi eilen lääkärillä. Sillä on ollu tässä parin viikon sisään tosi omituisia sydämen tykytyksiä. Sydän saattaa levossa pompottaa yks kaks 150 sykettä minuutissa vaikka isäntä makaisi vaan sohvalla. Käytiin tuon takia viime ke päivystyksessä mut sillä hoitsulla oli vissii tampooni vinossa eikä se tuntunut ottavan meitä tosissaan... Nyt kun isäntä kävi uudelleen eilen lekurissa otettiin se enemmän tosissaan. Puhuttiin jo svt:stä eli joka on käsittääkseni jonkinasteinen "hyvänlaatuinen" rytmihäiriö. Tuo joutuu nyt verikokeisiin ja mahdollisesti saa sitten lähetteen sisätautipolille jossa ilmeisesti otetaan pidempi EKG ja seuranta. Svt:tä kuulema on tosi hankala saada "kiinni". Mut asiaa selkeesti tutkitaan. Hoitsu sillon päivystykses sano et se voi olla normaalia et sydän hakee jotenkii erirytmiä. Mut joo, miten se yks kaks rupee temppuamaan ja jos se on normaalia niin miksi kellään lähipiirissä ei koskaan oo ollu samanlaisia tuntemuksia tai isännällä ennestään tuota? Mutta pääasia et tutkitaan. Miust tommosel asialla ei pidä leikkiä, koska kyse on sydämestä ja jos se onkin jotain vakavempaa..

Kävin eilen shoppailemassakin. Tiimarista kävin hakemassa ison ruutuvihkon neulomusjuttuja varten ja mukaan tarttui söpö kotoilijan kalenteri. En tykkää siitä koto-ohjelmasta mut kalenteri oli jees. Kansi oli kiva ja sisältökin miellytti eikä tuossa kalenterissa juurikaan ollut turhia härpäkkeitä.

Aina väsynyt

2011-12-27T08:33:00.001+02:00

Alan pikkuhiljaa olla aika kypsä tähän hommaan. Joka ikinen päivä väsyttää! Herään ja koetan saada itteni hereille, siinä menee yleensä tunti tai kaksi. Sitten jaksan olla aktiivinen ja hereillä pari tuntia kun taas iskee väsy ja yleensä se on sitä luokkaa että se vaatii unet, tunti vähintään. Sitten taas heräillään ja pari tuntia ehkä virkeänä ja onkin aika mennä nukkumaan. Veikkaisin pikaisella laskelmalla että nukuin 12-15h vuorokaudesta. Olen pistänyt merkille, et unilääkkeellä ei oo merkitystä kuinka paljon sitä ottaa. Herääminen on silti tosi vaikeaa ja tuskaista. Väsyttää koko ajan, oikeastaan ihan koko ajan.

Veikkaan, et kipulääkkeillä on iso vaikutus tähän. Kontithan on kolmiolääkkeitä, mutten saa niistä mitään ns. "viboja". Tai en siis ole huomannut että ne mitenkään muuten vaikuttaisi kun poistavat vaan kivun. Ehkä solunsalpaajatki tekevät tehtävänsä? Moni ainakin syöpäpotilaista hoitapäivinä ovat väsyneitä.

Jatkuva väsymys ohjailee niin paljon elämää. Ei huvita kun väsyttää, eikä jaksa koska väsyttää. Vaan väsyttää ja haluaa nukkua.

Normaalina arkena herään 11-12 maissa. Heräilen tunnin tai puol toista. Sitten hömöttelen ja n. klo 16 maissa yleensä oon taas niin väsy että tarvitsen unta. Nukun ehkä tunnin tai kaksi ja herään kuuden maissa, sit menee taas tunti heräämiseen ja jaksan olla 3-4 tuntia ilman väsymystä taas.

Ei tää enää oo normaalia. Joojoo. Olen sairaslomalla ja pitäisi kai osata levätä, mutta liika väsy ja nukkuminen tekee miut niin ahdistuneeksi. En haluaisi käyttää kaikkia päiviä nukkumiseen.

On päiviä jolloin siirrän tapaamisia ym sen takia että haluan vaan nukkua. Ei huvita, eikä kiinnosta.

Pakko tehdä asialle jotain.

Lähetin tänään sähköpostia psykologille jolla kävin keväällä, ehkä saisin sinne aikaa ja saisin apua tähän arkeenkin..

Sellainen joulu se

2011-12-25T21:03:00.000+02:00

Tässä nyt tälläinen tylsä kuvapostaus meidän joulusta. :) Selvennykseksi muillekin, et Hepa on sokea vakilukijani ja kuvien alle selostan mitä kuvissa on :)

Aloitettiin aatto ihan normaaliin tapaan, käytiin koirien kanssa lenkillä, tai oikeastaan juoksuttamassa ne ennenkuin mentiin porukoille. Miun yleiskunto on aika huono, joten yleensä vaan ajetaan autolla paikkaan A missä koirat voivat juosta vapaana ja leikitään siinä samalla kepin heittoa ym. Mutta tässä siis muutama kuva koiruuksista.

Hepalle: Paavo ravaa kuvassa oikein ylpeänä ja iloisen näköisenä.

Hepalle: Salakuvaaja iski! Isäntä nappasi miusta kuvan, jossa törötän huppu päässä iloisen ja hupsun näköisenä silmät ammollaan ja suu hassussa virneessä :D

Paavo the mahtava lumipallon metsästäjä!

Hepalle: Tässä kuvassa Paavo hyppää suu ammollaan kohti lentävää lumipalloa!

Hepalle: Paavo kyttää ojassa kohta Isännän kädestä lentävää lumipalloa. Ilme oikein valpas ja leikkisä!

Äiti ja keittiöapulaiset

Hepalle: Äiti hääräilee keittiössä ruuan kanssa ja Paavo & Viivi kuvassa myös silmät ja korvat höröllään kerjäämässä nameja ;)

Hepalle: Paavo keittiössä katse valppaana ja kuola valuen kerjää nameja :)

Hepalle: Kuvassa muovinen joulukuusi, joka on koristeltu himmeleillä ja punaisilla palloilla ja kultaisella joulunauhalla, latvassa himmeli-tähti, alla muutama lahja.

Joulurauha jo julistettu koirillekin!

Hepalle: Viivi & Paavo makaa kummatkin kippurassa olohuoneen lattialla. Paavo havahtui kameraan ja hiukan nostaa päätään.

Käytiin hautausmaalla..

Hautausmaalla muistettiin Espoossa lepäävää Jokke-enoa ja laitettiin kynttilä "yhteiskynttiläpaikalle"

Hepalle: Isäntä kumartuu kuvassa laittamaan hautakynttilää ristinmuotoiselle alustalle, jossa jo valmiiksi todella paljon kynttilöitä. Tunnelmallinen hämärä kuva.

.. Ja sitten syötiin ja saunottiin.

Jouluherkkua!

Hepalle: Tässä siis jouluruuista kuva, on savukalaa, kalasalaattia, silliä, kurkkua (joo, äiti laittoi miulle viipaloituja kurkkuja joulupöytään kun tykkään niistä, heh!), kinkkua, munavoita ja piirakoita.

Kuunneltiin vinyylejä! :) Myös perinteistä Juicen sika-biisiä ;)

Hepalle: Kuvassa vinyylin kansi Pedro's Christmas. Eli tän "kissa-Pedron" ikivanha jouluvinyyli, jossa hieman erilaisempia joululauluja, kuten eräs mieleenpainuva jamaikalaistyylinen renkutus :D

Sitten avattiinkin jo lahjoja...

Ystäväni neuloi hienot pinkit tennarivillasukat! Pukki toi sukkia yhteensä 4 paria :D

Hepalle: Kuvassa jalassa pinkin villasukat, joissa on valkoinen kärsi ja nauhat, ihan niinkuin niissä tennarikengissäkin!

Äiti oli tyytyväinen niskatyynyynsä :D

Hepalle: Kuvassa äiti ja kaulassa semmoinen yleensä autoissa käytettävä niskatyyny nukkumista varten :D äidillä oikein mairea hymy!

Valkeat oikein väsyneitä jo..

Hepalle: taas Viivi & Paavo vetävät sikeitä lattialla, nyt kummatkin oikein antaumuksella. :)

Käytiin vielä illalla toisella hautausmaalla muistamassa Markusta..

Hepalle: Hautausmaan käytävältä otettu kuva, kummallakin reunalla paljon kynttilöitä joista muodostuu käytävä. Tunnelmallinen ja hämärä kuva kynttilöiden loistosta.

Ja muutama kuva lahjoista..

Hepalle: Koirien hihna-naulakko, metallinen johon on hitsattu saksanpaimenkoira-figuuri ja alla teksti Beware the dog

Ystäväni joka tietää hello kitty-fiksaatiosta teki miulle taulun!

Hepalle: itse taiteiltu Hello kitty maalattu canvastaululle.

Samainen ystävä hommasi myös hello kitty-purkin jossa oli pahanmakuisia hell kitty-keksejä :D

Sain myös muita kivoja lahjoja. Sukkia, led-kynttilöitä, neulomisohjekirjasen, aterimia ja niin sen auton minkä sain jo elokuussa, heh! kiva joulu oli, joka huipentui tänään sukulointiin. Näin serkkujakin joita ei muuten juurikaan nää. Pikku-Lilo pääsi mummolaan mukaan ja oli ihan hurmioissaan kun oli niin monta rapsuttajaa neidillä :)

Vielä hyvää joulua kaikille! :)

Valkea joulu

2011-12-24T09:36:00.003+02:00

Tuli sittenkin valkea joulu. Ihanaa. En ole sen kummempi jouluihminen, mutta tykkään silti. Tykkään perheen kanssa vietetystä ajasta, ruuasta ja lahjoista.

Sain itteni revittyä tänä aamuna 9 hereille. Jes. En halunnut nukkua puolta päivää ja kirota kun taas missasin kuuman linjan :D lasten juttuhan se on mutten varmaan ikinä aikuiseksi kasvakkaan. Puolen kahden maissa mennään porukoille ihan koko konkkaronkka, Paavo & Viivi pääsevät mukaan myös. Ensin käydään lenkillä, sitten "kahvitellaan" porukoilla ja käydään mummon haudalla. Tänä jouluna haluan käydä isommalla hautausmaalla Markuksen haudalla illalla, se kynttilämeri on niin vaikuttava. Sitten haudalla käynnin jälkeen ollaan, syödään ja saunotaan, avataan lahjat ja kuunnellaa yleensä Led Zeppeliniä :D tai parhaassa tapauksessa joululauluja.

Tämä joulu on vaan erilainen kuin tähän mennessä. Omalla tavallaan, ei maistella Reiskan kanssa terästettyjä glögejä tai en voi ottaa saunasidukkaa, vaikka miun mielestä alkoholi ei niinkään jouluun kuulu eikä se harmita miuta etten saa juoda alkoholia niin silti se on yksi perinne pois. Mutta tänä jouluna meillä on vahvempi suhde toisiimme kuin moneen vuoteen. Etenkin äidin ja Reiskan kanssa.

Olen muuten ollut aika kiltti. Sain ison läjän pieniä paketteja joita jo yöllä salaa hiplasin. Kiitos ystävät! Kiitos kaikille jotka muistivat kortein tai pienellä paketilla <3 se tekee joulusta entistä mahtavamman!

Hepalle: Tässä kuvassa on punainen jouluinen tausta jossa on Viivin, Lilon ja Paavon päät. Alla teksti Iloista joulun aikaa! sekä uuden vuoden taikaa! - Viivi, Lilo & Paavo sekä Henna & Jonni

Hepalle: Tässä kuvassa Viivi makaa pedillään punaisen lakana päällä. Jaloissa on hopean ja punaisen väristä joulunauhaa sekä sydämenmuotoiset pienet jouluvalot. Viivin ilme on valpas. Tekstinä kuvassa Rauhallista Joulua! Toivottaa: Henna & Jonni, Lilo, Viivi & Paavo

Tumma taivas jouluyönä,

tähdet tuikkii valovyönä.

Ilmassa on ripaus taikaa,

rauhallista joulun aikaa!

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni! Kiitos !

- Henna

Hieno hifisofta nukkumisesta

2011-12-23T11:28:00.001+02:00

Omistan androidluurin, johon saa kaikennäkösii softia ja osa on todella toimivia. Uusin minkä latasin oli sleep as android. Eli ohjelma joka mittaa unenlaatua äänen ja liikkeen perusteella. Viime yön data osoitti että nukun huonosti. Hyörin ja pyörin ja "deep sleep"-modelle pääsin vain n. Tunnin ajaks. Ja käsittääkseni tuota unta pitäisi haalia vähän enemmän. Isoja "light sleep" piikkejä oli paljon.

Mitenkään orjallisestihan tuohon ei pidä luottaa mutta uskon siihen jollain tasolla. Vaikka käytän ketipinoria nukkumiseen on aamuisin herääminen "ihmisten aikaan" tosi haastavaa. Eilen heräsin puol 2, kellon mukaan nukuin reilut 12 tuntia.

Herääminen on tosi vaikeaa, vaikka olisin nukkunut 9h. Silti olen väsy ja tokkurainen ja tuolla unilääkkeen määrällä ei hirveästi vaikutusta ole. Otanko sitä 200mg (eli suurin sallittu annos) vaiko 50mg. Äh. Ja tiedän, et ilman lääkettä nukkuisin vielä huonommin ja heräilen jatkuvasti plus nukahtaminen on vaikeaa.

Ehkä tämä tästä. Huomenna haluan herätä ajoissa katsomaan joulupukin kuumaa linjaa. :) ja muutenkin, ettei mene jouluaatto ihan harakoille :)

Mitäs jos miulla sittenkin on isä?

2011-12-22T13:52:00.001+02:00

Eilen oli aika kummallinen ilta. Tai päivä oikeastaan.

Sossusta tuli kirje ettei saada rahaa, marraskuussa on mukamas ollu ylijäämää niin paljon että pärjätään tää kuu ja tässä kuussa ylijäämää niin et ens kuukin pärjätää. WTF? Isäntä tienasi viime kuussa 800e, ja minä sain 400e. Yhteensä 1200e ja vuokra on 600e. Eli muihin laskuihin, puhelin, sähkö, netti, vaatteet, eläminen ja auton kustannukset ois pitäny maksaa 600ellä. No ne saatiin maksettua mutta ei siitä tälle kuulle jääny. Tässä kuussa isäntä sai palkkaa 300e ja kuun lopussa n. 250e ja mie tuskin kerkeen saamaan kelasta rahaa, eli tulot tässä kuussa 550. Puhelinlaskut + sähkö teki jo n. 400e, tammikuun vuokra on edelleen maksamatta. Bensaa tankkiin menee viikossa 50e kun isäntä käy naapurikunnassa töissä. Onneksi nyt viime viikko on töitä kutakuinkin ollut. Sossun kirjelmässä oli myös, että he eivät hyväksy vuokrastamme kuin 524e koska 600e on kohtuuttoman suuri kahdelle ihmiselle. Taas WTF?!! Meillä on neliöitä 54 ja tää vuokra on aikalailla normaalitasoa täällä, halvemmalla saat slummialueelta huonosta talosta samankokoisen ehkä just 500e tai sitten 45 neliöisen koirankopin jostain vähän kauempaa. Asutaan nyt n. 4km keskustasta. Mutta jos ruvetaan muuttamaan johonkin kauemmas nousee taas bensakustannukset, missä järki? Noh, onneksi äiti sitten antoi meille 70e jouluruokia ym varten, pärjätään loppukuu. Yllätyksekseni myös eräs ystäväni oli laittanut joululahjaksi 20e tilille, ihan liikutuin. Ei olisi tarvinnut, mutta tässä tilanteessa 20ekin on aika iso raha :)

Äitin kanssa juteltiin sossujutuista ja plaah. Oltiin sitte Iinan kanssa illalla kaupassa kun äiti soitti ja jankkasi että haluaa miun isän puhelinnumeron ja puhuu sille järkeä. Miun vanhemmilla on siis huonot välit ja jos ne on toisiaan jossain nähneet niin vittuiluksihan se aina menee. Äiti on pari kertaa aiemminkin pyytänyt numeroa ja en ole antanut, pelkäsin sitä et iskä suuttuu, huutaa tai jos menen käymään niin tulee päälle.. noh, en jaksanut sit äitin kans jankata vaan annoin numeron sillä varjolla ettei iskä vastaa tuntemattomaan numeroon. Iskä kumminkin vastasi. Sen jälkeen se soitti miulle, sanoi että äitis soitti ja tuutko käymään nyt. Kaljoissaanhan se vähän oli ja pelkäsin et nyt tulee turpaan. Iina onneksi oli miun henkisenä tukena ja alanihmisenä (sosiaalityöntekijä, joka on mm. Alkoholisteihin perehtynyt) sai miun olon turvalliseksi. Mentiin iskälle ja tajusin, että olin väärässä. Iskä ihmetteli ettei äiti vittuillut sille. Äitin omien sanojen mukaan oli se koittanut vaan saada iskän tajuamaan, et meillä on tiukkaa, mie tarviin tukea siltäkin ja olen oikeasti sairas ihminen joka tällä hetkellä syö mm.syöpälääkkeitä (siis solunsalpaajia mut kai se oli sille helpommin ymmärrettävissä noin). Iskä kyseli miun sairaudesta ja kun kerroin niin se vakavoitui tosi paljon. Välillä se jotenkin keskeen lauseen koetti Iinalle jotain läppää heittää vähän kuin eräänlaisena suojareaktiona, mutta Iina seivasi aika hyvin. Niin, isäni tuntee myös Iinan pitkältä ajalta. Ollaanha me vauvasta asti oltu ystäviä. Sen jälkeen iskä esitteli jotain vanhoja valokuvia miusta ja miulle tuli jopa tippalinssiin. Ehkä se oikeesti rakastaa ja välittää miusta omalla kierolla tavallaan? Oltiin siinä tovi ja lähtiessä iskä antoi vielä 50e ja sanoi hyvää joulua.

Miulle tuli samalla kurja ja onnellinen olo. Oon ollu iskälle tähän mennessä aika katkera ja vihainen mitä se teki meille kun oltiin pieniä. Ja oon ollu sillekin ilkeä. Mutta se silti näyttää niitä juttuja katuvan. Ehkä jos mie antaisin sille.mahdollisuuden ja yrittäisin rakentaa sen kanssa jonkinlaisen suhteen. Kävisin siellä kylässä ja niin. En tiedä tuleeko meille ikinä semmoista isä-lapsi suhdetta mutta jos yritän. Emmie voi sitä ihmistä vihatakkaan. Jos äitikin on valmis yrittämään ja unohtamaan sen teot niin miksen olisi miekin. Kai aika näyttää sen. Ehkä iskä ei alkoholisminsa takia pysty samanlaiseen empatiaan tai välittämiseen kuin tavalliset ihmiset mutta kyllä se selkeesti välittää. Miksi se olisi kehystänyt lehdessä oleen miun Viivi-koiran kuvan seinälleen, miksi sillä muuten olisi miusta valokuvia kauniisti pinossa jossain laatikossa?

En tiedä, ehkä mie annan sille vielä mahdollisuuden. Uuden alun, se me kaikki joskus ollaan ansaittu.

Kaikki aikanaan

2011-12-21T13:26:00.002+02:00

Miulla on hyvä mieli. Tosin joulufiilis edelleen kadoksissa jossain maan alla koska ei ole lunta. Harmi, tulee elämäni ensimmäinen musta joulu. Muistelin vuosi sitten ottamiani kuvia ja muistan miten inhotti haudalla käynti kun oli niin saatanan kylmä. Noh, tänä vuonna ei ole kylmä.

Hautakynttilät ois ostamatta. Markuksen, Mummon ja Joken haudalle. Aina jouluisin itkustaa varsinkin Markuksen haudalla käynti. Hän oli niin nuori, kovia kokenut sairautensa kanssa ja lopullisesti väsyi vaan 37-vuotiaana. Harmi. Markus oli mein äitin tyäkaveri ja miulle vähän ku "isoveli". Markus kuoli 4 vuotta sitten mun synttäripäivänä.. :( Jokkea taas en ikinä ehtinyt nähdä. Hän taasen oli isännän eno ja erittäin tärkeä ihminen hänen elämässään. Jokke veti ittesä hirteen -96 ja isäntä sai tietää tästäkin totuuden vasta 2006. Isännän äiti oli pimittänyt tätä tietoa viimeiseen asti, luultiin siihen asti että hän menehtyi sairauteen. Isäntä oli 10-vuotias tuolloin ja eihä sitä silloin tajua.. osakseen tästäkin syystä isäntä ei ole enää väleissä äitinsä kanssa.
Itsemurhaa olen miettinyt paljonkin viime aikoina, kun viime viikolla löysin blogin jota itsemurhan tehneen tytön vanhemmat pitävät. Olen itsekin käyny lähellä tätä vaihtoehtoa mutta onneksi en koskaan ole siihen päätynyt. Olen aina koettanut ajatella niinkuin äiti. Itsemurhan tehnyt on sitä halunnut ja sitä päätöstä pitäisi viimeiseen asti koettaa kunnioittaa. Helppohan se on sanoa, kun läheisillä on varmasti olo että miksei se sanonut, miksei me tajuttu aikasemmin. Niin. Toisaalta nuoria kuolee onnettomuuksissakin paljon ja se on sinääsä kurjempaa koska usein niillä elämänhaluisilla nuorilla olisi ollut vielä paljon edessä. Elämä on epäreilu.

Toisaalta uskon kohtaloon. Uskon, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain syystä. (kuulostaa niinku Lostissa jatkuvast hoettiin :D ) mutta siis esimerkiksi oltiin eroamaisillaan vuosi sitten isännän kanssa ja viimeistä niittiä vaille keväällä. Sairastuin ja kaikki muuttui. Ei silleen, että roikuttaisiin tässä suhteessa siksi että olen sairastunut ja en niinsanotusti pärjäisi yksin vaan siksi, että me vaan todella rakastetaan toisiamme. Se oli päässyt meiltä unohtumaan. Kun jokapäivä isäntä jaksoi juosta sairaalassa, hoitaa minua kun olin kotona.. se on todellista rakkautta ja huolenpitoa. Ja se, kun meidän eron syynä osakseen oli se että isäntä halusi lapsia ja mie en. Nyt tilanne on niin etten koskaan ehkä voi tähän maailmaan synnyttää lasta vaikka haluaisin ja isäntä on valmis siihenkin. Hän on valmis minun takia luopumaan tästä suuresta haaveesta. Se merkkaa. Todella paljon, todella todella paljon.
Tämä oli aikalailla huono esimerkki mutta niin.. kumminki. Kaikella on syynsä ja ennemmin tai myöhemmin ne selviävät. Kaikella on seurauksensa.

Olen myös miettinyt ihmisten hysteeristä pelkoa kuolla. Kaikki pelot juontavat kuoleman pelkoon. Mikä siinä pelottaa? Sitä vaan ei voi väistää. Se tapahtuu kun sen aika on tapahtua. Varmaa siinä pelottaa se, kun ei tiedä mitä tapahtuu. Lakataanko me vaan olemasta vai päästäänkö me taivaaseen? Onko taivasta? Onko helvettiä? Vai maataanko me vaan tiedottomana mullan alla ja meitä vaan ei ole enää... Mistä sitä tietää.
Suurin miun omista peloista on läheisen menettäminen. Siis ihmisen menettäminen kokonaan, se että joku läheisistä kuolee. Sitä ajattelee että läheiset elää aina ja ikuisesti, niin kauan kuin minäkin. Mut eihän se niin mee, joskus minunkin äiti kuolee... Äh.

Elämä vaan on, elämistä ja kuolemista. Sitä se on.

Lisäyksenä tässä linkki Enkeli-Elisa blogiin, jota pitävät siis itsemurhan tytön tehneen vanhemmat.

2-vuotias Gotta Be Strong!

2011-12-21T00:21:00.000+02:00

Kaksi vuotta tullut tänään täyteen blogini pystyttämisestä. Onneksi olkoon minä ja onneksi olkoon blogini! :D

Kiitos kaikille lukijoilleni etenkin :)

virtuaalikakkua kaikille! :)

Kiitos ja anteeksi

Henna

Lelukaupassa ja löytöjä tekemässä

2011-12-20T23:37:00.001+02:00

Tänään oli hyvä päivä.

Näin pitkästä aikaa ystävääni Iinaa ja käytiin pari tuntia pyörimässä kaupungilla etsimässä joululahjoja.Ilokseni huomasin että olin saanut kummitytön äidiltä rahani! vaikka se lupasi laittaa vasta kuun lopussa. Ei parempaan saumaan voinut sekään 100e tulla. Löysin porukoillekin lahjat :) Äitille ostin semmoisen puhallettavan niskatyynyn, se on semmoine kieli poskella-juttu, kun äiti aina iltaisin nukahtaa nojatuoliin ja yöllä kömpii siitä sänkyyn. Nyt sitten sillä on niskatyyny niin ei kipeydy niskat ;D Askartelin niille myös kahvikupit. Tai siis nimikkomukit :) Tein tälläisen myös ystävälleni Sannalle, tosin siitä en kerennyt kuvaa ottaa :P

Mukeissa on lempinimet, ei ainakaan kaupasta löydy samanlaisia ;)

Jaksoin tänään jopa kaupungille lähtiessä laittautua ja koitin napata itselleni uutta profiilikuvaa veispuukkiin ja kiusaisin isäntää ;D

En kyllä saanut ittelleni uutta hienoa ja edustavaa profiilikuvaa. Ahdistaa kun kortisoni on turvottanut naamani ja olen muutenkin läskistynyt sen jälkeen kun sairaalasta pääsin kotiin. En siis enää tykkää yhtään olla kuvauksen kohteena, enkä jaksa laittautua enää samalla tavalla, ei vaan kiinnosta kun ei näitä läskejä piiloonkaan saa. Puuh. Olkoot.

Mutta loppukevennykseksi tälläinen video. Iinan kanssa lelukaupassa törmättiin söpöön röhkivään possuun :D

Miun naurun räkätys kuuluu taustalla ja Iina esittelee pupua :D

Semmoinen päivä se ja nyt tällänen tylsä ja tavallinen-päivä postaus. :) Tänään oli kivaa, hope so huomennakin! aion ainakin hyvällä omalla tunnolla nukkua piiiiiiitkään!

Viimeinenkin oljenkorsi

2011-12-19T13:56:00.001+02:00

Luoja että osaa taas ahdistaa! Ja mikäs niin tavallinen asia kuin raha. Tai lähinnä se et sitä ei ole.

Sossu penäsi viime viikolla vielä isännän aikaisempia palkkakuitteja. Lokakuulta asti. En tajua, laitoin marraskuun ja viimeisimmän joulukuun kuitin jossa näkyy vuoden kertymä, eiks se riitä. Kuskasin kaikki muutkin sairaslomatodistukset ja kaikki. Miulla on ikävä kutina perseessä ettei saada rahaa... Meillä on tällä hetkellä kaapissa vaan hilloa, maitoa ja energiajuomaa. Jes. Onneksi kaapistä löytyy kaurapuuroaineksia, makaroonia ja tonnikalaa. Taitaa pari palaa jotain kaslerpaistia olla pakastimessa.

Ahdistaa. On joulu ja kaikkea. Ei mulla ollu varaa ostaa kummitytöllekkään sitä lahjaa mitä se toivoi. Hellokitty-lakanoita ja pyjamaa. Ne olisi maksaneet n. 40e yhteensä mutta mistä mie semmoset rahat saisin. Onneksi äiti pelasti tämänkin tilanteen ja oli ostanut hello kitty-hatun jonka sitten saan antaa kummitytölle. On niin tyhmä olo. Muut parit joululahjat oikeastaan askartelin itse, käytin kirpparia hyödykseni ja neuloin loput. Vain kolme läheisintä ystävääni saavat lahjan. Olisin halunnut muistaa pienesti muitakin, mutta ne lahjat maksaa. Mutta onneksi ollaan aikuisia ihmisiä ja suurinosa ymmärtää tilanteen, eikä ole niin lahjojen perään. Rakastan teitä ystäväni silti, vaikkei kaikki lahjaa saakkaan.

Haluaisin rahaa edes niin että saisin jääkaappiin täytettä. On tosi ahdistavaa kurkata sinne ja miettiä mitä sitä sitten tänään söisi. Kaurapuuroa vai kaurapuuroa aamupalaksi. Mitäs keksitään päiväruuaksi.. makaroonia ketsupilla ja ketsuppia makaroonilla? Noh, elämä on. Koirilla on onneksi laadukasta ruokaa vielä ainakin pariksi viikoksi, plus niille omat puurotarpeet ja pakastimessa useampi pötkö lihaa. Tälläkin hetkellä siis koirat syövät paremmin kuin mie ite :D syyttömiä ne ovat tilanteeseen.

Koirat on ehkä yksi asia tässä maailmassa joka jollain tavalla pitää miulla järjen päässä. Vaikeinakin päivinä miun on kammettava ulos niiden kanssa, hoidettava ne, huollettava turkki ja kynnet. Ei se niiden vika ole että miun päässä on vikaa ja en todellakaan ikimaailmassa kyseenalaistaisi niiden hyvinvointia. Koirat on otettu tähän talouteen ja olen ottanut ne vastuulleni. Toki, olen syksyllä pennusta joutunut luopumaan täysin siksi, koska olin varma etten pysty sitä hoitamaan tarpeeksi hyvin. En jaksanut ajatella mitään sisäsiisteyskoulutusta, saati sitten tottelevaisuuskoulutusta.kun kyseessä oli niinkin aktiivinen pentu niin uuden kodin etsintä oli paras vaihtoehto. Otin keväällä pennun siksi koska halusin harrastuskoiran, semmoisen joka vaatii ja jonka kanssa pitäisi harrastaa todella aktiivisesti. Miusta siihen nyt ei ole. Onhan taloudessa avopuolisoni, hän hoitaa koirat jos en jaksa, hän käyttää koirat pikkuisilla pissalenkeillä aamuisin mutta ei muuten sitä kiinnosta. Hänelle koirat vaan on. Häntä ei kiinnosta koulutusjutut tai muutkaan. Hänelle ne vaan on perheenjäseniä. Olen onnellinen, että Lyyli-pentu saikin sitten hyvän ja harrastavan kodin. Tällä hetkellä laumassani on vain aikuisia koiria, kaikilla on peruskoulutuspohja valmiina, sisäsiisteys hanskassa ja jonkin verran myös tottelevaisuuskoulutustakin löytyy. Helppoja aikuisia koiria. Toki, niilläkin on tarpeensa mutta ne pystyn täyttämään hyvin. Se siitä.

Olen sairaslomalla vielä maaliskuun loppuun asti. Tuntuu jo, että makaaminen sais riittää.. tai siis kun kaikki päivät on niin uuvuttavia ja samanlaisia. Mutta toisaalta tiedän, ettei edes miun fyysinen kunto riitä töihin. Ei miulla kiire ole. Eihän? Kerkeen tehdä töitä vielä.. haluan vaan "omistautua sairaudelleni". Kun se vielä selkeesti on hiukan aktiivinen en todellakaan halua riskeerata niin että se aktivoituisi uudelleen. Lääkäri onneksi sanoi, kun puhuttiin taudin mahdollisesta uusiutumisesta että hyvinkin mahdollista on etten edes huomaisi sitä fyysisissä oireissa kun minua kontrolloidaan koko ajan. Ilmeisesti seuraavat pari vuotta saan ravata tiuhaan tahtiin keskussairaalalla kokeissa ja hyvä niin. En halua kokea sitä helvettiä enää ikinä uudestaan. Toisaalta kai hyvä, että kun ilmeisesti tää vitullinen vaskuliitti on "jyllännyt" ja "lymyillyt" taustalla aina niin se selvisi nyt.

Se vain on elettävä tätä elämää näin, kun parempaakaan ei ole tarjolla. Pakko olla vahva ja rohkea. Pakko olla vahva. Gotta be strong.

Hyvä huomen

2011-12-18T12:14:00.001+02:00

Sain itteni hereille puol 11. Hyvä mieli! Olihan se vähän hhhnnnngggaaarrgghh. Mut silti :D sain unta vasta puolen 3 maissa. Säälittävää miten paljon heräämisen kellon aika vaikuttaa miun päivän mielialaan. :p jos nukkuu pitkään niin vituttaa. Jos saa ittesä ylös enne 11 ni on ihan jees-olotila.

Plaah. Mietin joulua. Hassua vaan, että siihen on enää alle viikko. Kaikki lumi suli taas pois ja tuntuu kuin oltaisiin taas lokakuussa. Lumi tekee joulun.
Mein perinteinen joulu on porukoiden luona. Mennään aatoksi siihen ja nysväillään siellä. Yleensä yöksi kotiin. Otetaan jouluna koiratkin mukaan, kun pitäähän koko perheen olla mukana! :) yleensä "mummilaan" mukaan pääsee vaan Lilo. Äiti tykkää siitä niin. Viivi on mukana jouluisin ja tänä jouluna myös Paavo. Vähän jännittää mitä siitä tulee, kun äiti ja Reiska ei niin noista isoista koirista välitä. Mökillä kaikki ollaan suvassa sovussa kaikki, onhan siellä tilaa mennä ja mönkiä. Ajatus aatosta ilman koiria on jotenkin.. äh. Eihä ne päivän päälle ymmärrä ja kyllä ne sen muutaman tunnin mitä siellä ollaan pärjäisi kotonakin mutta.. ihmisen mieli.

En ole toivonut mitään joululahjaksi, enkä odotakkaan mitään kummempia paketteja. Saatiin porukoilta tuo auto ja se on meidän joululahja, muuta en tarvitsekaan. Tiedän, että ystäväni on neulonut miulle villasukat ja kääräsee ne pakettiin :) muita paketteja ei kai ole odotettavissa :)

Huomenna yksi parhaimmista ystävistäni rantautuu tänne päin. Iina asuu toisella paikkakunnalla ja nähdään aika harvakseltaan. Mutta aina kun hän tänne tulee niin raivataan kalenterista aikaa. :) miulla on useempikin ystävä, joka asuu muualla. Toinen hyvä ystäväni asuu Oulussa. Ei olla nähty nyt vissii reiluun 2vuoteen, onneksi ystävyytemme on laatua joka ei väljähdä vaikka ei niin tiiviisti yhteyksiä pitäisikään. Keväällä nähdään viimeistään. Aika tuntuu pitkältä, mutta nopeasti se menee. Hyvää kannattaa aina odottaa :)

Nyt kun kerran olen näinkin hyvällä tuulella, voisin vaikka käyttää sen energian oikein pitkään (ja miun kunnolla hitaaseen) päivä lenkkiin ja siivoamiseen.

Tyhmä ei sairastu

2011-12-17T13:02:00.002+02:00

Nukuin taas ihan liian pitkään. Sain unta kahden maissa ja hups kello olikin yks kun herään. Jumalauta tätä unen tarvetta! Ei taida tulla mitään. Vaikka yrittäisin laittaa kellon soimaan en sitä yleensä kuule. Päivinä jolloin on menoa aamuisin pistän yleensä kolme kelloa soimaan, että herään.

Eilen sain itteni jopa 8 ylös. Mutta nukuin sitten 4h päiväunet. Puuh. Eilen muutenkin oli kamala känkkäränkkäpäivä, tuntui et kaikki meni lääkärikäyntiä lukuunottamatta ihan vituiks. En saanut lääkkeitä apteekista kun kela oli katsonut että lääkkeitä saa hakea vasta sinä ja sinä päivänä, sossusta tuli kirje että ne haluaa lisää liitteitä. Houdini Paavo ei ollut kestänyt porttiviritelmästä huolimatta portin takana, koko kulmarauta oli irronnut seinästä. Voi raah.

Lääkäristä sain kumminkin ihan hyviä uutisia. Viipalekuvit olivat siistit ja keuhkotkin ihan ok. Pientä arpeumaa ja ne massat mitä kesällä sieltä löytyivät olivat pienentyneet tosi paljon. Kyselin kivuista ja lääkäri oli sitä mieltä, että kun kuvissa ei näkynyt mitään mistä kipu voisi johtua kuten välilevypullistumaa ym. Niin ilmeisesti selkärangan lähettyvillä keuhkoissa vielä jotain vähän on joka painaa hermoja ja joka taas aiheuttaa kipua. Jatketaan konttien ja lyricoiden avulla. Lääkäri myös sanoi, että he jatkavat solunsalpaajahoitoa nyt ainakin sen 6kk täyteen ja sit mietitään sitä ylläpitolääkettä. Metatrexaattia tai atsopriimiä. Kaikki arvotkin oli suht ok, ANCAtkin rauhoittumassa ja jossain oli pientä heittoa mut ei mitään suurempaa. Kaikki siis sillee aika ok. Pöpöjä pitää edelleen varoa, vaikka onnellisesti oon kahdesta flunssta jo selvinnyt. Lääkäri kertoi myös, että tää oli viimeinen tapaaminen. TÄmä kysyinen lääkäri lähtee muihin hommiin toiselle paikkakunnalle ja todennäköisesti osaston ylilääkäri jatkaa miun kanssa. Jännittää! Meinaan ekks keuhkopolin ylilääkäri on ulkomaalainen tummaihoinen mies. En nyt sano että olisin rasisti mutta miulla on pieni ennakkoluulo yleisesti ulkomaalaisia lääkäreitä kohtaan. Ei pätevyyden takia vaan kielen. Kesällä osastolla kerran tän lääkärin tapasin mutta se ei hoitanut minua, tervehti vain käytävällä. Vaikutti ihan ok tyypiltä. Turhaan etukäteen murehdin, asia sitten selviää tammikuussa. Harmittaa sillee, kun tavallaan ehti tutustua tähän omaan lääkäriin ja se tuntui tutulta ja turvalliselta ja nyt se lähteekin pois.. toivotettiin hyvät joulut ja jatkot ja lääkäri sanoi että olin kyllä yks mieliinpainuvimmista potilaista, heh! Sairaslomaa jatkettiin nyt onneksi pidempi pätkä. Olen sairaslomalla vielä toiset 4kk, eli 31.3.2012 saakka. Toivotaan, että sitten olisin siinä kunnossa ettei sitä enää tarvitse jatkaa. Aika tuntuu pitkältä, mutten halua riskeerata koska tautini vielä on jokseenkin aktiivinen ja kipujakin on.

Saanko vielä avautua ihmissuhteista? Äh. Nekin ärsyttää, mietityttää ja ihmetetyttää ihan suorastaan. Tämähän tietenkin liittyy veispuukkiin joka selkeesti tänä päivänä hallitsee ystävyyssuhteita ja etenkin sitä sosiaalista kanssakäymistä. Noh, nykyään kun siellä on se hienous että ei tarvii olla toisen kaverikaan niin voi ne statuspäivitykset ym "tilata" itselleen. Eli ne julkiset päivitykset näkyy sitten sille tilanneelle automaattisesti, ilman et erikseen pitäs käyä katsomassa. Olen sallinut tilaajat mut enpä juuri julkisia päivityksiä tee, vaan kavereille. Joskus vahingossa jääny julkiseks ja se asia on yleensä korjattu. No mut siis nii. Eräs entinen ystäväni tilasi eilen päivitykseni. Ihmettelen tätä siksi, koska hän laittoi syksyllä välit kokonaan poikki, haukkui miut melkeen pystyyn ja jne. Ihmettelen siksi, koska sain selkeest semmosen kuvan ettei hän halua olla kanssani missään tekemisissä ollenkaan enää ikinä koska oon niin kamala ihminen. En tiedä tilasiko hän päivitykset tahallaan, vai vahingossa vai luuliko hän etten saa siitä ilmoitusta. Enivei. Asia ny silleen ei oo kumma, koska olenhan sallinut tilaajat ja miulla pari ihme randomia siel listassa jo onkin ja kun noin 90% miun toiminnasta näkyy vaan kavereille niin mikäpä siinä. Mutta miksi hän ne halusi? Häntä kiinnostaa edelleen? Hän haluaa huvikseen kyylätä vai? Toisaalta tekisi mieli laittaa viestiä et miksi? Mutta pelkään vastausta. En halua riidellä, enkä halua aiheuttaa pahaa mieltä. Mein ystävyys vaan kaatu siihen, että ollaan niin kamalan erilaisia ja ei ehkä osata arvostaa toisiamme niin kuin pitäisi. Vaikea juttu. Välitän ja rakastin tätä ihmisistä silti, mutta en usko että ystävyydestä tulisi mitään pidemmän päälle. Toisaalta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut kai, vaikka hän minua heitoillaan loukkasikin. Kai tää taas on näitä elämän mysteerejä joihin ei saa varmaan ikinä vastausta. Jos hän tätä blogitekstiä lukee, hän tietää mitä ajattelen ja jos hän haluaa niin laittakoon vaikka viestiä sitten. :)

Juttelin eilen pitkän tovin henkisestä jaksamisesta erään tuttavani kanssa. Hän on minua reippaasti vanhempi ja on joskus kamppailut samojen asioiden kanssa. Olen koittanut purkaa tilannettani, että miksi esimerkiksi se nukkuminen niin ahdistaa. Jumalauta, minä tarvitsen lepoa ja miun ei oo pakko jaksaa. Miksi otan siitä niin kamalat paineet. Hän sanoi aika hyvin. Tyhmä ei sairastu, tyhmä ei mieti näin syvällisiä asioita. Itse olen oman oravan pyöräni aiheuttanut mutta haluan jo päästä tästä pois. Milloin oikeasti ymmärrän, että nukkumisesta ja levosta ei pidä ottaa morkkista? Minulla on kai niin kova tarve tervehtyä ja päästä elämään täysin normaalia elämää. Täytynee muistaa, että olen käynyt läpi rankkoja asioita niin henkisesti kuin fyysisesti. Keuhkoleikkauskaan ei ole pieni asia ja kun kesällä kehoni oli täysi raunio aina elokuun loppuun asti.

Tarvitsen aikaa. Itselleni ja keholleni. Sallitaanko se minulle?

Pirun nyrkki

2011-12-16T20:08:00.000+02:00

Turmion Kätilöt - Pirun Nyrkki

olen sairas, niin kipeä
sairas päästä jalkoihin
päästäkää minut tästä
tai viekää edes veitset pois
olen katsonut sinua silmiiin
ja sinä saatana valehtelet

en ole tottunut uskomaan
vaikken pelkään kuolemaa
väkivalta meidät kastaa
eikä auta kostokaan

olen sairas, niin kipeä
sairas päästä jalkoihin
päästäkää minut tästä
tai viekää edes äänet pois
olen katsonut sinua silmiin
ja sinä perkele valehtelet

olen väsynyt viiltämään
vaikken pelkään kuolemaa
väkivalta meidät kastaa
toisiamme ruoskitaan

refrain:
olen väsynyt antamaan
olen väsynyt kuolemaan
olen väsynyt
raavi nahkani alta
älä tapa, älä jätä henkiin
olen väsynyt kiiltämään
olen väsynyt tuntemaan
en jaksa nyt
älä tapa, älä jätä henkiin
raatele, nahkani alta
(2x)

väkivalta meidät kastaa
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä
väkivalta meidät kastaa
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä

onko jotain, mitä et voi ohittaa
et voi menettää, et saa menettää
solmut hakeutuvat umpisolmuun
kädet kietoutuvat (kietoutuvat)

Pirun nyrkki!
väkivalta meidät kastaa
Pirun nyrkki!
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä

Lisää tälläisiä päiviä, kiitos!

2011-12-15T23:42:00.003+02:00

Olinpa kohtuullisen hyvällä tuulella tänään! Tosin en saanut itseäni hereille kuin vasta 12 maissa MUTTA en nukkunut päiväunia vaikka pysyttelin koko päivän kotona.

Siivoilin, laitoin ruokaa ja meillä kävi vieraitakin. Normaali päivä. Normaalin ihmisen päivä. Miulle se on iso juttu. On paljon parempi mielikin kun on siistiä. Voi kunpa jaksaisin pitää asunnon siistinä useamminkin.

Eräs kaverini teki meille järeän koiraportin reilu viikko sitten. Kaveri kävi tänään parantelemassa kiinnitysjuttuja josko Paavo ei enää pääsisi sieltä "koiralasta" (eteisestä) pakenemaan pahan tekoon kun ollaan poissa kotoa. Saa nähdä keksiikö Paavo paeta tuolta vielä, se nähdään huomenna kun käväisen sairaalalla tapaamassa tohtoria.

Koirat saivat eilen myös uuden sängyn. Ystäväni lahjoitti meille valkean jatkettavan lastensängyn josta saatiin koirille oma peti. Olen niin tohkeissani tästäkin. Viivi on ihan rakastunut tuohon hökötykseen. Paavokin tykkäsi siitä, mutta kun Viivi on sen suurimmaksi ajaksi ominut sen itselleen pitää Paavon tyytyä vanhaan koriin :D

Olen myös löytänyt kadonneen joulumielen. Se löytyi kun päätin askarrella pakettikortteja. Montaahan niitäkään ei tarvinnut tehdä mutta silti :) enää reilu viikko jouluun, huh! Askartelin myös virtuaalisen joulukortin. Viivi poseraasi punaisella pehmukkeella sydänvalojen ja joulunauhan kanssa.

Tänään oli hyvä päivä, olisipa huomennakin! :)

Uni, uni ja uni..

2011-12-15T01:05:00.002+02:00

Aika mieletöntä. Blogini täyttää 21. Päivä 2 vuotta! Ja tänä aikana, etenkin tänä syksynä kävijöitä on keskimäärin noin 100 per päivä. Kai olen osakseen kiinnostava tyyppi? Ihan kiva juttu. Harmi vain, et vain ehkä 5% tästä sadasta kävijästä uskaltaa kommentoida. Lupaan etten pure ;) noh, kommentit on kiva piriste mutta en kirjoita sitä varten.

Perustin blogin vuonna 2009 sitä varten, että päätin muuttua. Päätin laihtua ja kirjoittaa siitä. Mutta edelleen olen sama saamaton läskipallero, tosin kaikki on tuona aikana muuttunut. Tällä hetkellä en jaksa miettiä kummemmin painoani, tai syömisiäni. Syön kun on nälkä ja sitä mitä kaapissa on. Joskus herkuttelen.
Blogini oli vielä kevääseen asti Elämä Kaloreita Vastaan. Nyt sen nimi voisi olla Elämä Vaskuliittia Vastaan. Mutta gotta be strong (pakko olla vahva) on ehkä osuvampi. Ehkä siksi koska elämäni on pääsääntöisesti päivittäin taistelua väsymystä ja ahdistusta vastaan. En niinkään enää stressaa sairauttani, vaan muuta elämää. Sen tuomaa ahdistusta, unen kanssa kamppailua ja perus ihmissuhdesontaa sekä tietenki, tottakai raha-asioiden takia.

En tiedä miksi nukkuminen, väsymys ja oikeastaan kaikki siihen liittyvä on niin ahdistavaa. Öisin ei nukuta, sitten kun nukahdan nukun vähintään 10h, peruskotipäivinä saatan vielä nukkua ne päiväunet. Eli tänä päivänä nukun keskimäärin 13-15h vuorokaudesta. How cool is that. Not. Syksyllä isommalla kortisoni annoksella tuntui että 6h unet riitti supervoimiin ja nyt on ihan päinvastaista. Johtuuko se mielialasta, lääkkeistä? Ehkä niiden combo. Tiedän, että piristyn kun tapaan ystäviäni ja pidän itteni kiireisenä ja en nuku päiväunia.. mutta miten vaikeaa nykyään se lähteminen onkaan. Keksin tekosyitä, en jaksa, ei huvita, ahdistaa, en halua. Mutta sitten kun saan tehtyä ja oltua niin voin paljon paremmin. Milloin tajuan sen?! Voisiko joku takoa miun päähän, että aina ei tartte jaksaa mutta se on hyväksi siulle jos vähän pinnistät? Olen sairaslomalla, ei kai aina pidä jaksaa.. äh.

Öisin valvominen on toisaalta kivaa. Mutta mitä pidemmäksi kello juoksee, sitä vähemmän haluan nukkua yöllä. Tiedän, että jos saan unta kahden kolmen maissa niin on vaikea herätä ajoissa. Nykyään kello soi aina viimeistään 11. Yleensä herään, aina en jaksa. Haluaisin jaksaa.. haluaisin olla viimeistää 9 hereillä ja jaksaa koko päivän, mutta niitä tuollaisia päiviä on todella vähän. Miuta vaan nukuttaa... Onneksi ketipinorin kanssa on tilanne rauhoittunut niin että olen päässyt aamutokkurasta eroon.

Vaadin itseltäni liikoja. Se ahdistaa. Haluaisin olla täydellinen. Haluaisin olla laiha. Haluaisin olla hyvä ystävä. Haluaisin olla reipas ja iloinen. Haluaisin olla parempi avopuoliso ja omistaja koirilleni. Välillä tuntuu etten jaksa olla mitään.

Haluaisin haihtua pois niin ettei kukaan huomaa, niin ettei miun tarvitsisi jaksaa enää yhtään mitään.

Miten tärkeää on lähimmäisten tuki?

2011-12-13T00:02:00.001+02:00

Käväsin eilen porukoilla. Oli oikeastaan kiva viettää hetki laatuaikaa ihan vaan äidin kanssa kun isäpuoli on viikolla töissä toisella paikkakunnalla.

Äiti on ollut aina miulle se kaikkein tärkein, varmaan vielä korostuneemmin siksi koska miulla on niin rikkonainen suhde isään (täällä postaus siitä) ja isän takia pienestä pitäen koin, että äitiä pitää suojella. Noh, mut se siitä siis.

Oli puhetta perjantain lääkärikäynnistä ja oltiin Reiska-isäpuolen kanssa sovittu, kun hän palaa tänne torstai-iltana niin hän sitte kuskaisi miut käymään lekurissa niin ei tarvitse bussilla kulkea tai ajella omalla autolla ees taas kun isäntä olisi töissä. Tilanne muuttui ja en mahdollisesti tarvitsekaan kyytiä mutta äiti kysyi eilen että saisiko Reiska tulla ihan mukaan lääkärin puheille. Kieltämättä yllätyin tästä kysymyksestä, että kiinnostaako Reiskaakin näin paljon mutta toisaalta taas, kiinnostaahan sitä. Reiska oli se joka aina ensimmäiseksi kesällä oli töiden jälkeen sairaalassa miun luona jos äidillä oli töitä. Aina se soitti ja kysyi että minkäs makuisia pillimehuja tänään tuodaan? Aina se sitten toi sitä mitä halusin :) sinäänsä, onhan Reiska muutaman kerran kännipäissään avautunut kuinka tärkeä olen ym. Mutta loppupeleissä miten paljon arvostan sitä välittämistä kumminkin. Reiska tuli meidän elämään kun olin 15v kapinoiva ja ärsyttävä finninaama. Lapsettomalle miehen jurmukalle se ei ollut helppo paikka, hyväksyttiin ajan kanssa toisemme ja tänä päivänä välit on ihan hyvät. Mutta siis pointtiin. Sanoin äidille että tietenkin saa tulla, ei miulla siellä lääkärissä mitään salattavaa oo ja tuskin lääkärikään on sitä vastaan et tuo mukaan tulisi. Äiti haluaisi itse paikanpäälle, mutta ei tiedä saako töistä siksi aikaa luistettua. Totesin äidille, et tuskin Reiska kumminkaan osaa selittää lääkärikäyntiä sen kummemmin äidille kuin itsekään, mutta tulkoon jos haluaa. Miun mieltä lämmitti se tosi paljon, että äiti yrittää järjestää töistä tunnin vapaaksi ihan miun takia. Äiti on aina ollut semmoinen et töitä tehdään vaikka pää kainalossa, kipeenä ja sairaslomalla ollaan äärimmäisessä ja pakossa ja muistan äidin olleen sairaslomalla kaksi kertaa n. 10 vuoden aikana. Kerran sillä oli paha silmätulehdus ja silmät kuin tomaatit mutta kun se ei tarttunut niin äiti meni töihin, silti. Ja nyt kun miulla on lekuri, ja ihan hyvin pärjäisin siellä yksinkin niin silti porukat on valmiita järjestämään aikaa sille. Arvostan, arvostan todella paljon.

Äiti muutenkin on ihminen, joka ei oikeastaan osaa tunteitaan perinteisin menetelmin näyttää. Ei se oikeastaan halaile, sano että rakastaa tai tykkää. Se osoittaa sen muilla tavoin. Välittämisellä.

Myös yksi parhaista ystävistäni saa ylistyksen tähän ketjuun. Taisi olla kesäkuun loppua kun aloin olla jo todella huonossa kunnossa ja kovissa kivuissa kun piti ravata paikallisessa arvauskeskuksessa (thank god saan nykyään hoitoa keskussairaalassa). Ystäväni lähti mukaan kun ajattelin että seura olisi hyvästä siellä odotellessa. En muista oikeastaan siitäkään kun sen helvetillisen kivun, kuumehikoilun ja huonon olon. Jouduttiin odottamaan useampi tunti yhteensä. Ensin piti käydä terveydenhoitajalla ja sitten sai päivystyslekurille ajan. Muistan sen, että istuttiin oikeastaan koko aika vaan hiljaa. Ei juurikaan juteltu. Silti ystäväni oli siinä vierellä. Muistan miten turhautunut olo oli kun en jaksanut jutella ja tuntui että ystäväni oli siellä turhaan. Mutta jälkikäteen ajateltuna ei se turhaan ollut. Hän oli siellä tukena ja ihan minua varten.

Samainen ystäväni oli tukenani myös kesäkuun alussa kun minut passitettiin tarkkailtavaksi päivän ajaksi mahdollisen kuumeettoman keuhkokuumeen takia. Se oli ihan "hauska reissu" silloin, jaksoin olla sosiaalinenkin. Arvostan.

Olen onneksi ihminen, joka osaa sanoa välittävänsä. En kumminkaan päivittäin jaksa sitä jankata mutta sanon silti. En kumminkaan ole halailija-tyyppiä mutta uskallan näyttää tunteeni, ei se ole hölmöä.

Osa tutuista ja kavereista on jälkikäteen herännyt tähän kaikkeen. Moni sanonut että kun veispuukista luki sairastumisestani ym menivät he sanattomiksi, ei kukaan oikeastaan osannut tehdä tai sanoa mitään. Moni tuttava ja vanha kaveri on ollut enemmän läsnä miun elämässä kuin muutama vanha kaveri (tarkoitan niitä tyyppejä, joiden kanssa hengasin paljon ennen sairastumista). Se kertoo aika paljon. Moni varmasti säikähti tilannetta, osaa ei vaan kiinnosta. Se on tosi harmi, että pitää yleensä sattua jotain ikävää ennen kuin ihmiset tajuavat. Mutta eikö se niin mee, että parempi myöhään kuin milloinkaan :)

Känkkäränkkä

2011-12-12T23:24:00.003+02:00

Kaksi päivää on vituttanut. Ihan kaikki mahdollinen on ärsyttänyt ja viime yönä kun en saanut unta olin oikeastaan vihainenkin, ihan ilman syytä. Oli semmonen tosi turhautunut olo ylipäätään ihan kaikesta ja jopa veispuukin kattelu ja ihmisten tilapäivitykset ärsytti. Olis tehnyt mieli muutamalle ihmiselle sanoa jotain ilkeää, semmosta mikä on tavallaan pitkään muhinut mielessä. Päätin kumminkin olla sanomatta mitään, tapanani ei ole haastaa riitaa, enkä muutenkaan tykkää riidellä. Se ahdistaa. Suorasanainen kyllä olen, ja varmasti minussa on monen mielestä todella montakin piirrettä mitkä ärsyttää. En tahalleen halua olla sellainen, mutta minä olen tälläinen tässä. Ota tai jätä.

Muutenkin kamala itsesäälirypemisärsytys ollu tässä pari päivää. Inhoan niitä selkääntaputtelijoita, et voi voi kyllä tää tästä. En voi käsittää, kun on niitä ihmisiäkin jotka sitä juuri haluaa. Mangutaan, vingutaan ja ollaan säälittäviä. Argh sentää! Varmasti moni tyyppi ajattelee miun blogista samaa, että tämä on hennan säälinkeruu paikka piste fi. Juu ei. En pidä tätä blogia oikeastaan kuin itseäni varten, sitten myös tämän vihulaisen taudin takia haluan "parantaa maailmaa". Jos joku ihminen, samaa tautia sairastava saa blogistani jotain lohduketta eteenpäin niin olen tyytyväinen. Ja mie ite kun en osaa tavallista päiväkirjaa pitää haluan tänne jurputtaa kaikki mieltä askarruttavat tyhmätkin asiat. Nämä ovat minulle isoja asioita. Toki, tykkään että ihmiset ovat minun tukena ja taustajoukkoina, mutta en halua sitä kerjätä..

Mutta joo. Täyttelin tänään porukoilla bingolomaketta arvontatoimistoon. Tajusin, että meillä ei näillä näkymin ole varaa maksaa ajoissa ensi kuun vuokraa joten on pakko kääntyä sosiaalipalveluiden puoleen. Toivottavasti sieltä tulee rahaa sen verran, että pärjättäisiin laskujen kanssa ja toivottavasti ne rahat tulisivat tällä kertaa ilman takaisin perintää niinkuin yleensä kun ollaan tukea haettu. Tosin olen vissiin nyt tässä kahden vuoden aikana kolme kertaa hakenut rahaa. Viimeeksi n. 1500e lääke- ja sairaalalaskujen takia, silloin saatiin 200e. Olihan sekin jotain. Äiti sanoi, että auttaa jos tarvitsee, mutta sanoin että kiitos mutta en vielä halua ryhtyä kerjuulle, koska se on tosi noloa. Jos sopasta ei apua irtoa niin sitten on pakko. Laskeskelin että tässä kuussa tuloja on n. 600e ja pelkästään vuokra, netti ja iso postissa pamahtanut sähkölasku tekevät yhteensä n. 900e. Että jippii. Ja jotainhan sitä syödä pitäisi. Onneksi olen hamstrannut koirille ruokaa pakkaseen ja meille myös puurotarvikkeita, makaroonia, lihoja ja hernekeittoa. Ei me nälkään kuolla ainakaan ja onhan miulla onneks vyötäröllä tätä vararavintoakin :D

Tänään pidin kunnollisen pokkarin laturin etsintä talkoot. Harmittaa, koska haluaisin enemmänkin täydentää postauksiani omilla kuvillani. En jaksa roudata järkkäriä mukana nykyään kuin tosi harvakseltaan. Tänään jaksoin sen ottaa mukaan kun kaverin kanssa käytiin elukoita juoksuttamassa, tosin silloinkin jaksoin räpsyttää harvakseltaan. Taitaa siis olla tilanne niin kun laturia ei mistään löydy et se on etsittävä halpa uusi pokkari jostain tai mietittävä uuden laturin ostoa. Kumpi lie tulee edullisemmaksi. Kännykässä on ihan kiva kamera, mutta se jumittaa useasti ja sen takia laatu yleensä on kuraa. Veispuukkiin jaksan niitä latailla mutta tänne en kehtaa :D

Tälläsiä räpsyjä tuli tänään kumminkin :) Paavolla ja Viivillä oli kivaa! Pikku-Lilo huiteli omiaan.. :D

Total failier

2011-12-11T23:42:00.002+02:00

Sorruin lyricaan. Miun selkään koski tänään todenteolla. Oikeesti. En muista milloin olisi ollut selkäkipu tuolla asteikolla, sanoisin että kipuasteikossa 1-10 oltiin ehkä 6 asteikolla, kun normaalisti pysytellään maksimissaan 4 kohdalla.

Syytän lyricaa. Olin nyt kolmisen päivää ilman ja pidin oxyjen määrän samana. Eilen koski selkään ehkä luokkaa 5 ja tänään kuuden maissa kipu oli oikeasti jo kovaa. Otin oxyt ja ajattelin että kohta helpottaa. Normaalisti lääkkeet vaikuttavat noin puolessa tunnissa, tänään illalla en saanut helpotusta. Otin lyrican ja meni reilu puoli tuntia niin helpotti. Selkään kivistää nyt siis samaan malliin kuin ennen, ehkä luokkaa 3-4.
Ajattelin silloin pari päivää sitten, et kokeilen olla ilman. Ei siitä mitään vaikutusta oo ollu mutta olin väärässä. En ehkä sittenkään ole niin mentaliteettisesti riippuvainen noista kipulääkkeistä kuin ajattelin. En todellakaan tykkää syödä noita vahvoja lääkkeitä, mutta en nää sitten syytäkään oikeastaan olla ilman jos oikeasti koskee. Sitä varten ne on miulle määrätty. Eihän ole hyväksi survoa kehoon mitään ylimääräistä, mutta kun niitä nyt joutuu syömään niin syödään kiltisti sitten kaikki. Vaihtoehto olisi että palaisin takaisin oxynormiin, eli lyhyt vaikutteiseen oxyyn. En haluaisi aloittaa niitä uudestaan kun olen pärjännyt tähän asti ilman.

Silti olo on aika säälittävä. Pääsenkö pillerikierteestä ikinä?

Vasvasvaskuliitti

2011-12-11T12:15:00.001+02:00

Kirottu tauti! Sanon minä. Elämä olis aikalailla kivempaa ilman sitä. Täytyy tunnustaa, etten ehkä itsekään sisäistä tai tajua millaisesta taudista oikein on kyse. Tajuan vain sen, et kesällä olin saatanan kipee ja nyt kohtuu kuntoinen.
Tietoa netistäkin suomenkielisenä löytyy aika vähän. Kun pistää googleen hakusanan vaskuliitti niin ensimmäisenä pomppaa oma blogi tai sitten parin "kanssakulkijan" blogit. Olen tosi huono lukemaan englanniksi mitään lääketiedejuttuja ja näin ollen voin kertoa rehellisesti että oma tietämykseni sairaudestani on aika pieni. En voi puhua kuin omista kokemuksistani tai sitten niistä joita olen lukenut kavereiden blogeista.

Toisaalta oikeastaan ihan kiva olla tietämätön, en halua ajatella että wege on tappava tauti. Tosin ei ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi syöpä mutta hoitamattomana tähänkin voi kuolla. Ennuste kumminkin hyvä, enkä usko että miulla on mitään vaaraa potkasta tyhjää tän takia. Luin jotain väitöskirjan lyhennelmää joskus ja siinä oli jotain prosenttilukuja että tutkituista potilaista, joita muistaakseni oli noin 400 kpl 20v aikana kuoli n 100 ihmistä ja niistä n. 30% kuolinsyy todettiin wegenerin granutomaloosiksi. Eli periaatteessa aika vähän. Ahdistaa silti ajatella, etten ikinä pääse tästä eroon ja joudun mahdollisesti koko loppuelämän olemaan lääkkeillä. Toivon tietysti, että remission saavutettua en niitä tarvitsisi mutta olen oikeastaan varautunut siihen jo että kuljetan dosenttia mukana koko loppuelämäni. Kuulostaa kurjalle, kun ikää vasta niin vähän. Eniten miuta pelottaa se, että loppuuko selässä oleva kipu ikinä? Jokapäivä mietin sitä, taas koskee.. koskeeko vielä kuukauden päästä? Miksi siihen koskee, koska keuhkokuvatkin ovat olleet hyviä. Miksi? Onko siellä joku hermovaurio tai jotain? Korjaantuuko se ikinä? Näihin kysymyksiin ehkä saan vastauksen ensiviikolla, I hope so. Toisaalta olen jo niin tottunut tähän kipuun, koska sitä on jo reilut puol vuotta jatkunut. Mutta se on lyhyt aika siihen jos se ei koskaan katoa. Haluan eroon kipulääkkeistä, mutta tiedän että jos ne nyt lopettaisin niin kivut palaisivat. Tähän ei auta burana.

Monesti mietin, et mistä tää on tullut? Miksi se on miuhun "tarttunut"? Tähän ei taida osata edes lääkärit vastata. Synnytäänkö ne vaan plops ja oho meissä on joku geenivirhe ja näin ollen olemme tuon saaneet? Vai tarttuuko se jostain? Sinäänsä täähän ei tartu mutta.. kamalasti kysymyksia joihin ei ole vastausta. Joojoo, lääketiede kehittyy koko ajan mut kehittyykö se miun elinaikana niin paljon että noihin kysymyksiin voitaisiin vastata? Epäilen.

Lueskelin muuten, että koirillakin voi olla vaskuliittia. Hassua silleen. Tosin se ei varmaan ole täysin samanlainen kuin ihmisillä, mutta verisuonitulehduksesta eli vaskuliitista puhutaan.

Elämä on epäreilu.

Köh köh

2011-12-10T11:30:00.002+02:00

Tulin sitten flunssaiseksi. Aika pitkään onneksi pystyin sitä välttelemään. Tänään on jo hiukan parempi olo kuin eilen, nenä ei ole niin tukkeessa ja paikkoja ei säre samaan tahtiin. Kuumetta ei ole onneksi ollut missään vaiheessa, mutta koputan vielä puuta.

Eilen kävin pikaisesti kaupassa, voi sitä tuskaa. Olin ihan poikki siitä vartin reissusta. Jalkoja särki ja hyvä et räkäisyydeltä sain henkeä kun kotiin tulin.
Asettauduin sohvalle ja siinä vaiheessa iski ihan mieletön ahdistus ja paniikki. Olotila muistutti liiankin eläväisesti kesästä ja kesän olotilasta ja yksinkertaisesti menin ihan paniikkiin. En koskaan ole saanut samanlaista ahdistus/paniikkikohtausta. Itkin ja itkin ja pelkäsin saatanasti. Vaikka järki sanoi, et hei olet paranemassa wegestä hyvää tahtia ja tämä on vaik pikkuflunssaa joka menee kyllä varmasti ohi. Puol tuntia siinä sitten rauhoiteltiin tilannetta ja ottamani särkylääkekin alkoi tehota. Ehken mie kuolekkaan..
Olen selkeästi alkanut pelätä todenteolla sitä kipeäksi tulemista, yleensä sairastamista ja kipuja. Kipukynnys on aika korkea, ja selkäänhän koskee edelleen mutta siis tuota voimattomuutta ym pelkään varmaan eniten. En tiedä miksi. Kesällä makasin vain, en pystynyt mihinkään, sairaalassa oli ihan jees. Ei se sairaalakaan tässä ahdista tai vaikka sinne vielä joutuisi. Pelkään kai eniten sitä, että kesä toistuu ja paha olo jatkuu pitkään ja saan roikkua huonossa kunnossa monta kuukautta. Tiedän, että tuskin niin tulee käymään mutta pelkään silti. Ahdistun pelkästä ajatuksestakin. Nyt kun olen aika hyvin kuntoutunut en tahdo enää palata taaksepäin. Tykkään että ohjat taas ovat miun käsissä.

Olen aamuisin herätessä todella kankea nykyisin. Olo on kuin puupökkelöllä ja hyvä jos pystyn taipumaan vessakäynnin ajaksi. Niskat on jäykät, selkä on todella jäykkä, polvet ja kädetkin. Noin tunti menee kun vetristun, ehkä lääkkeet vaikuttavat? Todella inhottava olo kun kolottaa ja koskee jokapaikkaan. Täytyy muistaa mainita tuo lääkärille. Miulla ei ennen ihan tällästä oo ollut, joskus kyllä kankeempia aamuja mutta nykyään ihan jokapäiväistä touhua tää on. Saatana. Aamulla ei niinkään ole kipuja selässäkään vaan turtaa oloa ja kankeutta. En osaa kuvailla paremmin.

Maanantaina on ylimääräiset verikokeet. Ne ovat jonkinverran pyörineet päässä kun polillakaan niistä ei mitään mainittu. Oletettavasti jotkut arvot heittelehtivät, mutta ei niin paljon et niistä olisi miulle ilmoitettu. Jos siellä olisi suuremmin vikaa niin kai ne olisivat perään soitelleet. Ensi perjantaina on myös lääkäri. Täytyy varmaan post it-lapulle muistaa kirjotella kaikki mieltä painavat asiat..

Bye bye lyrica!

2011-12-09T00:40:00.000+02:00

Tänään jo jätin iltalääkkeistä lyrican veke. Saakoon jäädä. Olen oikeastaan koko ajan vaan kiltisti lääkärin määräyksestä niitä syönyt, mutta en kummempaa vaikutusta ole tuntenut. Mielestäni suurimmaksi osaksi saan kiittää oxycontinia kipujen lievittämisestä. Tosin oxyt ja lyrica aloitettiin samana päivänä, joten en oikeastaan osaa sanoa.

Monelta taholta oon kuullut että lyrica aiheuttaa etenkin itsetuhoisia ajatuksia vaikkakin sitä käytetään lieventämään ahdistusta. Miulla on ollut aikalaisia ahdistuksia viime aikoina niin ajattelin kokeilla, et onko lyricalla tosiaan vaikutusta vai ei. Saa nähdä.
Kävin tänään kinumassa taas uuden reseptillisen oxyja. Kattelin apteekissa hintaa, 58e. Viel tämän kerran maksoin tuosta paketillisesta sen 1,5e. Päätin että tuo paketti saa jäädä viimeiseksi. Olen puoli vuotta niitä napsinut jo. Tajusin yksi ilta tässä taannoin, et hups kello on jo puol 9 enkä ole ottanut iltalääkkeitä. Ennen kinusin itseltäni kipulääkkeitä jo klo 19 maissa viimeistään koska selkää koski. Selkään ei sinä iltana koskenut, eikä selkää oikeastaan ole koskenut iltaisin samalla tapaa enää pariin päivään. Eli syönkö lääkkeitä tällä hetkellä juuri oikean määrän vai onko kivut kokonaan päänsisällä olevaa paskaa? En osaa sanoa.

Huomenna on edessä kuukauden lääkkeiden lajittelu. Ajattelin laittaa nyt sittenkin vain pariksi viikoksi ja vähennän öisen oxyjen määrän nyt 10mg. Katsotaan ja kuulostellaan.. haluan noista lääkkeistä eroon mahdollisimman nopeasti. Varsinkin kun kyse ei ole mistään tavallisesta aspiriinistä tai buranasta.

Unta palloon ja sillee

2011-12-08T09:50:00.001+02:00

JOon innostunut edelleen kovin siitä neulomisesta. Niin kovin et toissa yönä havahduin kelloon kahdelta et ups, pakko vissii lähtee nukkumaan. Eilen heräsin sitten vasta puoli kaksi. Voi perkele kun vitutti. Nykyään aamusin oon tosi kankee ja tarviin tunnin tai pari olemiseen ennenkuin pystyn lähtemään mihinkään. Eilen kyllä ei ollu mitään erikoisempaa, et sinääsä ei haitannu tuo noin pitkään nukkuminen mut silti...

En sitten saanut koko päivänä oikein mitään aikaiseksi, paitsi neulottua yhden pipon ja siinä se sit olikin. Sain itteni onneks aiemmin nukkumaan ja tänään itteni aiemmin hereille. Nyt kerkeen rauhassa hengähtää ennen sairaalalle lähtöä.

Tänään on tt-kuvat. Kuvaaminen itessään ei nyt niinkään ahdista tai pelota, mutta tiedän että miuhun pitää tuikata se jättikanyyli. Jos mitään sairaalajuttuja vihaan niin kanyyleja ylitse muiden. Kesällä sain niistä ihan tarpeekseni. Inhoan ylitsekaiken sitä sen laittamista paikalleen, sitä kun se työnnetään sinne suoneen ja hyi olkoon. Vihaan. Todella todella paljon vihaan. Koitan pitää itseni kasassa jankkaamalla itelleni, että se on vaan miun hyväksi ja onneksi saan sen kuvan jälkeen pois eikä sen kanssa tarvitse päivätolkulla elellä.

Jotain hyvää tässäkin kurjassa maailmassa, et isäntä palas ainakin täksi päiväksi töihin. Ehkä saadaan ens kuun vuokra maksettua ajallaan :) vielä ei tiedä kauanko tää pesti kestää, mutta toivottavasti pidempään kuin pari päivää. Isäntä on henkilöstövuokrafirman kautta duunissa ollut jo 2008 saakka. Yritys on kohtuullisen pieni verrattuna staffpointtiin ym ja isäntä on pomon "luottomiehiä" ja jolle yleensä heti koetetaan järjestää töitä jos sattuu että jonkuu reissuhomman jälkeen täällä päin ei samassa firmassa ole töitä. Välillä on noita parin viikon pätkiä sitten työttömyyttä.

Ahdistaa taas raha. Just kun nyt pari kolme kuukautta saatiin vuokranmaksu pysymään ajantasalla niin taas hups keikkaa todennäköisesti sitä pitää sopia. Onneksi se ylipäätään on sovittavissa mut ahdistaa kun sitä joutuu siirtämään niin se tietää sitä et kuukaus tai ehkä kaksikin menee sitten päin honkia sen maksamiseen. Miun sairaspäiväraha päättyi kuunvaihteeseen ja uusi jakso alkoi. Tohtorisetä varmaan kirjottaa sitä lisää ja kirjoittaa parille viikolle tarvittavan b-lausunnon. Kelassa sitten taas kestää. Oletettavasti olen tän kuun kokonaan ilman rahaa, kun käsittelyssä yleensä kestää pari viikkoa ainakin ja b-lausunnon toimittaminen yhden viikon. Saatanan perkele. Helpommaksi tulis jos ryhtys työttömäksi ja sais sen päivärahan rullaamaan. Tiedän vaan itsekin, etten ole vielä työkykyinen. Kunto kestäisi ehkä jotain kevyttä työtä mutta pääkoppa ei. Tuskin heti töitä saisinkaan mutta silti..

Sanotaan, että henkinen paraneminen kulkee perässä ja voin todellakin yhtyä täysin tuohon lauseeseen. Välillä sitä märehtii ja kierii itsesäälissä paljonkin. Miksi minä? Miksi just nyt? Mitä pahaa tein että sain tän kaiken niskaani? Eikö jo kaksisuuntainen riittänyt?
Olen kuullut sanottavan et vain vahvoille ihmisille annetaan koettelemuksia, koska ne kestää sen. Totta kai tuokin. Jaksan kumminkin päivittäin jonkinverran tehdä normijuttuja, pitää yhteyttä ystäviin jotenkuten ja sillei.. saatan kykkiä koko päivän sisällä mutta silti olen tavoitettavissa jos siltä tuntuu. Tosin niitäkin päiviä on ettei miuta kiinnosta minkäänsortin sosiaalinen kanssa käyminen kenenkään kanssa. Haluan vaan olla, haluan "ahdistua" rauhassa. Huonona päivänä on todella inhottavaa ja ärsyttävää koittaa pitää itsensä kasassa muiden silmien edessä. Välillä tuntuu kuin olisin haavoittunut eläin joka ei uskalla kipuaan näyttää. Vain todella harva ihminen tietää ja tuntee miut niin hyvin, etten pysty näyttelemään. "kaikki on ihan hyvin, niinkuin ennenkin" sanon. Vaikka asiat ei todellakaan ole niin.

Sairastumisen myötä ihmisten (puhutaan nyt kavereista, tutuista) asenne on aikalailla muuttunut miuta kohtaan. Suuremman osan käytös niinsanotusti parempaan, osa säikähti niin et ei tiedä enää tänäpäivänä mitä miulle jutella ja osaa ei edes kiinnosta ja kai he ajatttelevat et oon paisutellu tätä juttua ja kuvittelen kaiken, oon laiska tyhmä ja saamaton. Miun puolesta ajatelkoon kukakin mitä tahansa, sillä ne ihmiset joiden tarvitseekin tietää totuuden. Saamattomuuteni ei aina johdu siitä että olisin laiska. Välillä en vaan pysty. Välillä olo on kuin jokapuolella olisi näkymättömiä seiniä ja en löydä sitä ovea pois sieltä.

Onneksi kaikki kumminkin aina jotenkin selviää paremmin päin. Pitäisi olla kärsivällinen. Yritän olla.. yritän parhaani.

Ostakaa himmeleitäää ja heijastinkukkiaaa!

2011-12-05T22:37:00.001+02:00

Oltiin Sannan kanssa tänään kaupparatsuina paikallisessa k-marketissa. Äitini ja isäpuoleni olivat askarrelleet himmeleitä ja mie niitä heijastinkukkasia. Kauppa kävi aika kehnosti ja menetettiin ainakin kolme himmelinostajaa siksi kun kaupan seinässä oleva ottomaatti ei sylkenyt rahaa. Vitutti. Heijastinkukilla tienasin reilut 30e ja himmeleitä meni kaupaksi noin 70e. Äiti teki yllätyksen ja sanoi, että hän tahtoo pohjakassan takas mutta loput saan pitää. Olin kumminkin antelias ja maksoin ystävälleni seurasta 20e ja osan sitten rahoista tuhlasin kauppaan. Eli jos jotain lukijaa kiinnostaa niin miulta löytyy noita heijastinkukkasia edelleen, sekä himmeleitä (ja edullisia sellaisia) saa kauttani. :)

Kun kotiin pääsin oli tosi nuutunut olo, vähän kipeä olo jos niikseen voisi sanoa. Oltiin myymässä noita härpäkkeitä sisällä mutta ovi kävi jatkuvasti ja ilmeisesti läpiveto teki tehtävänsä. Nukuin parin tunnin unet lämpimän peiton alla niin helpotti.
Ystäväni valitteli vähän samaa.

Päivä oli jokseenkin tylsä, ihmiset tuntuivat helvetin kiireisiltä ja äreiltä. Mietittiin ystäväni kanssa että onko nykymaailman ihmiset opetettu tuohon jatkuvan suorittamisen muottiin. Muutama vanhempi ihminen jäi meidän kanssa tekemään kauppaa ja juttelemaan kumminkin. Jakkupukuiset naiset kävivät ostamassa kalliit eväänsä ja kiirustivat ohi ja nostivat nokkaansa.. eihän siinä. Suurin osa kumminkin jaksoi meillekin hymyillä takaisin.

Ei miusta ihan jokapäivä tohon hommaan oo, mutta kyllä sillä muutaman euron takaisinkin tienasi :)

Toisenlainen blogini

2011-12-04T21:06:00.001+02:00

Pitkään mietin, että siirränkö blogini kokonaan toisaalle, jatkanko kirjoittamista vai mitä teen.

Tästä blogista on tullut aikalailla yleismallin blogi ja paskasanko jonne oksennan kaiken paskan elämästäni. Ihan hyvä, tykkään tästä näin ja ilmeisesti tämä muoto miellyttää myös lukijoitakin, koska teitä on siunaantunut taas muutama lisää :) Aion siis pitää tämän tälläisenä kuin ennenkin, enkä aio muuttaa sitä enää. Olen vaihtanut nimeä muutamasti ja Gotta Be Strong tuntuu toimivimmilta. Ennenhän minut tunnettiin Elämä Kaloreita Vastaan, kuten tu o domainikin sen kertoo, sitäkään en ole viitsinyt vaihtaa jotta vanhat lukijat löytävät tiensä tänne. Laihdutusblogi tämä ei enää juurikaan ole. Olen huomannut että joillain sivulla on linkkejä blogiini vanhalla nimellä ja näin ollen toivoisin, että jos nämä henkilöt viitsisivät sen vaihtaa nykyiseksi nimeksi. :) Pakko ole muttei nimi enää niinsanotusti johda harhaan.

Perustin siksi näin ollen etten hävittäisi nykyisiä lukijoita toisen blogin, jonne aion kirjoittaa vaan sairauttani koskevia asioita kuten juttuja lääkärikäynneistä tarkemmin, lääkityksestä, sairauden etemisestä ja toipumisesta. Aion pitää sen "virallisempana" blogina kuin tämän.

Eksykään sinnekin :)

KLIK KLIK!

Yksinäinen pitkä tie

2011-12-03T12:46:00.000+02:00

Väitetään, että joulu ja joulun odotus on parasta vuoden aikaa. Ostellaan lahjoja ystäville, sukulaisille, äidille, isälle, perheelle. Höyrytään siivoamisesta ja jouluruuista jo alkukuusta. Huoh.
Yleensä olen ollut "jouluihmisiä" mutta tänä vuonna ei huvita. Miulla ei ole varaa edes parhaille ystäville tai perheelle ostaa lahjoja. Teen ne itse säästääkseni rahaa. Olisi edes yhtenä jouluna kiva, että olis ylimääräistä rahaa ostaa hienot lahjat kaikille, mutta ei. Tulee nolo olo toisaalta.. vaikkakin kai ne itsetehdyt pienetkin lahjat merkitsevät.

Jotenkin muutenkin on viime päivinä ollu tosi haluton olo koko elämää kohtaan. Vituttaa nää raha-asiat ja olen sormet verillä askarrellut maanantain myyjäisiä varten heijastinkukkia, jos ne menisivät siellä hyvin kaupaksi niin saisin tienattu noin 100e. Sillä saisi ruokaa pöytään ja bensaa auton tankkiin viikoksi :) tuntuu, et tää elämä rahan takia on jatkuvaa kamppailu ja olenkin tosi kateellinen niillä joilla talous on niin sanotusti vakaa, eikä heidän tarvitse verrata mikä lasku on tärkein että mitä laskuja maksetaan ja minkä eräpäivää pitää koittaa saada siirrettyä.. sitten mietitään että mitä syödään ja mitä pakastimesta löytyneestä äidin "lahjoittamasta" possupaistista ja makaroonista saadaan aikaiseksi. Monesti tuntuu, että koiratkin syö meillä paremmin ku myö ite. Olisi kiva käydä kaupassa useesti kuin kerran kuussa ja ostaa mitä haluaa eikä kulkea laskimen kanssa et tähän riittää raha, tähän ei, tätä otetaan enemmän nyt kun se on halpaa ja laitetaan pakastimeen ja syödään viikkotolkulla.. äh.

Jotenkin tässä vaan katkeroituu. Keväällä miulla oli työpaikka, tosin kesäkuun alussa se pätkä palkkatukea päättyi mutta olisi voinut jatkaa toisessa paikassa. Ei, sitten tuli tää paska ja en tiedä milloin taas olen työkykyinen. Olen ollut jo puolisen vuotta sairaslomalla. Toisaalta olen onnellinen, että sairastuin, koska se lähensi etenkin minua ja avopuolisoani. Siitä olen jotenkin kiitollinen tälle kaikelle paskalle. Meitä ei enää voi erottaa mikään, kun jo kaikesta ollaan 8 vuoden ajan selvitty. Sekä olen kiitollinen perheelleni ja onnellinen siitä, että olenkin heille tärkeämpi kuin ikinä osasin kuvitella. Sekä niille ystäville, jotka ovat jakseneet minua tässä äärettömän suuressa alamäessä koko tämän ajan, niille jotka eivät ole jättäneet minua siltikään vaikka olen ihmisenä muuttunut lyhyessä ajassa paljon. Ei riitä edes sanat kertomaan miten paljon sitä arvostan. Se kertoo paljon, että kyyneleet tulvivat silmiini tätä kirjoittaessani.

En ole itkevää sorttia ollut ikinä. Mutta sairaalassa viimeisinä aikoina ja alussa kotona itkin paljon. Itkinkö sitä helpotusta että vihdoin melkein kolmen kuukauden piina selvisi vaiko sitä että elämä niin kovin muuttui. Itkinkö kiitollisuudesta toisia kohtaan, itkinkö onnesta. Itkin varmaan kaikkea. Muistan automatkan sairaalalta kotiin. Itkin kuin hullu, niin ihanaa oli päästä kotiin kun tiesi että nyt voin jäädä tänne eikä tarvitse pelätä heti takaisin joutumista. Itkin kun pääsin selälleen omaan sänkyyn, saisin nukkua niin pitkästä aikaa omassa sängyssä eikä tarvinnut enää nukkua sohvalla, itkin kai onnea ja helpotusta. Sen jälkeen en ole enää oikeastaan itkenyt. Olisi monessa tilanteessa kai pitänyt, mutta en vain osaa. Olen kai sisäisesti niin turtunut tähän jatkuvaan ahdistuksen tunteeseen, että en vaan jaksa. Ei se hyödytä. Ei ne asiat itkemällä parane.
Selkään koskee edelleen. Noin kuukauden ajan kivut ovat pysyneet samana. Sairaalasta kotiuduttuani kivut menivät ryminällä alaspäin mutta nyt tuntuu kuin ne olisivat jääneet johonkin jumiin ja pysyvät samana. Olen ruvennut pelkäämään hermovaurioita. Mitä jos kasvaimet painoivat jotain hermoja ja ne eivät koskaan korjaudu ja joudun elämään tässä kivussa loppuelämäni? Kipulääkkeiden varassa.. kuvista kasvaimet ovat aika hyvin hävinneet, mutta kipuja on edelleen. Pelottaa, pelottaa paljon. Pelkään nykyään kaikenlaista kipua niin paljon. Pelkkä kipujen ajatteleminen saa minut paniikkiin. Mitä jos ne tulee takaisin? Mitä jos ne ei ikinä katoakkaan?

Olen haluton. Koen itteni säälittäväksi ja vastenmieliseksi aika ajoin, oikeastaan päivittäin. Uloslähteminen on vaikeaa, ei huvita. Äkkiä käyn kaupassa ja se olikin siinä sit. Kello on "paljon" ja jos nyt lähden kyläilemään en saa aikaisin unta. Jos en saa aikaisin unta, nukun seuraavana päivänä liian pitkään tai nukun päiväunet. Ahdistaa. Elämä on vitullista oravanpyörää koko ajan. Juoksen kuin hullu kovaa vauhtia mutta en pääse pois.

Tarvitsen apua, tarvitsen jonkun joka vetää minut pois tästä helvetin pyörästä.

Kuka on tarpeeksi sairas?

2011-12-02T10:29:00.001+02:00

Kenellä on oikein valittaa?

Mietin eilen illalla aika pitkänkin tovin Ellan kommentin jälkeen, että kenellä on oikeus voida opahoin (henkisesti kuin fyysisesti), valittaa oloaa ym. Kuka on tarpeeksi sairas?

Yleinen ajatusmaailma menee niin, että jos ulkoisesti näyttää et olet terve (kuten minä esim) niin siullahan sit on asiat helvetin hyvin, eikä tarviis nitistä mistään. Niitä on kuule sairaampia ja kipeämpiä ihmisiä kuin sinä. Varsinkin terveiden ihmisten on vaikea ymmärtää tätä, varsinkaan jos ei näy mitään jälkiä mistä valittaa..

Joku on jäänyt liikenneonnettomuuteen, joku menettänyt syöpähoitojen takia tukkansa. Onko pyörätuolissa olevalla suurempi syy ja "lupa" valittaa kuin muilla?

Itse syyllistyin tähän ajattelumaailmaan kesällä, myönnän. Ystäväni pikkusisko joutui pienen tapaturman takia leikkaukseen kätensä takia. Korjattiin pieni hermovaurio. Tää tyyppi sitten kävi sairaalalla miuta perheensä kanssa moikkaamassa ja koitti kai jollain tavalla sympatioida minua ja heilutteli paketoitua kättänsä siinä et hei, katos tätä kun mie ite makasin letkuissa keuhkoleikkauksen jäljiltä. Olin silloin kai ärähtänyt (kuulin jälkikäteen) et ottaisin ton sata kertaa mielummin kun tän tässä.. silloin ei vielä tiedetty wegestä yhtään mitään. Silloin ajattelin et miks tuo tulee tänne valittamaan, et mie oon paljon sairaampi ja miulle tehty isompi leikkauskin. Mut nyt sen tajuan, ihan sama oikeus natinaan silläkin on.

Nyt olen kumminkin päättänyt, et mie saan nitistä ja kitistä ihan niin paljon kuin tahdon. En jaksa enää miettiä että onko selkä nyt niin kipeä et voisin sanoa siitä ääneen tai vitsit et on huono olo ja ahdistaa, ahdistaako tarpeeksi että uskallan sanoa siitä ääneen. Tosin en juurikaan sitä julkisesti tee, kirjoitan ne lähinnä tänne vaan, mutta pointtina. Moni tuttava joka on minua esim baarissa viime aikoina nähnyt niin on sanonut et "hentsu hei, vähä sie oot vahva". Totta kai tuokin toisaalta, mutta miulla ei oo vaihtoehtoja omasta mielestäni. Voisin maata kotona koko ajan voivottelemassa et voi voi ku miun selkään koskee edelleen ja voi voi voi ku joudun syömään kourallisen lääkkeitä et kestän näinkin hyvässä kunnossa. Mut voin myös valita ja yrittää elää niinkuin normaalit ihmiset.

Jokainen ihminen on niin erilainen ja jokainen meistä sairastaa eri tavalla. Ihmisillä oireet voivat olla erilaisia vaikka diagnoosi olisi täysin sama. Puhumattakaan sitten siitä henkisestä puolesta. Toiset ovat vahvempia kuin toiset. Kenelläkään ei ole oikeutta väheksyä toisen tapaa sairastaa tai kuntoutua onnettomuudesta.

Mitä vittu sitte?

2011-11-29T12:56:00.001+02:00

Monena päivänä on ollu semmoinen olo, et tekis mieli avautua tosi monestakin asiasta tänne, mutta en saa ajatuksia selväksi. En ehkä osaa saada selväksi sitä puuromössöä mikä päässäni velloo taas vaihteeksi.

Eniten miun mieltä painaa ja ahdistaa ystävät. Tai oikeastaan entiset ystävät, nykyiset kaverit.. jos asia pitäs jotenki muotoilla. Eräskin ystävä on muuttunut syksyn aikana tosi etäiseksi ja en oikeastaan edes tiedä miksi. Miusta tuntuu, että koitan väkisin pidellä pystyssä kovassa tuulessa olevaa korttitaloa että se ei lyhistyisi. Ennen vietettiin aikaa lähes päivittäin, syksyllä nähtiin pari kertaa ja nyt miuta suoraansanottuna ei edes hirveästi kiinnosta enää nähdä, koen sen asian jotenkin tosi ahdistavaks.. itseasiassa tälläisiä tyyppejä on pari muutakin, mutta ne ei niinkään ahdista, korkeintaan vaan ärsyttävät, eikä niiden kanssa huvita juurilainkaan olla tekemissä. Muutakun pakon edessä.

Olen hirveän huono luopumaan asioista. Yritän aina viimeiseen asti yrittää ja yrittää, uskoa vaan hyvää toisesta ja lopulta otan vaan selkään. Ehkä pitäisi opetella entistä itsekkäämmäksi ja epäsosiaalisemmaksi ihmiseksi, jotta aina ei tulis sanomista. Sekin, että en pysty myöntämään et asiat on muuttunut niin paljon ettei ehkä samalla tavalla ole enää yhteisiä asioita, tai vaikka oliskin yhteisiä niin ei enää niin samalla tavalla.. sitäkin mietin, että mikä ihmeen pakko miun on roikkua toisessa ihmisessä tai asiassa jos sisimmässäni tiedän et se ei mihinkään johda, kortit on pelattu ja miulla ei oo ässää hihassa.

Se on vaan niin, vaikka vaikeat asiat usein yhdistävät ja lähentävät toisia niin kyllä se näköjään toimii toisinkin päin.

Askarteluita

2011-11-28T23:16:00.001+02:00

Olen opetellut neulomaan ja virkkaamaan. Tai muutenkin tehnyt käsitöitä. Olen askarrellut kukkaheijastimia, säärystimiä, "pilkkihanskoja", rengaskaulaliinoja, taviskukkasia ja koiran naruleluja. Lähinnä oikeastaan siksi, koska tykkään näpertää jotain ja kun pidän itteni kiireisenä en ehdi murehtia ja ahdistua ja nukkua, joka taas sitten johtaa morkkikseen.

Pääsääntöisesti olen noita tehnyt joulua varten. En juurikaan piittaa joulusta, ärsyttää se kaupallisuus ja se helvetin höösääminen yhden tai parin päivän takia. Toki jouluaatossa ja joulupäivässä on oma hohtonsa, se perheen ja sukulaisten kanssa oleminen. Perinteet tekee joulun. Tykkään myös lahjoista, itseasiassa enemmän antamisesta kuin niiden saamisesta. Useana jouluna olen tehnyt lahjat itse ja tulee tosi hyvä mieli siitä kun lahjan saaja arvostaa ja tykkää siitä. Myös ite tykkään saada itsetehtyjä lahjoja. Se ajatuskin, että toinen on nähnyt vaivaa ideoiden, suunnittelun ja toteuttamisen kanssa on tosi ilahduttava asia ja se että se lahja on uniikki, kenelläkään ei voi olla samanlaista. Miun mielestä on tosi tylsä kuoria paketista joku dvd- tai cd-levy, hajuvesi tai hajukynttilä. Ajatus on kaikista tärkein, joo-o. Mutta itsetehdyissä on se oma tärkeys. Hirveän moni jaksaa ajatella paljonko lahja maksaa ja jos lahja on kallis niin sit se on hieno ja paras. puuh. jokainen tietty tyylillään. Itsetehdyissä lahjoissa on sekin kiva plussa että ne yleensä tulevat edullisiksi ja lahjan saaja ei voi mitata sitä arvoa rahassa kun ei tasantarkkaan tiedä mistä ja miten se on tehty ;)

Kokeilin muuten ajastettua postausta kerrankin. Enjoy! :) Palaan lostin ja virkkaamisen pariin :)

Aamuja aamuja aamuja..

2011-11-27T13:52:00.001+02:00

Milloin on aamu? Onko se klo 6-9, vai 9 jälkeen? Vai onko se sitten kun herää? Kai miten kukakin sen haluaa. Aamu on silloin kun herää. Aamu on myöskin se vuorokauden aika joka aika paljolti määrittää millainen päivä on tulossa. Olen ainakin itselläni pistänyt merkille sen, että jos en saa rauhassa suorittaa tiettyjä aamurutiineja, kuten energiajuoman hörppiminen, tupakointi ja kännykällä surffausta menee päivä ihan mönkään. Monesti oon ruvennut tällein herättyäni päivittämään blogianikin, siitäkin on tullut rutiini. En vain tiedä onko aamu kaikista paras ajankohta tälle kun oon silloin yleensä kaikista kiukkuisin ja jokaikinen pikkuasiakin saa verenpaineen nousemaan. Enkä kyllä oikeesti ees tykkää nukkua näin pitkään, ärsyttää kun puolet päivästä menee siihen. Koitan kumminkin olla ottamatta mitään suurempaa hysteriaa nyt ja koitan sallia itselleni näin viikonloppuisin tän pitkään nukkumisen. Arkena koitan herätä aiemmin. Vaikka oon edelleen sairaslomalla ja ei ole aamuisin mitään fiksua syytä nousta ajoissa mut koitan silti pitää jonkinlaista rytmiä.

Se on hassua miten arkinen asia, nukkuminen, uni jota jokainen ihminen tarvitsee on miulle nykyään niin ahdistava asia. Tai enemmän otan paineita siitä nukahtamisongelmasta. Varmaan jos saisin valita en nukkuisi ollenkaan. Nukkuminen vie turhaan tehokasta aikaa. Mutta jos en nuku tarpeeksi, eli noin 9 tuntia yössä oon tosi väsynyt päivällä. En vaan jaksa tehdä mitään. Torkun päiväunia ja olen enemmän väsynyt ja kiukkuinen.. ennen tykkäsin nukkua pitkään, nautin siitä. Vietin sunnuntaisin krapulapäiviä maaten ja nukkuen, eikä ahdistanut ollenkaan. Olen kyllä iloinen siitä, että oon pystynyt jättämään alkoholin kokonaan. Se tuntuu tosi hyvältä. Ehkä oon osan mielestä tylsä tyyppi kun en ota, mutta miun itteni on paljon kivempi olla.. säästän huimasti rahaa, ei ole oloja ja muutenkin. Uskon, että jatkan tätä pitkäänkin, en tarvitse enää viinaa siihen että miulla olis kivaa.

Elämä on muuttunut niin paljon ja niin lyhyessä ajassa. Monesti mietin, et mitä vittua. Miksi minä ja miten se on ees mahdollista? Miksi minä sairastuin ja miten? Välillä tuntuu, että elän jonkun muun elämää. Joku muu kuin minä syö kourallisen lääkkeitä päivässä ja taistelee itsensä kanssa, en se ole minä. Mutta valitettavasti olen. Olen sinääsä hyväksynyt asian, mutta sen tajuaminen ja todella sisäistäminen vie aikaa, pitkään. Nykyään on hirveän vaikeaa kertoa muille, saada muut ymmärtämään että olen vakavasti sairas ihminen enkä voi tehdä enää kaikkia samoja asioita kuin ennen, saada ihmiset tajuaan miksi olen tälläinen tänä päivänä. Se varmaan johtuu siksi, kun tätä sairautta ei voi nähdä päällepäin. Muiden mielestä olen terve, omalta osalta hyvinvoiva ja normaali ihminen, koska en makaa koko ajan kivuissa tai sairaalassa niinkuin kesällä. Asia vaan ei oo taaskaan niin. Minua ei ehkä koske enää samalla tavalla, ei niin kovin kuin aikaisemmin tai miulla ei oo kuumetta eikä kasvaimia.

Eilenkin tää täti joka järjesti (jannea nyt lainatakseni) nuhalandiassa vouhkasi koko illan että "mie niin puhuin kesällä et sit ku hentsu paranee niin pidetään saunailta ja teen ruokaa kaikille" juu, ihan kivasti ajateltu mutta en parane enää ikinä. Tautini tällä hetkellä on aikalailla oireeton lääkkeiden ansiosta, mutta nää ihmiset ei esim ymmärrä tätä flunssahommaa mistä eilen avauduin. Nyt on hiukan marttyyriolo ja melkein toivon, että tulisi kova flunssa tai jotain et saisin nää ihmiset oikeasti tajuamaan mistä on kyse ja miten vaarallista se voi olla. Isäpuolenikin eilen sanoin kuin avauduin aiheesta et "ethän sie missään pullossa voi elää et nyt ryhdistäydy ja sinne mennään piste". Ei jäänyt kamalasti vaihtoehtoja. Tottahan se on, että sen flunssan voi saada vaikka kaupassa käydessä mut tarvitseeko mennä varta vasten sitä hakemaan, ilmeisesti.. mutta toista kertaa en ota tota riskiä.

Kaikki on suhteellista. Jonkun mielestä olen naurettava ihminen, itsekäs ja lapsellinen kun valitan tänne blogiin hänen mielestään turhista asioista. Ite oon taas sitä mieltä, että jokainen kokee asiat eri tavalla. Monesti oon kuullu senkin lauseen "turhaanha mie valitan näitä murheitani, kun ne on niin pieniä siun rinnalla". Ei se asia niinkään ole. Ei voi vähätellä ketään. Toisen murheet on toisille pieniä ja toiselle isoja. Jokainen ihminen kokee ja näkee asiat eri tavalla. Ei ole isoja eikä pieniä murheita jotka olisivat kaikkien mielestä samalla tasolla. Toiselle kynnen katkeaminen voi olla iso murhe, kun toiselle taas ihan saman tekevää. Toiselle sairastuminen on todella vakava asia, kun toinen ajattelee että kyllä se siitä, miksi sitä murehtimaan..

Kaikki on suhteellista, mikään ei oo enää ihan sama.

Voi argh!

2011-11-26T11:29:00.001+02:00

Suututtaa. Vituttaa. Ärsyttää.

Meillä oli maanantaina puhe kummitytön äiteen kans et lauantaina pidettäis porukalla "pikkujoulut" nii et mei porukatkin tulis ja saunottais ja tollee. No ei siinä mitää. Torstaina se soittaa et kaikki lapset ja iteki ollu kuumeessa ja kipeenä et "ethän sie flunssaa pelkää?" Koitin selittää, että en sinäänsä sitä pelkää vaan sitä kun polilla on toitotettu et normaaliflunssa saattaa miulla todella herkästi johtaa vakavaan verenmyrkytykseen lääkkeiden takia sekä keuhkokuume-riski on huomattavasti suurempi kuin normaaleilla ihmisillä. Jäi puhe vaan siihen et se ilmottelee tänään et mikä on tilanne.

Jo heti aamu 9 jälkeen se soitteli vissiin 7 kertaa kai sitä et tullaan. En jaksanu vastata kun olin nukkumassa. Kihisin vaa et kyllähän ton kerkee kun herään 11 maissa, mut ei. Tää täti oli jo höyrypäissää soittanu mein äitille et Hentsu ei vastaa puhelimee et oon nyt jo laittamassa niilleki ruokaa ja plaaplaaplaa. Oli tullu tekstari jossa luki että räkäisiä ollaan edelleen, tonilla kova yskä mutta ei oo kuumetta. Jippii. Miuta ei todellakaan kiinnostaisi nyt lähteä sitä tautia itelleni sieltä varta vasten hakemaan.

Edellisestä flunssasta selvisin ilman kuumetta. Polilla sanottiin että on heti mentävä päivystykseen jos nousee kuumetta ja saan sit heti jotakin lääkkeitä että en joudu verenmyrkytystilaan. Eihän sitä tiedä tarttuuko miuhun edes tää flunssa-aalto mutta en haluaisi kokeilla, oma vastutuskykyni on minimaalinen lääkityksen takia.

Ärsyttää yleisesti se, kun ei tunnu menevän ihmisten kaaliin että tavallinen flunssa voi olla miulle vaarallinen enkä tieten tahtoen tahdo sitä hankkia itselleni. En ennen ollut niin moksiskaan flunssista tai muista (paitsi mahataudista) vaikka tarttuiskin mutta nykyään on oltava tarkkana. Ärsyttää se kun laitat vaikka viestiä jollekin tyypille et hei, voinko tulla kyläilee ja vastaus on et tuu vaa ja sit tyyppi makaakin peiton alla kipeenä siellä. Jes. Ei voinut sitten kertoa että on kipeänä. Porukka vaan ei tajua.

Omassa sairastumisessa on ollut tosi paljon sulateltavaa itsellekin, varsinkin kun koittaa ymmärtää miten vakavasta ja harvinaisesta asiasta on kyse. Vaikka päällisin puolin vaikutan jo aikalailla normaalilta terveeltä ihmisiltä asia ei kumminkaan oo niin. Niin kauan kun joudun kortisonia ja solunsalpaajia syömään on totuus ihan toinen. Varmasti tuttavien ja sukulaisten tai ylipäänsä ihmisten joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä on vaikea tajuta tätä hommaa. Yritän sympatisoida itteeni tähän, et ihmiset on tietämättömiä tähän ja koitan aukoa lärviäni mahdollisimman paljon, et porukka tajuais että haloo, vaikka ne kasvaimet siellä keuhkossa ei olleet lymfoomia ja miulla ei syöpää ole on tää vaskuliitti verrattavissa syöpään. Ainut ero on hoitovaste ja lääkkeiden teho. Hoitamattomana wege voi johtaa kuolemaan.

Ärrinmurrin, aamumökötys alkaa olla aikalailla tässä. Kiitos ja anteeksi.

Kipua ja tuskaa osaa ennen pitkää odottaa, onko paratiisikin vain harhaa?

2011-11-25T12:38:00.001+02:00

Löysin mielenkiintoisen artikkelin kivuista ja kipulääkkeistä. Kipukanavasta näytti löytyvän jos minkälaista artikkelia. Olen kyllä aika skeptinen näihin netistä löytyviin juttuihin, vaikka kuinka olisi lääkärin kirjoittama.

Oon nyt reilu 7kk syönyt kaikennäkösiä kipulääkkeitä päivittäin. Alussa n. 2kk tulehduskipulääkkeitä, joka johti pahaan ruokatorven tulehdukseen, jonka takia en kuukauteen kesällä pystynyt syömään. Laihduin sinä aikana 8 kiloa kuukaudessa. Sairasta. Kesäkuussa sain panacodeja kipuun ja ne jeesaskin hetken, vähän. Sitten siirryttiinkin jo opioideihin, ensin mietoihin tramadoli pohjaisiin kipulääkkeisiin, joista ei kyllä ollut mitään hyötyä. Muistan vaan kun niitä määrättiin, että tuuletin et jes, nyt kiput loppuu mut kuinka väärässä olinkaan. Heinäkuussa sitten sain vihdoin oxykodoni pohjaisia kipulääkkeitä, joista on ollut suurin apu ja syön pitkävaikutteisia tänä päiväkin vielä. Pari kertaa kesällä sain suoraan suoneen morfiinia, ja ihmettelen suuresti että leikkauksen jälkeen sairaalassa ja etenkin viimeissä sairaalajaksolla kun kivut oli luokkaa helvetilliset niin silti sain vaan tablettimuodossa kipulääkkeet. Niin monta kertaa kaipasin suonensisäisiä heti helpottavia lääkkeitä. Istuin öisin sairaalassa suihkussa, kun se helpotti oloa edes jonkin verran. Rankkaa se oli.

Tänä päivänä kipuja on iltaisin, iltalääkkeet otan joskus seiskan-ysin maissa ja ennen sitä selässä tuntuu painetta, kipuluokitus ehkä nelosen luokkaa. Yritän vähentää kipulääkkeitä koko ajan ja onneksi olen jo pari kuukautta ollut kuivilla lyhytvaikutteisista.. :)

Kipu on kamala asia. Varsinkin hermokivut. En todellakaan ikinä, edes vihaamilleni ihmisille toivo semmoista tuskaa. Aina ajattelin ennen, että kasvaimista ei tuu kipua mut kuinka väärässä olinkaan. Kesä jätti kumminkin syvät arvet. Pelkään kipua todella paljon ja koitan sen lääkkeillä pitää kurissa, otan ne säännöllisesti ja osaan jo ennakoida. Onneksi..

Huomenta sairaalasta!

2011-11-22T08:23:00.001+02:00

Mei muori laiskistuikin ja sain tulla sairaalalle jo puolen kahdeksan aikaan kun isäntä meni kahdeksaksi töihin. Lääkäri on vasta 8:40. Söin sitten aamiaisen sairaalan kahvilassa. Paikka tuntui jotenkin turvalliselta taas. Niin monta päivää, aamua vietin silloin täällä. Tutut naamat ja sama rutiini edelleen pyörii täällä. :)

Oli kyllä supernopea lääkärikäynti. Olin piipahtanut tohtorilla jo ennen virallista aikaakaan edes. Lääkäri muistutti kovin lapamatoa, tosi inhottavan oloinen vanhempi mies jonka puheesta ei saanut oikein selvää, piti oikein kunnolla kuunnella mitä se sanoi, kädenpuristus oli säälittävä. Oli ilmeisesti tarkoitus punkteerata tänään, mutta luojan kiitos miulla ei oo ollu mitään oireita tai kipuja että tarvisi. Lekuri varasi ajan taas röntgeniin, jossa kuvataan jotenkin sivusta noi ontelot ja jos siellä sit näkyy jotain niin punkteerataan. Herra tohtori vaan totesi, että kun tää on tälläinen satunnainen löytö niin nyt ei tehdä nyt mitään. Sinusten tietokonetomografia on vasta vuoden vaihteessa 27.12.

Jännitin lekuria paljon, koska se oli miulle uus tuttavuus. Aina pelkään jäkätystä painostani ja siitä että sille pitää jotain tehdä.ylipaino on miulle arka asia, nyt varsinkin kun olen kortisonin takia lihonut taas. :( laihduin tammi-huhtikuussa n. 20kg ilman mitään, tosin jälkikäteen ajatellen se varmasti johtui wegestä, koska en tehnyt mitään sen eteen ja en muuttanut ruokailutottumuksiani juurikaan. Ja kun paino tippui niin rajusti ja nopeasti niin ei sekään ihme oo että paisuin kun sairaalasta pääsin. En jaksa tällä hetkellä ruveta kalorien laskemiseen, tai muuhunkaan ylitsevuotavaa kyttäämiseen, koska olen sairaslomalla. En jaksa nyt keskittyä mihinkään isompaan vielä, haluan rauhalla toipua sairastumisesta, lähinnä siitä henkisestä puolesta. Laihduttaminen on iso projekti ja kaavailen sitä vuoden vaihteeseen kuten tupakan lopettamistakin.

Miulla on kohtuullisen hyvä mieli. Oon saanut selvitettyä pari asiaa jotka on jo parisen kuukautta vaivanneet mieltä. Pari asiaa ois vielä kaivelua vailla mutta nekin järjestyy sit pikkuhiljaa.. mihin miulla ois kiire?

Tervetuloa talvi

2011-11-20T23:38:00.003+02:00

Ihan sairasta, että täällä ei ole vieläkään nähty kummempaa ensilunta. Viikonloppuna tuli pakkaset. -8 astetta näyttää mittari. Maa on jäässä mutta lunta ei vaan oo. Ei edes ensilunta. Kohta se varmaan rysäyttää lunta kivat puoli metriä parissa päivässä niinkuin viitisen vuotta takaperin. Olin just sillon keväällä saanut kortin ja sillon ku lunta tuli olin tosi kokematon kuski ja iski liikenteessä ekat liukkaat. Penkassahan sitä oltiin. Tässä viiden kuuden vuoden aikana oon kaksi kertaa ollu penkassa ja vuosi sitten ajoin pakettiauton perään. Pakettiautolle ei käynyt kuinkaan, oma sitten meni niin että vaikka kuin korjattiin niin ei siitä peliä tullut. Onneksi kumminkaan itelleen ei mitään käynyt.

Oli mukava viikonloppu. Ystäväni sieltä Suomineidon alapäästä oli huudeilla, lauantaina hengailtiin hänen porukoiden luona ja sitten paukahdettiin paikalliseen sedulaan. Olin vältellyt paikkaa kuin ruttoa, mutta todettiin et pakko päästä jorailee. Ilta kaikenkaikkiaan oli tosi jees, jostain syystä baarimikko tarjoili limut miulle ilmaiseksi ja kaveri sai alennuksia siidereistään, ihmeteltiin kovasti. Mut en valita. Soodalitkusta 3e on aika suolainen hinta. Reilu tunti tai melkein parikin jaksettiin jorailla hikipäissään, oli yksinkertaisesti tosi kiva viikonloppu.

Tällä viikolla oon joka arki-ilta vahtimassa taas lapsia. Ihan kiva homma joo, mut kyytien järkkääminen oli kamala päänvaiva. Isännän piti päästä töihin ja miun iltapäiväksi landelle. Bussit kulkee tosi huonosti, et isäntä ei oikein bussilla töihinsä pääse, ja sinne landelle ei mee ku kahdesti päivässu bussi, aamulla 9 maissa ja iltapäivällä 4 maissa eli kummastakaan ei oo mitään hyötyä. Onneks isännän kaveri lupas muutamana päivänä jolloin kyyti järjesty miulle muuten ni hakee isännän töistä, ei tarvii vänkäillä.

Huomenna on korva-silmä-nenäpolilla aika 8:40. Tuntuu vähän turhalta, mutta parempi käydä tsekkaamassa. Pistin merkille, että nenän kautta hengittäminen on vaikeutunut ja se todennäköisesti johtuu niistä poskionteloista. Äippä lupas huomenna käyttää lekurissa, viedä shoppailemaan ja viedä vielä sinne landelle. Muorin kanssa on kiva shoppailla, en kumminkaan viitsi hirveästi rahaa kinuta kun ne maksavat jo lääkkeet ja muut sairauteeni liittyvät hommat plus auttavat jos tosi paha rahapula iskee. Miulle oli iso kynnys nöyrtyä pyytämään apua niiltä, mutta en nähnyt enää muutakaan vaihtoehtoa. Sillon kun sairaalalaskut paukkuivat kerrallaan yli 200e ja lääkelaskut oli samaa luokkaa ja tili kelan viivästelyiden takia ihan nollilla ei ollut vaihtoehtoa. Harmittaa tosi kovin se, kun äiti paljasti viikko sitten että oli suunnitellut tammikuussa lähtevänsä viettämään viisikymppisiä ystävänsä luo italiaan mutta se kariutu sen takia kun säästöt meni miun sairastamiseen. Mutta en oikeastaa edes suuta kerennyt avata kun porukat yhteen ääneen sanoivat "Hentsu, älä välitä, meille on kaikista tärkeintä, että oot siinä ja tuossa kunnossa". Äiti pelkäsi niin paljon, että kuolen ja reiskakin sanoi silloin, että he myyvät vaikka autot ja venee jos rahaa miun hoitamiseen muualta ei saada. Onneksi kaikki järjestyi. Silti miusta tuntuu, että oon velkaa. En ehkä niinkään rahaa mutta jotain..
Oon ruvennut tekemään bisnestä :D oon paljon neulonut säärystimiä viime aikoina ja kaveri tahtoo "tilata" miulta omat. Lupasin neuloa. Sekä toinen ystäväni, joka kasvattaa koiria haluaa että askartelen hänelle pentupakettiin sellaisia naruleluja. En viitsi niinkään hintaa pitää, kunhan tarvikkeiden hinnalla ja ehkä pari ropoa jäisi käteen. Miusta on mukava saada rahaa sellaisista jutuista joita tykkään tehdä. Yhdessä maailmanvaiheessa kun ompelukone vielä toimi kunnolla tein koirille pantoja. Tein niitä muutaman myyntiin, paljon kavereiden koirille ja omille tietty.

Pää tursuaa taas kaikennäköisiä itsetehtyjä joululahjaideoita. Aion suurimmaksi osaksi neuloa, sitten suunnittelin tekeväni heijastimia ja jos jaksaisi niin leipoisi jotain, koirakavereille jotain koiraherkkuja ja ihmisystäville karkkeja tai uniikkeja pipareita vaikka. Saa nähdä jaksanko vetää tälläistä "kiva kotiäiti"-roolia kuinka pitkään.. Tässä muutama "taidonnäyte" :)

Pari päivää on mennyt ilman ahdistuksia ja on ihan tosi hyvä fiilis taas kun pää kestää kasassa. Tällä viikolla on aikaisia herätyksiä ja jos niillä saisi rytmiä taas paremmaksi, ainakin tällein ekana aamuna jo ihan toiveikas olotila. :)

Pikkuhiljaa, pikkuhiljaa vaan..

Aamumärrimöykky

2011-11-19T11:58:00.001+02:00

Värkkäsin blogille eilen uuden ulkoasun. Netti on pullollaan erilaisia hienoja valmiita pohjia mutta mikään niistä ei tuntunut omalta. Tykkään tuosta mallin suunnitteluu-työkalusta, sainpahan just itteni näköisen blogin aikaiseksi ja kellään ei tasan ole samanlaista :) tekstikin valkoisella pohjalla on kivempi lukea ilmeisesti, vai mitä olette mieltä?

Oon yleensä aamuisin aika kiukkuinen. Kaikki vaan ärsyttää ja arghhh. Koirat pyörii jalassa ja koko perskärpäslauma on änkeemässä mukaan vessaan, ruoki koirat, tee sitä ja tee tätä. Aamuisin koko kroppa tuntuu tosi jäykältä, selkä varsinkin. Kipu "kovettaa" sen. En onneks yöllä enää herää kipuihin mutta aamulla olo on inha. Oon pistäny merkille et kipulääkeiden vaikutus kestää noin 7 tuntia. Saan päivän kumminkin käyntiin jos saan hetken istua parvekkeella rauhassa peiton kanssa. Otan lääkkeeet, hörpin energiajuomaa kun en kahvia juo, polttelen tupakkaa ja surffailen kännykällä. Karkotan mörrimöykkyä..

Muodonmuutosta täälläkin

2011-11-18T01:33:00.002+02:00

Blogikin sai hiukan uutta ilmettä. Innostuin latailemaan netistä kaikennäköisiä kivoja uusia fontteja ja askertelin uuden bannerin. Muokkailin vähän leveyksiä, vaihdoin pinkistä valkoiseen. En tiedä oonko tyytyväinen vielä tähänkään, mutta olkoon. Eihän se tän blogin imagolle tee hyvää jos koko ajan sivu muuttuu, heh!

Just kun pääsin aamupäivällä sanomasta että jes, ei oo ahdistanut niin illan suussa ahdisti saatanasti. Nappasin suoraan kaksi opamoxia ja olin tunnin ja pari ihan jossain muualla kuin ahdistuksen äärellä, hyvä niin. Lyricaa miulle kans kokeiltiin ahdistukseenkin, mutta en huomaa mitään vaikutusta. Kipuunhan miulla on sitäkin säälittävät 75mg. Syön niitäkin kiltisti. Lekuri sanoi että ne on oxyja pienempi paha. Aika useasti ahdistuksen kanssa turvaudun opamoxeihin, valitettavasti. Useesti olo kääntyy niin inhottavaksi, että lamaannun. Siinä vaiheessa on vaikea tehdä mitään, saati sitte "muuta hei vähän asennettas"-löpinät voi viskata roskakoriin ihan samoin tein. Koetan kumminkin olla syömättä mahdollisimman vähän lääkkeitä.. niin paljon välttelen niitä kun vaan voin.

Tilattiin ystäväpariskunnan kanssa thailandiasta koruja, lävistyskoruja ja korviksia. Harmittaa suuresti, kun suurimmasta osasta lävistyksistä jouduin luopumaan. Korvikset ym. Muutkin lävistyskoru härpäkkeet ovat crazy factorylla todella edullisia, toimitusaika noin viikko ja nordean nettipankin kautta pystyt kätevästi maksamaan. Suosittelen! Tilasin huuleen uuden muovisen labretin, mutta liian lyhyen, kiristää ikävästi. Ei sinääsä mieltä paina tuo, maksoi kokonaiset 1,5e muistaakseni.

Onneksi huomenna on viikonloppu. Pari hyvää ystävää ovat Helsingin suunnasta tulossa viikonlopuksi Lepran kulmille. Ihana nähdä heitäkin pitkästä aikaa. Osa parhaimmista ystävistäni asuu muualla, pari Helsingissä ja yksi Oulussa. Tää sinääsä ei oo harmittanut, onhan puhelimet keksitty. Mutta sitten kun näkee face to face sitä osaa arvostaa todella paljon. :)

Ja niin, btw vihaan citykettuja. Paavo just äsken otti ja lähti ketun perään kun olin menossa tupakalle. Ennenkuin edes tajusin niin koira ryntäs ovesta, hyppäs portin yli niin et rysähti ja vartin verran kerkes olla kateissa. Kuuli onneksi Viivin haukun ja sitten tuli kotiin. Kiva vaan taas naapureiden puolesta tälläinen. Tää on jo toinen kerta tänä syksynä kun koira sen perään lähtee plus mitä tuhotöitä se repolainen on aikaan saanut.

Shapeshifter

2011-11-17T11:19:00.002+02:00

Pari päivää mietin mitä haluisin tehdä tukalle. Tosi tylsä malli, ei kasva mihinkään juurikaan ja plaah. Viime viikolla värjäsin tukan kokonaan mustaksi ja eilen sitten itse leikkelin tai oikeastaan ajelin sitä. Pistin oikean puolen 9mm siileksi, samalla tavalla kuin miulla oli keväällä. Tää sopii itseasiassa miusta tosi hyvin tähän lyhyempään malliin kuin siihen mikä miulla oli keväällä. Vähän erilainen ja enemmän tunnen omakseni itteni taas. Pienillä muutoksilla paljon aikaa. Oman tukan leikkaaminen on vaan aika pyllystä. Tykkään saksia muiden tukkaa ja yleensä lopputulos on ollut kohtuullinen ja ystäväni ainakin tyytyväisiä. Kuva uudesta tukasta ei oo kovin edustava, väsynyt ja ilman minkäänlaista meikkiä ja laatukin vaan webbikameran suttua mutta saa siitä sen verran selvää ;)

Yök. Eilen tuli taas todistettua et en todellakaan oo aamuihmisiä. Sain itteni viideltä ulos mutta koko päivä meni ihan vituiksi, koska olin niin väsynyt. Aamupäivän torkuin lapsenvahtina ja kun Noora meni nukkumaan niin nukuin pari tuntia sohvalla, en tykkää. Onneks otin viime yönä sitten takaisin univelat, taisin kiitos ketipinorin nukkua 11h kertaakaan heräämättä. :)

Ei ole ahdistellutkaan viime viikolla, eikä tällä viikollakaan. Oon kohtuullisen paljon viettänyt aikaa kotona iltaisinkin, mitä yleensä en tee. Yleensä oon ystävän luona tuijottamassa bbtä tai muuta vastaavaa. Nää neljä seinää ei ahdista enään samalla tavalla. Oon pystynyt olemaan isännällekin paljon avoimempi olotiloista. Harmi, hän ei sinääsä ymmärrä ahdistuksia tai tyhjänpäiväistä vollottamista, mutta kun olen puhunut asioista niin hän ainakin yrittää. Se on pääasia.

Soitin eilen polille ja vonkasin oxyja. Puhelimeen vastasi joku ramdomhemmo, ainakaan nimi ei kuulostanut tutulta. Sanoin et tarviin oxyja kun en vielä ilmankaan pärjää. Voi tsiisus kuinka tyhmältä se kuulostikaan.. "hei, olen henna ja tarviin niitä vahvoja huumeiksi luokiteltavia kipulääkkeitä heti nyt tänään kun en selviä ilman". Puhelimen toisessa päässä oli hetken hiljaisuus ja tyly ääni sanoi takaisin että hän miettii mitä voidaan tehdä. Iski jo paniikki et perkele, en kestä näitä kipuja ja tarviin niitä. En pärjää pelkällä paracetamolilla vielä. Meni onneksi pari tuntia ja tuttu hoitaja soitti että voin sen reseptin noutaa ja sitten illalla sainkin lääkkeet :) kuulemma sairaslomaakin jatkettu 16.12. Saakka, silloin on kontrollilekuri käynti taas. Mietin, kun eilen selkä kipuili oikeastaan koko päivän, en ole varma otinko aamulla ollenkaan oxyja vai otinko vaan yhden vai kaksi kuten normaalisti. Kipu on siedettävää, asteikolla 1-10 ehkä 4 tasolla. Kesällä piti monesti sairaalassa numeroin kertoa kipua, silloin se oli aina vähintään 8.

Mietin eilen taas ylipäänsä elämää, mietin mitä hyvää siinä on. Tulin tulokseen, että paljonkin. Lähennyin huomattavasti porukoiden kanssa, saatiin isännän kanssa asiat kuntoon eikä erottukaan lopullisesti, lähennyin monen ystävän kanssa uudestaan ja ihan eri levelillä kuin ennen, itseasiassa miun elämä on aika hyvää kevääseen verrattuna. Tykkäsin itsestäni kyllä, kun laihduin ja kaikkea, mutta tykkään elämästäni nytkin, sitä tajuaa nyt että kuinka onnekas oon jos remissiovaihe on saavutettu nyt ja miten paljon huonomminkin asiat vois olla.

Olen onnellinen.

Rakkaus

2011-11-15T23:21:00.001+02:00

Herkistyin tänä aamuna. Ihan oikeasti.

Olin kuuden maissa aamulla vahtimassa kummityttöä taas, pieni neiti nukkui omassa sängyssään. Olin vanhempien sängyssä ja ajattelin nukkua tunnin tai pari, siihen asti kun neiti herää. Pikkuneiti kampesi vartin päästä sängystään, oli menossa olkkariin ja huikkasin et hei, tuu kummin viekkuun vähäks aikaa ja neiti kampesi kainalooni, käpertyi siihen ja silitti kättäni. Tajusin miettiväni siinä sen pienen päätä silittäessä että ajattelin "älä huolehdi, minä suojelen sinua kaikelta". Tuli niin onnellinen olo. Todentotta, lupaan tehdä parhaani. Lupaan.

Tajusin tänään lääkkeitä laitellessani että miulla on vain kahdeksi päiväksi oxyja. Iski ihan mielentön paniikki, ahdistus ja pelko. Sitä kai sanotaan vieroitusoireeksi. Miun on pakko soittaa huomenna taas polille ja pyytää huumereseptiä. En pysty vielä olemaan ilman niitä. En uskalla edes koittaa. Niin paljon on toitotettu siitä että niitä ei saa kerralla lopettaa ja ja.. olen riippuvainen. Pelkään sitä selkäkipua niin paljon, etten vielä halua riskeerata. Selkääni koskee edelleen vähän, joten jos en söisi oxyja niin paljonko sitten koskisi. En tahdo edes kokeilla, pelkkä ajatuskin ahdistaa. En ole vielä henkisestikään valmis.. olen miettinyt kahden viikon päästä vähentäväni annoksen puoleen eli 10mg x 2 ja jos sillä pärjää ni sitten lopetan kokonaan. Tällä hetkellä menee 20mg x 2, eli puolet siitä kun heinäkuussa aloitettiin.

Soitin polille ja vonkasin lisää sitä saikkua. Hoitsu kyseli et onks miu olo sellainen et töihin ei kykenisi. Ei miulla kyl ees oo töitä, mutta oon sitä mieltä et haluaisin pitää saikkua siihen asti kunnes remissiovaihe todetaan alkaneen ja olen päässyt oxyista eroon, eli haaveilen tämän tapahtuvan ens kuun puolessa välissä. Nyt on menty ilman takapakkia ja toivotaan että sitä ei jatkossa tulekaan. Sain postissa tänään väliarvion voinnista, tai sen lappusen minkä saan aina, lääkärin lausunnon, sen mielipiteet voinnista ja tarkat lukemat kokeista. Osaan jo niitä tulkita ja lukeakin ;D

Pakko luovuttaa ja lähteä nukkumaan. Huomenna herätys 0500. Toivottavasti saan itteni hereille, etten nuku pommiin niinku tänään.

Sitä mitä sylki suuhun tuo..

2011-11-14T12:17:00.001+02:00

Useasti istun aloillani parvekkeella ja ajatukset vaan surraa päässä ku kamala parvi vihaisia ampiaisia. Niistä on vaikee saada kiinni sitä kuningatarta, ottaa se pois ja samalla saada ulos se ahdistava asia.

Nyt oon oppinut sen, että kirjoittelen tänne ne asiat, joita en uskalla ääneen kenellekkää kertoa, en saa suusta ulos niitä hei, miuta ahdistaa.. Tänne monesti kirjoitan tasan siltä miltä just sillon tuntuu, en kummemmin ajattele mitä kirjoitan. Annan kaiken vaan tulla ulos. Ehkä pitäisi miettiä, tätäkin blogia lukee joukko ihmisiä, osa sellaisia joiden ei ehkä kaikkea tarvitsisi tietää mutta olen päättänyt että blogini on julkinen ja sensuroimatta kirjoitan mitä tahdon, tää on miun blogi, miun ajatukset ja miun maailma. Ajatelkoot ihmiset sitten mitä haluavat. Monesti käyn jälkikäteen lukemassa kirjoittelut vasta ja koetan kasata ne joksikin järkeväksi miun päässä..

Ihmisille esitän vahvaa, koitan olla niin ettei minuun sattuisi. Harvoin se paikkaansa pitää. Tänä päivänä taitaa olla enää kaksi ihmistä joille uskallan todenteolla purkaa mieltäni. Tiedän, ettei he tuomitse, sano mitään nasevaa takas vaikka juttu tuntuisi kuinka tyhmältä. Ne ihmiset ovat ne kaksi enkeliä kuin siinä taulussa jotka kantavat rikkinäistä ihmistä turvaan. Miulle on liian monta kertaa käynyt niin, että saan lokaa niskaan ihmisiltä joita rakastin, joita pidin ystävinä. En tiedä onko vika todella miussa ja miun tekemisissä, kun yritän parhaani 90% ajasta ainakin ja silti kaikki valuu viemäriin. Olen liian sinisilmäinen, ystävystyn helposti, luotan aika helposti ja sitten taas petyn.
Miksei ihminen opi virheistään? Ne pitää koea uudestaan ja uudestaan. Haluan uskoa ihmisistä vaan hyvää, monesti antanut periksi ja yrittänyt ja silti lopputulos on sama. Pitäisi ehkä opetella jonkinlainen suojamekanismi. Älä sano, älä tee, älä mitään.

Pakkohan miussa on oltava jotain vikaa, jokin luonteenpiirre mikä ärsyttää ihmisiä. Olen sanonut, että pitää sanoa suoraan jos nyppii. En voi muuttaa itseäni jos en tiedä mitä teen väärin. Toisinaan olo on kuin katuojaan paiskatulla koiralla, joka ei tehnyt just niin kuin omistaja tahtoi, ei ymmärtänyt mitä piti tehdä, ei annettu oikeaa käskyä tai opastettu. En ole ajatusten lukija.

En tiedä, vaikka haluaisin tietää.

Millainen on oikea isä?

2011-11-13T10:43:00.001+02:00

Se aika vuodesta taas.. isänpäivä. Facebookista saa lukea miten kaikki väsää isälleen ruokaa, pullakahveja, lahjoja.. mutta mie en tee sitä. Voisin melkein sanoa, että miulla ei oo sitä isää. Todellisuudessa kyllä se iskä on olemassa, tiedän jopa missä se asuu mutta nähdään ehkä kerran puoleen vuoteen sattumalta kaupassa tai ehkä saatan käydä pyytämässä rahaa, jota en kyllä ikinä oikeastaan saa.

Sen jälkeen kun äiti viimein heitti iskän pihalle kun olin about 10v en ole kokenut iskää isäksi. Ei meillä ollut mitään tapaamisia, en päässyt viikonlopuksi kyläilemään, ei lahjoja jouluna tai synttäreinä. Taisin olla 12v kun iskä ekaa kertaa soitti jouluna kännissä. 15vnä iskä loisi kaverillaan mein melkein naapurissa, sillon kävin siinä useesti kun iskä osti tupakat. Sillon ekaa kertaa tuntu ees jossain määrin että se on miun iskä, tosin karvaaseen pettymykseen sekin sitten päätty.

Nykyään kun iskää nään niin mietin useesti, et onks tuo se mies jota miun pitäisi rakastaa ja pitää isänä? Olen katkera ja vihainen, koska se ei koskaa oo ollut sitä. Kun olin pieni se joi, hävisi viikoiksi "viemään roskia", tuli kotiin kännissä ja hakkasi äitiä. En muista että koskaan oisin nähnyt, muistan vain kun iskä tuli kotiin menin olkkarin pöydän alle piiloon tai äitin kanssa äkkiä lähdettiin ulos odottamaan että iskä nukahtaa. Käytiin ostamassa miulle karkkia, mentiin leikkipuistoon iltamyöhään tai johonkin.. kunhan iskä ei satuttaisi meitä. En muista myöskään sitä että kajosiko se koskaan miuhun. Äiti ei ainakaan ole kertonut. Muistan sen kun halusin aina nukkua äidin vieressä siksi että iskä ei pääse satuttamaan äitiä. Näin 8-vuotiaana jotain niin hirveää että en voi edes tähän sitä kirjoittaa, tajusin että en edes samassa sängyssä nukkumalla pelastaa äitiä, en voi nukkua ollenkaan, jos nukun niin isä satuttaa äitiä. Se oli kamalaa aikaa, olin niin pieni. Iskän takia miun on pitäny alusta alkaen pärjätä yksin, se harvoin oli kotona kun pääsin koulusta. Ei ollut ketään vastassa kun äiti oli töissä.

Annan silti äitille tosi isot pisteet siitä, että kun äiti kantoi iskän kamat rappukäytävään ja sanoi että takas ei oo tulemista niin äiti sanoi miulle, että se on siu iskä kaikesta huolimatta ja jos haluun niin saan sitä tavata mutta äiti ei tahdo sitä ihmistä enää nähdä. Ei miulle koskaan sit sitä tervettä suhdetta isään tullut. Voisin melkein sanoa vihaavani sitä ihmistä. Miulla on nytkin niin kuvottava olo sen takia, mitä se teki äidille ja miten se teki mein elämästä helvettiä. Tekisi mieli mennä sen luokse ja kysyy että tuliko sille hyvä mieli äitin hakkaamisesta, siitä kun se melkein joi mein vuokrarahat, nauttiko se siitä kun se huijasi miun isovanhemmilta rahaa juomiseen. Tekisi mieli hakata paistinpannulla järkeä sen kalloon. Mutta tiedän, äiti sitä jo yritti niin monta vuotta ni tuskin se siitä muuttuisi. Oon koettanut sitäkin, että haukun sen pystyyn mutta siitäkään ei tuu hyvä mieli.

Kai se iskä jollain kierolla tavalla miutakin rakastaa. Tuollainen ihminen ei osaa vaan välittää niinkuin tavalliset ihmiset. Kun makasin sairaalassa niin se kävi kerran katsomassa, ja toisen kerran sillä välin kun nukuin lääkepöhnässä. Sittenkin kun se oli ohi mennen äitiä kaupassa nähnyt ja äiti oli sille mennyt sanomaan et jumalauta, siun lapsi makaa sairaalassa huonossa kunnossa ni voisit siekin jotain tehdä totesi iskä siihen että "kun miulla on niin paha olla kun se oli niin huonossa kunnossa". Taas minä minä minä.

Päätin jo alle kouluikäisenä että miusta ei ikinä tuu samanlaista kun iskä, tai iskän äiti. Juoppoa nistiä. Ei koskaan. Valitettavasti oon huomannut joitakin samoja piirteitä itsessäni kuin isässäni mutta koitan kovin päästä niistä eroon. En tahdo ikinä olla yhtään samanlainen kun se. Muistan myös sen, että mietin pienenä et miks miulla ei voi olla samanlaista iskää ku miun kavereilla, sellaista isää joka käy oikeissa töissä, jota voi halata ja joka on läsnä. Koskaan siihen en saanut vastausta mutta nyt ymmärrän, iskä on sairas ihminen. Haluan myös omille lapsilleni oikean isän, senkin päätin jo ihan pienenä. Onneksi miula on hyvä mies, joka tosissaan rakastaa. Sellainen joka olisi varmasti hyvä isä. En vain ehkä koskaan tule saamaan niitä omia lapsia..

En voi vihata sitä ihmistä. En ainakaan voi sanoa vihaavani. Jollain kierolla tavalla rakastan sitä, vaikka se ei ehkä kannata. Se on silti miun isä. Kun se joskus ittesä hengiltä juo en usko että kauan itkisin sen perään, kyllä se varmasti pahalta tuntuisi mutta..

Miulla on kohta kymmenisen vuotta ollut "isäpuoli". Taisin olla 15v kun äiti löysi Reiskan ja äitistä tuli vihdoin onnellinen. Pari vuotta sitten ne meni jopa naimisiin, se oli iso juttu kun äiti oli vannonut ettei koskaan mee naimisiin. Vaikka en koskaan Reiskaa oo sellasena isäpuolena pitänyt on se miulle kumminkin enemmän isä kuin oikea isäni. Se on se ihminen jolle soitan jos tarvian jotain "isäjuttua", se on se miehinen malli miun elämässä ja sellainen johon voin luottaa. Reiskan kanssa ollaan monesti puhuttu tästä asiasta ja hän on sanonut että pitää miuta kun omanaan, aboptoisi jos en olisi jo täysi-ikäinen. Reiskalla ei oo omia lapsia. Olen sanonut, että oon niin iso jo, etten niinsanotusti tarvii uutta iskää mutta arvostan sitä todella paljon mitä Reiska on valmis tekemään miun eteen.Alkuun meilläkinoli omat kränät, olin tosi mustasukkainen äidistä ja koitin suojella viimeiseen asti, mutta tajusin että reiska on hyvä mies, ei miun tartte. Reiska tekee äitin oikeasti onnelliseksi, se on tärkeintä. Iskän takia miulle oli tosi vaikeaa hyväksyä uutta miestä, pelkäsin että se satuttaa äitiä. Suojelin äitiä kaikin keinoin viimeiseen asti, mutta tajusin luovuttaa. Reiska ei satuta äitiä.

Haluan kumminkin toivottaa hyvää isänpäivää niile isille jotka ovat niitä oikeasti. Se, että on saanut lapsen aikaiseksi maailman ei tee siitä oikeaa isää, vaan se kaikki muu.

Ajatuksia koiramaailmasta

2011-11-11T12:56:00.001+02:00

Sanotaan, että koiraharrastajat ovat riitaisinta sakkia maailmassa ja täytyy ikävä kyllä olla täysin samaa mieltä, parisen vuotta sivusta seuranneena niin tottelevaisuus- kuin näyttelykoirapuolella. Siihen tulokseen olen tullut että näyttelypuoli vie voiton, kun selkeästi niinsanotut tottis-ihmiset ovat hmm... Suvaitsevampia omalla tasollaan. Etenkin kateus näyttelypiireissä on jotain ihan käsittämätöntä. Ollaan kateellisia siitä kun kaverin koira menestyy näyttelyssä paremmin kuin oma koira, sitten ruvetaan jauhamaan sontaa ihmisistä ja levitellään juttuja jotka todellakaan ei pidä paikkaansa kuten "sen koira peruutti tuomarille ja se on ihan sata varmasti vihainen ja se puree" ja sitten kun mie ite tän koiran tapasin ekaa kertaa niin mistään agressiivisuudesta ei voi olla edes kyse. Ja tän ihmisen koira jota eräs ihminen kovin väitti agressiviiseksi ja muutenkin paskaksi tuli kennelliiton vuoden näyttelykoirakilvassa toiseksi. Tämähän kertoo siitä, että se koira joka noinkin korkean paikan saavutti on kiertänyt näyttelyitä todella paljon ja jos se olisi vihainen niin eihän sitä edes voisi arvostella. Joten.. jopa toiset ihmiset ovat valmiita vahingoittamaan toisen koiraa sen nojalla että omat menestyisivät paremmin. Ihan sairasta porukkaa.

Taas kun tottispuolella on aika tavallista se niinsanottu koirien kierrättäminen. Ymmärrän kyllä täysin sen, että ihminen joka haluaa tosissaan harrastaa niin tarvitsee oikean ja terveen koiran. Tosi moni koira on "rikki", joko selkä tai lonkat paskana ja näin ollen harrastaja etsii sille kodin missä se pääsee sohvachampioniksi, fine. Ei siinä, mut sitten lähinnä vituttaa se kun itse jouduin sairastumisen takia luopumaan pentukoirasta elokuussa niin niskaani ryöppysi kakkaa. Mietin päätöstä aika pitkään ja tulin siihen tulokseen, että hommasin aktiivisen pennun sen takia että haluaisin harrastaa mutta tällä hetkellä en ole kykeneväinen tarjoamaan sitä sille pennulle mitä se tarvitsisi, kuten kouluttamista, aikaa ja kärsivällisyyttä. Alkuun jaksoin päivästä olla hereillä ehkä nelisen viitisen tuntia, joten pentukoira oli aika mahdoton yhtälö, näin pentu palautui ystävälleni joka koiran omisti ja sille löydettiin harrastava koti. Vähän tän jälkeen saatiin tietää, että Paavo tarvitsee kipeästi uuden kodin ja meillä oli niinsanottu koiran paikka auki. Tiesin Paavon entuudestaan, se on hyvin rauhallinen, peruskoulutettu ja sisäsiisti yksilö joka tuli isännän koiraksi. Tiedän, että moni katsoi tätä kieroon siksi että pennusta oli luovuttu. Asia vaan kun ei niin mustavalkoinen todellisuudessa ollutkaan. Mutta nii, asian ydin on se, että miksi on hyväksyttävämpää "vaihtaa" koiria harrastuspiireissä kuin tälläisenä "kotikoira-tumpelona"? Toki, olemassa on vielä se koirankierrättäjä kasti joka hommaa koiran, sit oho, siitä kasvaa ongelmapommi, sitten myydään se pois ja ostetaan tilalle uusi pentu, tätä en itsekään hyväksy koska olen vahvasti sillä kannalla että kun eläimen hommaa pitää olla valmis huolehtimaan siitä ja sen tarpeista se 10 vuotta ainakin, jos sitten sairastuu taikka elämäntilanne tosi kovin muuttuu ja ei pystykään tarjoamaan koiralle taikka kissalle sitä mitä se tarvitsee niin kannattaa siitä luopua ja etsiä sopiva uusi koti. Mutta itselleni ainakin näinkin isot ratkaisut kuin luopuminen on ollut todella vaikeaa, asioissa on monesti hyvät ja huonot puolensa.

Voisin jatkaa tätä vuodatusta vaikka kuinka, mutta miun pääpointit tuli aika selviksi jo. Miun mielestä koiraharrastajana suurin pointti pitäs olla se, että koiralla ja omistajalla on kivaa. Nautitaan yhteisistä harrastuksista, lenkkeilystä, sohvalla makaamisesta ja paneudutaan koiraan, sen hoitoon ja oikeanlaiseen ruokintaa. Mutta valitettavasti monella asia ei vaan oo niin.. harmi. Koira on uskollinen ystävä ja jos siihen omaa terveen suhteen jättää se pysyvän jäljen sydämeen :)

Lapset

2011-11-11T00:44:00.003+02:00

En oo kummemmin mikään lapsi-intoinen persoona. En koe äkillistä himoa mennä lepertelemään naapurin uudelle vauvalle tai ajattele et voi ku ihana raskausmaha (todellisuudessa ne on aika yök niinku mikä tahansa tuollainen ylimääräinen uloke, oma maha mukaanlukien :D). Mutta tykkään kummitytöstäni ja serkkulapsosista. Sain koko viikon hoitaa emännän virkaa iltapäivisin ja ihan hyville mielille jäin jos ei oteta lukuun paria episodia perheen angstisen teinin kanssa, neiti 13v suoritti niinsanotun karkaamisen ja muutenkin koetteli paljon että mihin puutun ja mihin ei, mutta kun koetti vaan olla jämäkkä, määrätietoinen, sen kummempia hermostumatta ja antaa palautetta myös kivasta käyttäytymisestä niin kyllä se suttaantu, menee varmaan hetki kun tajuaa että vaikka mie oon hänen mielestään se "paras serkku" edelleen emmiekään ihan kaikkea läpi sormien kato. Keskimmäistä penskaa harmitti tänään kovasti se, että ens viikolla oon vaan kahtena päivänä ja sillonkin vaan aamusella pari tuntia. Tai sitten sitä ketutti se, että angry birdsit jää kesken eikä kerkee aamulla ennen kouluun menoa paljoo pelailla :D
Kummityttö 2,5v on kovin toimelias ja sen suusta pääsee millon mitäkin hauskoja juttuja. Esimerkiksi tänään se yksikseen dubloista askartelin tornin ja käveli sen kanssa. Olin että ahaa, onpas hieno kävelykeppi kun neiti heti ärähti takaisin et ei hömppänä ku aulauskeppi! :D eilen neiti halusi kovin keskimmäisen kanssa majaleikkeihin mutta ilmeisimmin ei ollut kovin tervetullut niin pihan perältä kuuluu "kummiii, toni liitelee miun kanssa" sit ku kysyin et miks sie riitelet takasii ni "emmie tiijä.." :D

Ahdistuksiakaan ei juuri ole ollut. Tosiaan se kun oon pitäny itteni kiireisenä toimii. En ole paljon kotosalla kerennyt olla kuin illalla :) oon saanu nukkumiseenkin ihan vähän jotain tolkkua, herännyt jo 10 aikaan kelloon. Tiputin ketipinorin 25mg illalla, saan unen päästä sillä mut en aamulla oo niin tokkurassa. Opamoxeja vissii otin tiistaina viimeeks, muistelisin näin. Tänään ja eilen aika peruspäivä, aamulla hönöttelin kotona, sit landelle pentujen kanssa ja sit illal hetki kotona hönöttelyy ja sit jo taas riensinkin ystävän luokse jo niin rutiiniksi muodostuneesti tuijottelemaan big brotheria. Olo tuntuu ehkä jotenkin helpommalta, tylsemmältä ja turvallisemmalta ilman ahistuksia. Tosin, tänään kaivoin ja pistin korvikset korviin jotka isäntä ja ystäväni toivat miulle kesällä tuliaisiks festareilta johon miun piti ite osallistua. Tuli mieleen se, että miten en niillekkään kauan odotetuille festareillet sitten päässyt vaan makasin puolikuoliaana sohvalla kotona. Mutta päätin, että en voi oikeasti jatkaa näin että ahdistun joka ikisestä asiasta jotka jollain tavalla liittyy kesään tai sairastumiseen ylipäänsä. Tää on tätä päivää ja tän kanssa on elettevä. Monesti mietin sitä, että voiks tää olla totta, että kaikki muuttui näin paljon tosi lyhyessä ajassa? Voinko mie olla vakavasti sairastunut ihminen joka joutuu tällä hetkellä syömään 17 nappia päivässä ja joka pitää tätä jo arkena ja "tavallisina" juttuina? Ei, se vaan ei voi olla totta, emmie voi olla se ihminen... vai voinko? Miten voin? ei vaan aina tajua sitä..

Mutta joo, huomenna on klamydian keikka! Oon oottanut sitä jo keväästä asti! Kaikki ei vaan mennyt ehkä ku piti mutta keikkalippu hankittiin ennakkoon jo maanantaina, jes! Ja matkan mutkista huolimatta oon menossa! En malta odottaa! Kaivoin jo fanipaidankin pitkästä aikaa kaapin nurkasta esiin ja pitänee riipasta se päälle.

Kontrollilekurissa

2011-11-07T21:21:00.002+02:00

Tänää pistäydyin tapaamassa tohtorisetää, joka kertoi aika hyviä uutisia! Ens kontrollissa, eli ens kuun alussa otetaan vasta-ainekokeet ja TT-kuvat ja todetaan mahdollisesti remissiovaihe aloitetuksi. :) vielä ei uskalla huokaista, mutta melkein. Tarkoitus on kumminkin jatkaa solunsalpaajalääkitystä ilmeisesti vielä 6kk remissiosta huolimatta, jonka jälkeen se vaihdetaan atsopriiniin joka taasen on huomattavasti kevyempi lääke kuin sykloflomidi. Atsopriiniä olis tarkotus pitää ylläpitolääkkeenä ja siinä sivussa kortisonia edelleen 10mg. Eli en pääse siitä saatanasta vielä pitkään aikaa eroon. Verikoetulokset oli hyviä, keuhkokuvissa ei muutoksia mutta poskionteloissa näkyi töhnää ja näin ollen sain viikon kestävän antibioottikuurin ja lähetteen korva- ja nenäpolille että tarkistavat että onko tää vaan normi poskiontelotulehdusta vai sitten wegeen liittyvää. Postia odotellessa siis.
Kysyin myös niistä unilääkkeistä. Pysytään samassa aineessa mutta pienemmässä annoksessa. Todennäköisesti lääkkeiden yhteisvaikutus saa miut entistä tokkuraisemmaksi, joten pienennetään annosta ja kokeillaan josko tohon nukkumiseen sais jotain järkeä. Toivotaan.

Olin lasten kanssa koko iltapäivän ja alkuillan, oli ihan mukavaa. Tykkään edelleen olla siellä niitten kanssa ja saankin olla koko loppuviikon torstaihin asti. Silti vaikka nautin kummityttöni seurasta rupesi ahdistamaan ihan helvetisti. Tänään kolahti postiluukusta kirje, että peritään veronpalautukset ja samalla selvisi summa paljonko oon voutille pystyssä... 6000e. Jes. Ei paljon naurata, ahdistaa vaan entistä enemmän. Enhän minä huvikseni itselleni oli tätä tilannetta aiheuttanut, mutta miun syy se on silti. Täytyy selvittää, että voinko jo nyt ruveta maksamaan vaikka 50e kuussa noita pois.. siinä on urakkaa. Ahdistaa, kaikki ahdistaa. Ahdistaa kun väsyttää, ihan nuutunut olo. Taidan kohta kaatua sänkyyn ja koittaa nukkua nää ikävät ajatukset pois miun päästä.

Miksen voi olla ku muut? Iloinen ja onnellinen? Tää on tällästä vaan taas. Kunhan saan itteni täältä suosta ylös niin eiköhän..

Taas vaan ahdistaa!!!

2011-11-06T23:17:00.002+02:00

Vittu tätä elämisen tuskaa välillä. En kestä. Tänään oikeastaan koko illan ollu ihan semmoset fiilikset et voisin kävellä suoraan saimaaseen. Inhoan tätä! Sitä, että ahdistaa ilman "virallista syytä". Tosin tartteeko siihen olla sen kummempaa erityislupaa ahdistua, mutta tuntuu että ahdistun liikoja millon mistäkin mitättömästä jutusta. Eniten ehkä ihmissuhdeasioista, joista en sen kummemmin halua täällä avautua ettei tuu jälkikäteen sanomista. Niistäkin virheistä oppineena. Tekisi mieli aloittaa joku oikea päiväkirja, mutta toisaalta tää blogikin ajaa sen asian. laiskana ihmisenä tuskin jaksaisin samoja asioita kirjottaa moneen paikkaan. Ehkä tää asioiden panttaaminenkaan ei oo hyvä asia, mutta en tiedä mitä uskallan sanoa etten loukkaa ketään tai muutenkaan saa taas kuraa niskaan urakalla.

Ihmissuhteiden jälkeen ahdistuksen toinen ykkösahdistus tulee nukkumisesta. Onneksi huomenna on se lääkäri!! Eilenkin ajattelin olla ilman lääkkeitä niin kappas, pyörin vielä 4 maissa sängyssä metsästäen unimasaa. Sitten sain kangettua itteni ylös joskus 11 jälkeen kun olin torkuttanu kelloa ensin reilut puol tuntia. Jotain positiivista sentään, että kuulin edes herätyskellon. Pakko puhua sille lekurille et täst ei tuu mitään. Haluisin saada itteni normaalisti ylös 10 maissa, enkä nukkua yhteen saakka. Ja saada itteni aikaisin ylös niin etten sitten nuku päikkäreitä.
En tajua itteeni miks ylenottaenkin oon tehny nukkumisesta, etenkin heräämisestä itelleni näin ison numeron. Vituttaa.
Haluaisin alottaa kaiken ihan uudelta pohjalta. Ollaan jo pidemmän aikaa haaveiltu siitä muuttamisesta, siis uuteen asuntoon. Kaupunginvaihtokin ois kiva, mutta siihen en oo valmis. En uskalla. En halua jättää lähimpiä ihmisiä tänne. Vaikkakin toisaalta.. äh. Mitä helvetin jossittelua taas.

Isäntä totesi hyvin, vaikka meillä on vaikeaa vois olla huonommin. Totesi vaan et pääasia et ei olla Hernesaaressa kontissa mustalaisten kanssa. Miksen vois olla niin yksinkertainen ihminen jotta se riittäisi? Tai siis riittäähän tämäkin, mutta voisin olla ahdistumatta näin useasti. Tekisi mieli erakoitua vaan, pistää aivot totaalisen off-asentoon ja olla vaan, ilman ajatuksia ja ilman mitään paineita mistään.

Ens viikko tuo mukanaan kiirettä, I know it. Meen maanantaista torstaihin vahtimaan penskoja taas iltapäiviksi ja tiien et niinä päivinä saan tuskin mitään fiksua aikaiseksi. Pyykkivuori kasvaa ja mitä teen.. neulon ja katson hömppäsarjoja, jes. Argh!! Miuta vaan ei kiinnosta kotihommat, ei vaan nappaa.. aivan sama.

Ihan kaikki on taas aivan sama.

Näin terapeuttianikin kaupassa viime viikolla. Se tunnisti kyllä mutta en tajunnut moikata. Rupesi hävettämään tosi kovin ne keväiset oharit ja en edelleenkään oo saanut aikaa soittaa tai pyytää sähköpostilla uutta aikaa. Kai tommonen on normaalia niille terapeuteille et kaikki ei ilmesty aikanaan paikalle mutta miuta hävettää. En tiedä oisko siitä apua jos sinne taas menisi, mutta mitä siinä häviää jos ei kokeilis.. josko uskaltaisin laittaa sähköpostia.

On niin saamaton olo. Oon maan matonen, marttyyri ja itsesäälissä kiemurteleva ahdistunut paskiainen. En halua olla tätä, haluan olla se sama Henna josta tykkäsin keväällä. Miksei asiat voi olla hyvin?

Koirahempeilyä

2011-11-06T01:18:00.000+02:00

Koiranpennut

Emme me pienet koiranpennut muuta kuin leikkiä lyömme.
Nuuhkimme ilmaa kuonollamme siinä on meidän työmme.
Hau hau hau, vou vouv vou, siinä on meidän työmme.

Pörröinen turkki ja pehmoiset tassut, hännän pääässä on tupsu.
Päämme on aina kallellansa, taidamme olla hupsut.
Hau hau hau, vou vou vou, taidamme olla hupsut.

Palloina kierimme mattoje päällä, juostaan ja tepastellaan.
Valtavan suuren tuolin alla joskus me istuskellaan.
Hau hau hau, vou vou vou joskus me istuskellaan.

Kyllähän kaikilla hauskaa on ja koiran pennuilla aina.
Aamusta iltaan leikillämme haukumme innokkaina.
Hau hau hau, vou vou vou, haukumme innokkaina.

Täytyy myöntää, että välillä lapsettaa. Tykkään tästä biisistä! :D Tästä tulee jollain tasolla lapsuus mieleen ja awww-olotila muutenkin <3 Enjoy!

Kuka pelkää kuolemaa?

2011-11-05T00:32:00.003+02:00

Pienenä pelkäsin hurjasti kuolemista ja yhdistin kuoleman Jumalaan sekä Jeesukseen ja pelkäsin niitäkin asioita kamalasti. Muistan uskonnon tunnit viidennellä luokalla ja miten kovin ne ahdisti.
Kai jokainen tahollaan pelkää kuolemista. Mutta miksi? Se on ihan väistämätön juttu. Ei oo keksitty sitä elämän eliksiiriä, jolla voisi elää aina ja ikuisesti. Ehkä sitä pelkää siksi, kun ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Onko olemassa joku paikka minne menee sen jälkeen vai maatuuko vaan haudassa ja se on sitten siinä? Mie ite uskon uudelleen syntymiseen. Uskon, että eletään samoina ihmisinä samaa ympyrää ja elämää uudelleen ja uudelleen. Ei vaan ehkä ite tajuta sitä mutta näin se vain menee. Mie uskon tai ainakin haluan uskoa niin. Kunnioitan kyllä muidenkin uskoja mitä tulee kuoleman jälkeen ja jokaisella siis on omansa. Kukin tyylillään, näinhän se menee.

Taivaaseen en oikeastaan usko, koska en usko Jumalaankaan. Vaikka olin viime kevään töissä uskonnollisessa kahvilassa, kuulin jokapäivä kaikkea uskontoon liittyvää ja vähintään yhden uskoontulemistarinan ja jatkuvaa jäkätystä siitä että olen ateisti. En koskaan lähtenyt kyseenalaistamaan asiakkaita, tuomitsemaan ketään, ja etenkin pomoani arvostin suuresti - sen takia että hän ylipäätään palkkasi miut miun kokemuksen ja persoonan takia vaikka en ole uskossa, eikä kertaakaan koittanut käännyttää minua. Pari kertaa vaikeina hetkinä, kun olin kaksisuuntaisen takia pidempään saikulla hän kysyi saako rukoilla puolestani. Vastasin myöntävästi, koska eihän se miulta mitenkään oo pois jos hän haluaa tehdä niin. Pikemminkin olin otettu tästä.
Täytyy myöntää, että kesällä kun kärsin niistä hirveimmistä kivuista monesti mietin että pitäisikö tässä rukoilla. Sitten manasin, kiroilin ja rukoilin. Eikä niistä mikään auttanut kipuihin. Sitä vaan oli niin epätoivoinen kun mikään ei tuntunut auttavan. Koski vaan helvetisti ja tuntui että kipu ei lopu ikinä. Pelkäsin sitä, pelkäsin helvetisti sitä että kipu ei lakkaa ikinä. Jotenkin sitä tottui niin siihen kun 2kk meni todella hirveissä kivuissa. Onneksi tuo elämä alkaa olla pikkuhiljaa takana päin, siis että selkään koskee niin että tekisi mieli puukottaa itseään päähän että se loppuisi.

Kesällä en osannut pelätä kuolemaa. En ollut kuolemassa, ei miulla ollut mitään hätää - omasta mielestäni. Näin jälkikäteen ajateltuna niin ei se kamalan kaukanakaan ollut. Onneksi selvisin kumminkin niin sanotusti näin vähällä. Oishan elämä helpompaa ilman wegeä, ilman sairastumista mutta toisaalta en viitti koko ajan siitäkään valittaa. On oltava onnellinen siitä mitä miulla on. Miulla on ihana avomies, äiti ja reiska, paljon hyviä ystäviä, jotka ovat tukena vaikeinakin aikoina, koirat, kummilapsi... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Se, että olen vakavasti sairas, tai meillä on raha-vaikeuksia ei loppupeleissä hirveesti huononna miun elämänlaatua. Oisha se tosi kivaa olla syömättä tusinaa lääkkeitä joka aamu ja että ois rahaa ostella kaikkea kivaa, eikä tarviis miettiä että syödäänkö makaroonia ja tonnikalaa vai tonnikalaa ja makaroonia.. mutta silti, olen tosi onnellinen että mitä miulla on ja saan elää.

Ainut tapa miten sinulla voi olla ystäviä on se, että olet yksi niistä <3

Monella asiat on vielä huonommin. Etenkin perheestä, lemmikeistäni ja ystävistäni olen onnellinen. Ilman niitä en olis tässä enkä olis sitä mitä olen tänä päivänä.

Kiitos ja anteeksi..

Miltä sinusta tuntuu?

2011-11-03T08:30:00.001+02:00

Kävin moikkaamassa hoitsuja. Moni tuntui ilahtuvan siitä miten hyvävointinen oon tällä hetkellä. Puhuttiin kesästä ja miten öisin vaeltelin pitkin sairaalaa selkä kyyryssä, istuin suihkussa tunteja ja pelkäsin dementikkomummoa :D onneksi se on takana päin. Miulle jäi kumminkin hyvä fiilis viimeisestä sairaalassa olosta. Olin silloin sen reilut 2viikkoa keuhko-osastolla.

Täytyy tunnustaa, että miuta kiinnostaa tosi paljon se millaiset fiilikset muilla on ollut sairastumisesta. Kesästä varsinkin, miltä miun kavereista ja tutuista tuntui kun sairastuin ja olin huonossa kunnossa..? Ollaan vähän juteltu asiasta parin kaverin ja äidin kanssa, mutta en kamalasti kehtaa kysellä.. tulee semmonen olo, että kerjäisin sääliä tai jotain. Asia ei kumminkaan oo niin.

Monessa vertaistukihommassa puhutaan siitä että kun sairastuu niin lähimmäiset sairastuu omalla tavallaan myös. Huoli, murhe, toipuminen ym. On myös omaisten kontolla. Ei tälläsen homman kanssa voi olla vaan niin, et minä minä minä, vaikka se sitä loppupeleissä suurimmalta osalta on. Mutta mietin tosi paljon sitä, miltä muista on tuntunut. Ovatko he purkaneet ajatuksia ja ahdistusta muille vai miten.

Hyvä ystäväni kertoi, että pelkäsi todella paljon että kuolen. Onneksi hän oli kumminkin puinut asiaa äitinsä kanssa, eikä joutunut olemaan asian kanssa yksin.. :) ei varmasti ole ollut helppoa kun makasin siinä kunnossa sairaalassa, enkä oikein itse loppupeleissä ymmärtänyt miten huonossa kunnossa olin.

Mutta joo, tän jutun pointti on se että haluaisin teiltä ystäväni kuulla fiiliksiänne, miten otitte tän homman ja miltä nyt tuntuu?

3 tuntia unta

2011-11-03T07:26:00.001+02:00

Voi yök sitä miten paljon vihaan aamuherätyksiä. Varsinkin kun kesäkuun alusta oon ollu sairaslomalla ja saanut nukkuu miten nukun. Tossa parin kuukauden ajan olin ilman unilääkkeitä, nukuin katkonaisesti ehkä 6-7 tuntia yössä ja parin tunnin päikkärit.. nyt pari viikkoa lääkkeillä. Nyt nukun varmaa 10,5h sikeetä unta, en meinaa saada itteeni aamulla ylös mutta en nuku päiväunia. Tilanne aika plus miinus nolla, todellakin. Syy näin saatanan aikaseen herätykseen on klo 7.50 oleva verikoe.. sitten notkun sairaalalla seuraavat puol tuntia ja ootan keuhko- ja poskionteloröntgeniä. Wohoo.

Viime yönä en ottanu lääkettä, iha tietosesti ku tiesin etten malta nukkumaan 10 aikaa.. Keikuin sitten suunnilleen neljään asti. En vaan saanu unta. Tuntu että miun pää on ku nippu katkenneita sähköjohtoja joita on aika mahdoton yhdistää.. helvetisti kaikkee ja äh, ahdisti.

Miuta on jo itteeni alkanu ärsyttää tää jatkuva ahdistus ja siitä nitiseminen varsinkin tänne. Tulee semmonen olotila, että miusta saa sellasen käsityksen, että nillitän ja kierin itsesäälissä kaikki päivät. Se kumminkaan ei oo totta. Yritän pitää itteni kiireisenä, liikkellä koko ajan. Hengailla kotona neuloen, kavereiden kanssa, koirien kanssa.. mitä vaan. Tiedän, et jos jään kotiin vaan makamaa niin ahdistus. Miun pitäs antaa itelleni mahdollisuus vaan välillä olla, olla ja ahdistus, olla ja levätä mutta ei. Ruoskin itteeni jatkuvasti siitä jos jotain kotihommia on tekemättä, en oo nähny jotain kaveria pitkään aikaan, jos nukun liian pitkään.. arrgh.

Voisko joku muistuttaa miuta, että oon sairaslomalla?? Liimata ottaan post it lapun jossa lukee kissankokosilla kirjaimilla HENNA, OOT SAIRASLOMALLA! ÄLÄ VAADI ITSELTÄS LIIKOJA!!

Nukkumis-ahdistus

2011-11-02T02:00:00.001+02:00

Tasapainottelen oikean unilääkeannoksen kanssa. Lääkäriltä sain ketipinor 100mg 1-2 tbl yöksi. Ei tartte ottaa ku yksi niin nukun sikeästi 11h ja en saa itteeni aamulla ylös siltikään. Kuula ihan totaalisen jumissa. Täytyy ehdottaa lekurille, että määrää miulle taas sitä 25mg ketipinoria, sen kanssa on helpompi pelata. Tai sit kokonaan uudet, vaikka tenoxeja tai ihan sama. Kunhan saisin nukuttua ajoissa ja herättyä ajoissa ennen puolta päivää ilman tunnin tokkuraa. Huoh. Otan edelleen nukkumisesta morkkikset, liian pitkään hereillä keikkuminen, pitkään nukkuminen.. eikä nyt ees puhuta päikkäreistä. Onneksi oon aika hyvin pärjänny ilman niitä. Siis jotain hyötyä ketipinorista.

Oon neulonu hullun lailla. Tosin en osaa edelleenkään neuloa muita kuin niitä säärystimiä, mutta silti. Jo 4 paria oottamassa tuolla ottajiaan. Ajattelin ne joululahjoiksi. Miulla ei oo juurikaan varaa ostella mitään hienoa ja kallista niin askartelen jotain itse. Vaikkakaan en edelleenkään oo hyvä neulomaan mutta nyt osaan jo ite kunnolla tehdä alkusilmukat ja aloittaa neulomuksen, ettei tartte aina lähteä kylille kerjäämään.

Lupasin päivitellä tänne enemmän kuvia. Bloggaan noin 90% kännykällä, joten kuvien lisääminen on edelleen kökköä. Tähän joo saa liitettyä kuvan mutta se tulee tyhmästi tekstin alle, eikä sitä saa siirreltyä tai muutakaan. Mälsää. Mutta joo, yritän lisäillä niitä kuvia näinkin, kännykän laatu vaan on mitä on. Jos joskus reipastuisin ja saisin bloggailtua koneellakin. :)

Päevän kuva on hattivatista.. eiku Paavosta! Ilta-aterialla ukko laiskistui niin, että ei vaivautunut nostamaan persettään maasta kun sai kuonon eteen herkkulohta. Laiskamato.. lie tullut kusettajaansa ;D mie aina ennen ruokaa teetän koirille tekemistä. "ilmaista" ruokaa meillä ei ole. Aika vakio on se, että otan koiran sivulle, katsekontaktiin ja odota ja ole hyvä-sanan jälkeen saa pistellä pöperön naamariin. Koiran omistajan elämä on muutenkin jännää. Muutin koirien ruokavaliota pari päivää sitten. Illan papuruuan vaihdoin kokonaan raakaan lihaan, maitotuotteisiin ja täydennysrehuihin. Meillä ennen syätiin barffia, eli raakaa lihaa, lihaisia luita ym. Mutta noin vuos sitten siirryttiin nappulaan kun Viivin hampaat ei kestäny jatkuvaa päivittäistä luunsyöntiä. Nyt ollaan kirkkaasti oltu sekaruualla, nappulaa, puuroa ja makkaraa ja sillon tällön lihaa. Nyt aion puurot ja kaupan koiranmakkarat jättää ihan kokonaan veke ja korvata sen erilaisilla raaoilla lihoilla kuten jauhelihalla, naudan mahalla, lohella ym. Koirahan on lihan syöjä ja markkinoilla olevissa kohtuu hintaisissa (alle 50e) koiran nappuloissa suurimmillaan taitaa lihaa olla 36%, joten kelaappa sitä.

Argh, kela.

2011-11-01T12:09:00.001+02:00

Inhoan sitä laitosta. Tuntuu, et kaikki siellä kestää ikuisuuden j päätöksiä saa todella oottaa viikko tolkulla. 10.10. Vein taas vaihteeksi sairaspäivähakemuksen. Sairaslomaa jatkettiin ja diagnoosi pysyi samana. Silti!! Ne halusivat b-lausunnon, vaikka jonkun lyhyen version lääkäri oli kelaan jo laittanut. Toimitin sen toissa viikolla ja vieläkin ne pohtii. Asiathan ei oo mihinkään sinääsä muuttunu, et miks pitää taas venata samaa päätöstä kun viimeeksi näin helvetin kauan. Saan sairaspäivärahaa huimat 22e per päivä joka tekee verottomana sen about 350e, jonka ne siel kelassa on yleensä maksanu kahteen otteeseen. Ihmettelen sitäkin.. ne olettaa, että elän tuolla rahalla kuukauden ja sit se vielä pilkotaan osiin se pienikin raha.. huoh. Naurettavinta on tässä se, että tuista pitää maksaa veroa! Eli suomalaisten verorahoista maksetaan veroa. Voi vee tekis mieli sanoa. Ja esim. Pienessä sairaspäivärahassakin tuo 20% vero on jo iso raha, satasen suunnilleen.. ja kun kelan tukia ei virallisesti lasketa tuloiksi, kun ne on tukea.

Kelan mottohan on kai jotenkin näin että tukea elämänmuutokseen ja eri elämäntilanteisiin. Huoh, saanen oikeasti olla eri mieltä.

Toki, on hienoa että on se kelan sairasvakuutuskortti, maksukatto lääkkeissä ja jotain pennosia saa rahaa työttömänä ja sairaana. Mut silti.. niin moni asia kusee..

Opamox-päivä

2011-10-31T22:50:00.001+02:00

Taas turvauduin noihin ah niin rauhoittaviin pillereihin. Kävin itseasiassa apteekista hakemassa niitä lisää. Käytän niitä lähinnä ahdistukseen ja semmoisiin tilanteisiin missä jännittää. Osaan olla enempi olla oma itteni. Ehkä pärjäisin ilmankin mut.. äh, en tiedä.

Pitäisi kunnostautua taas muutenkin, tänäänkin oli aika ahdistuspäivä, eilen myös. Sain itteni kumminkin liikkeelle. Pakotin. En antanu itelleni yhtään tekosyyn aihetta. Pakko pakko pakko. Vaan mie ite saan itteni ylös tästä suosta, eikä kukaan muu. On paljon auttavia käsiä ja arvostan sitä, mutta vaan mie ite voin taistella uppoamista vastaan ja pinnistää pois. Kukaan kun ei valitettavasti pääse miun pään sisälle ja tee asioille jotain.

Jokatapauksessa oon pitänyt itteni aktiivisena lähinnä neulomisen äärellä dexteriä tuijotellen, mutta en ole vain maannut sängyssä. Hyvä se. Ennen sairastumista purin ahdistusta autoilemalla ja teen sitä nykyäänkin, vain vähemmän. Nyt kun on erilainen ja uusi auto niin en ehkä saa siitä samanlaista fiilistä kuin ennen. Ennen miulla oli "amismobiili", popit ja sun muut mutta nyt miul on perheauto, siisti farmari koiraverkkoineen ja tylsä kasettisoitin, plaah. Parempi ja turvallisempi ajaa kyllä :p ja koiria on helpompi kuskata, tykkään :) mutta se ensimmäinen auto on aina eka. Nykyään se koristaa kaatopaikan korkeaa jätevuorta, harmi..

Onneksi tälle viikollekin on tekemistä. Keskiviikkona koitan päästä koirien kanssa treeneihin, torstaina kontrollikokeet ja röntgenit, perjantaina lapsenvahdiksi, lauantaina auttamaan yhtiin juhliin ja niin ees pois päin.

Ensi viikoksi meen oletettavasti koko viikoksi lapsia kyttäämään, kummityttöä ja muuta perhettä. Saan siitä vähän vaivan palkkaa, saan viettää kummitytön kanssa aamuja, tykkään niistä. Vaikka en todellakaan ole aamuihmisiä niin kummitytön kanssa aamut on kivoja, aamupalat sun muut. Ah. :)

Pidän itteni kiireisenä, niin en ehdi ahdistua! Tällä mennään!

Puhetta peruukeista

2011-10-29T18:30:00.002+03:00

Saatiin kunnon perheriita aikaiseksi miun peruukkihaaveista. Eilen pääsin kokeilemaan peruukkia kaverilla ja sehän näytti ihan kivalta, väärän pitunen ja värinen mutta siis enivei.
Tänään uskalsin sitten jo kaverin ohjeistuksella tutkailla ebayn edullisia peruukkitarjontia. Kiinasta saisi edullisimmillaan peruukin alle 10e, vaikkakaan ei ihan päivittäiseen käyttöön tarkoitettua mutta silti.
Haaveilen semmoisesta peruukista minkä voisin iskeä päähän kun lähtee kaupungille, bilettämään ym. Niinsanotusti ihmisten ilmoille siis. Miun oma tukka ei kasva juurikaan mihinkään suuntaan ja se harvenee. En usko, että se kokonaan häviää päästä mutta silti se murentaa sitä itsetuntoa, jota koitan kovasti kasvattaa takaisin.
Sanoin sitten ääneen tuon kun oltiin porukoilla käymässä. En ehtinyt kun sanoa, että haluaisin peruukin niin isäntä rupee möykkäämää "jumalauta semmosee et senttiäkää laita miun rahoja perkele.." ja isäpuoli säestää vieressä "kannattaa oikeasti miettii mihi ne rahat laittaa, siullahan on tukka päässä eikä tuo pahalta näytä et älä jumalauta semmoseen paskaan rahojas laita, mieti lapsihyvä". Äiti sentään jollain tasolla koitti siinä sit rauhotella että "siullahan on ihan hyvä tukka, ei se näytä pahalta ollenkaan.." en sitten enää saanut sanaa suusta kun rupesi itkettämään. En saanut sanaakaan mihinkään väliin sanottua, ahdistuin tosi kovin. Joo, miulla ei ehkä palavaa tarvetta siihen peruukkiin oo, enhän kalju sentään ole. Mutta nää ihmiset ei tajua, että kyseessä ei pelkästään oo ulkonäkö seikka vaan enemmän itsetuntokysymys.
Nää lähimmäiset ihmisetkään ei tunnu tajuavan sitä tunnemyrskyä mitä käy jatkuvasti sisälläni. Ne ei tiedä miltä tuntuu, kun aamulla herää ja ei uskalla kammata kunnolla takkuja pois kun tukkaa lähtee. Ne ei tajua miltä sekään tuntuu kun suihkun jälkeen harot käsillä tukkaa kuivemmaksi ja suoremmaksi niin käsiin jää hiuksia niin paljon että niistä saa pyöriteltyä isohkon pallon. Ne vaan ei tajua. Harmittaa, kun en saanut suutani avattua ja kerrottua. Äiti koitti tentata episodin jälkeen kun itkua pidättelin että mikä on.. en vaan saanut suuta auki, olin ahdistunut jo liikaa.
Ahdistunut, ihan liikaa ja liian paljon.

Ekaa kerran yökerhossa

2011-10-29T04:18:00.001+03:00

Kotiuduin just. Käytiin Hannan kanssa ulkoilemassa ihmisten ilmoilla ja uskaltauduin ekaa kertaa sairastumisen ja etenkin romahtaneen itsetuntoni kanssa yökerhoon, tosin pieneen mutta silti semmoseen jorausdiskoon. Hörpin varmaa pari litraa sokerilimppaa ja nyt olotila on melko.. sokerinen :D Kaikenkaikkiaan oli tosi kiva ilta, nähtiin porukkaa. Tanssimaan ei keretty mutta silti. :)

Jotenkin toi oli iso askel taas suuntaan parempaan. Tuntui taas hyvältä, että alan pikkuhiljaa olla se sama vanha Hentsu kuin ennenkin. Oon ruvennu nauttimaan selvinpäin olemisesta ihan todenteolla. Huvittaa katsoa porukkaa örveltämässä, mietin väkisinkin että voi voi, huomenna on morkkis ja krapula, mahdolliset muistikuvien katoamiset sun muut liskodiskot ja sen sellaset. Olo on jees ku tietää ettei itellään oo niitä tiedossa, ehkä väsymystä valvomisesta mutta muuten. :) uskon, että jos saisinkin lekurilta siunauksen satunnaiseen alkoholin käyttöön niin en sitä ottais silti, tähän kun on nyt tottunut niin miksi sitä muuttamaan.

Täytyy myöntää, että opamoxia ois tehnyt mieli baarissa. Siihen nähden, että alkuun jännitti mutta pääsin siitäkin hienosti yli :) hyvä minä!

Hyvä minä ja miun kohentunut itsetunto, jes!! :)

Kummivelvollisuuksia

2011-10-27T23:54:00.001+03:00

Olin tänään koko päivän landella vahtimassa 2,5-vuotiasta kummityttöäni, sekä iltapäivällä seuraamme liittyi perheen kaks vanhempaa mukulaa :) kaikenkaikkiaan tosi kiva ja piristävä päivä ja pääsin aika helpolla. Noora on tosi helppo ja kiva muksu. :) kummin oma rääpäne (rääpäle) niinkuin neiti itsekin toteaa usein ;D

Pieni yhteenotto oli illalla juuri murkkuikään tulevan 13 veen kanssa mutta muuten kaikki meni ok. Olen aika useasti ollut näitä vahtimassa ja tullaan puolin ja toisin hyvin juttuun. Viime viikolla serkkuplikka oli meilläkin. Neiti vaan selkeesti kokeilee rajojaan ja sitä mihin puutun ja minkä katson läpi sormien. Puitiin tilannetta sitten äipän kanssa kaksistaan ja sain kumminkin kehuja :D tokaisi vielä, että hänestä on tosi hyvä juttu se, että oon neidille semmoinen niinsanottu aikuinen jonka kanssa voi jutella ja johon voi luottaa asioissa joita ei ehkä uskalleta äidille kertoa. Tuli oikeesti tosi hyvä mieli, koska oon pyrkinykin. Tää äiti ja miun eno ovat miulle aikoinaan ollut ne sellaiset ihmiset, joten tahdon tarjota heidän penskoilleen saman turvan ja mukavat muistot joita ne varmasti osaa isompana arvostaa. Myös kummius on miulle tosi iso asia, vaikka en niinkään aio tuosta kristillisestä kasvatuksesta huolehtia :D

Tänäänkään ei ahdistanut ollenkaan. Se, että pääsee liikkeelle heti aamusta helpottaa. Ei vaan kerkee ahdistua. Isäntä on sairaslomalla tän viikon ja autokin on käytössä heti aamusta niin se tieto, että pääsen liikkumaan ym helpottaa. Eikä tarvitse olla ihan yksin. :) kaikki järjestyy.

Huomenna on myöskin kiva päivä tiedossa. Täällä on paikalliset syysmarkkinat. Meinattiin Hannan kanssa käyä katselemassa ja metsästämässä koirille uudet nahkahihnat niiden tilalle, jotka kettu vei meidän parvekkeelta viime yönä. Tänä kesänä yhteensä viisi nahkahihnaa on mennyt ketun saaliiksi. Kaksi edellistä löytyi silppuna pihalta. Nyt nää kolme mitkä se vei viime yönä ei niistä näkynyt jälkiäkään. Paavon kuonopanta ja miun toinen kenkä joka oli myöskin saaliiksi joutunut löytyi lähimetsästä, mutta hihnoja ei. Syletti aamulla kiitettävästi. Onneksi meillä on pari ylimääräistä "varatalutinta" :) ja nyt sain hyvän syyn ostella uudet hihnat, hehhee ;)

Raha-asiatkin helpottavat. Vaikka isännän palkasta meni monta sataa ulosottoon niin meille jää rahaa vuokraan ja jopa pienesti ylimääräiseen shoppailuun, sekä velkasumma voutille on enää noin yksi kolmasosa, jes! Otin tosta asiasta hirveet paineet ja paniikin, mutta asiat järjestyy. Vuokranmaksu pysyy ajan tasalla ja ei jouduta nälkäkuurillekaan ja velkakin melkein maksettu :) jes!

I'm happy now :)

Hennan elämää ennen vanhaa..

2011-10-26T14:07:00.002+03:00

Lupasin eilen laitella niitä vanhoja kuvia tänne jotka löysin kovolta. Mie oon yleensä aina se, joka on kameran linssin toisella puolella joten miusta ei ihan kamalasti oo kuvia. Pääosin hommasin järkkärin koirien kuvaamista varten joten tuosta 130Gt:n kuvamäärästä on kuvia koiria.

Tää kuva taitaa olla vuodelta 2009 keväältä. Oltiin Viivin kanssa lenkillä.. Vähän vetoleikkejä :)

Meillä asui vuonna 2008 kaksi rottamiestä. Pojat taisivat olla reilun puolen vuoden vanhoja kun jouduttiin niistä luopumaan miun kovan allergian takia. En tiennyt tuolloin noita ottaessa allergiastani. Allergia paheni pahenemistaan enkä sitten enää pystynyt niitä käsittelemään tai hoitamaan häkkiä. Hommasin niille uuden kodin Lahdesta ja sain sitä kautta hyvän ystävän, jonka kanssa pidetään yhteyttä tiiviisti tänä päivänäkin vaikka Ässä & Mörkö ovat nukkuneet vihreämmille nakerrusmaille :)

Oikein edustava kuva Juhannukselta 2009. Ei tarvitse varmaan sanoja sen enempää ;D

Edustuskuvia keväältä ja kesältä 2009 :) Tuolloin viihdyin pinkissä tukassa vaihteeksi :)

Olin kerran kaverilla kahvittelemassa lokakuussa 2009. :)

Kesä 2010. Olin koko kesäkuun vahtaamassa kummityttöä ja kahta sisarusta, serkkujani. :) Kiva kesä kaikenkaikkiaan. Noora on tässä kuvassa noin 1,5v :)

Alkuvuosi 2010. Taisi olla tammikuuta ja oltiin Iinan kanssa menossa kattomaan Petri Nygårdia, wohoo!

Kesän 2010 muistoja. Mökillä tylsyyksissä askartelin mustalla spraymaalilla ja jeesusteipillä kivestä niinsanotus leppäkertun jonka sitten ristin Satanistileppäkertuksi :D Tää leppäkerttu on vieläkin tallessa vartioimassa ulkohuussin käsienpesusysteemiä, jes :D

Lenkkikuvia joskus kesällä 2010, jos ihan oikein muistan. Silloisen kokoonpanon Sauberin ja Viivin kanssa. :) Sauber muutti takaisin omistaja/kasvattajalleen keväällä 2011 :)

Elokuu 2011. Olin tuolloin semmoisessa koulutustyönoppimishässäkässä ja oltiin sen porukan kanssa yhden yön leirillä paikallisessa leirikeskuksessa. Paistelen lettuja.. :D

Näissä kolmessa kuvassa tiiviistyy Klamydian keikkareissu maaliskuussa 2011 Mikkeliin, jes! Oli iha supermahtavaa! Seuraava Klamydian keikka onkin Lappeenrannassa ens kuussa, ootan jo nyt niin innoissani!

Tässä nyt taisi olla ihan riittävästi ihmeteltävää, palataan astialle myöhemmin siis ;)

-2 astetta!

2011-10-26T00:55:00.001+03:00

Hyi yök, yöksi iski pakkasta. Toisaalta, parempi tää kun jatkuva vesisade. Kehtaa koirien kanssa lähteä pidemmälle iltalenkille kun ei tule kuraa niskaan.

Tänään oli kai aamusta suoriutumisen jälkeen ihan hyvä päivä. Käytiin vähä jeesaamassa kavereita muutossa ja menin sitten Hannalle kattomaan BB:n. Kiva homma, kun tuostakin on tullut jo tapa. Haetaan herkkuja ja tuijotetaan hömppää. Tosin tänään ei haettu herkkuja, hyvä sinäänsä.

Erityiskiitokset Jannelle kommenttivyörystä. :) en laiskana ihmisenä jaksanu jokaiseen kommenttiin ja postaukseen ruveta vastaamaan joten teen sen näin. Kommentit on ehdottomasti bloggaamisen yksi parhaita puolia, niinkuin liittyneet lukijatkin. Silti liikaa mietin, että mitä pitäs kirjottaa, kuin useesti kehtaa päivittää et mikä on liikaa ja plaaplaaplaa. Joten päätin, että tämä on MIUN blogi, MIUN elämä ja MIUN pään sisältö. Haluan tietenkin olla viihdyttävä ja ajatella lukijoitakin mut liika perseen nuoleminen ei ole hyväksi. Kuten Jannekin kirjoitti eräässä kommentissa, että ei kai tässä supersuosituksi NRJ-muotiblogiksi tarvii muuttua, tai ylipäänsä ketään nuoleskella. Jos ei kelpaa ni olkoot kelpaamatta :) nyt vaan oon taas päässy tähä bloggailun makuun niin ei malta lopettaa.

Päänsärky tekee taas tuloaan. Ilmeisesti niskan ja kallonpohjan lihakset TAAS jumissa, argh. Ei hyvä. Syön kourallisen kipulääkkeitä päivässä, tosin keskushermostoon vaikuttavia mut silti tuntuu ironiselta ottaa vielä erikseen kipulääkettä päänsärkyyn.. mikään ei riitä.

Löysin muuten ulkoisen kovalevyni ja innoissani selasin kuvia pitkästä aikaa, oih mitä aarteita. En edes itseasiassa muistanut koko kapistuksen olemassa oloa, mutta kiva et oon joskus sinne tajunnut arkistoida elämääni. Voisin koittaa huomenna koneella askarrella jonkinlaisen kuvapläjäyksen taas. Kännykän kanssa en jaksa ruveta räpeltämään.

Mutta nyt jos lähtis unimattia metsästämään

Yours truly Henna xoxoxo ;D

Syksy, yök.

2011-10-25T14:25:00.001+03:00

Suomessa on lämmintä korkeintaan vaan kolme kuukautta. Yök. Sitten loppuvuosi onkin sellainen että sataa koko ajan jotain, vettä, lunta tai räntää, yök. Koiranomistajana vihaan eniten syksyä. Se tietää kuraa, hiekkaa ja jatkuvaa siivousta. En tykkää. Muutenkin kun oon niin pirun laiska siivoamaan ei huvittaisi tehdä sitä yhtään enempää. Tuntuu että laiskistun koko ajan ja tuun vaan enemmän välinpitämättömämmänki. Ei kiinnosta, olkoot.

Jatkuva pimeys saa miut entistä alavireisemmäksi. Ehkä todella tää kaikki jaksamattomuus ym. Johtuu vuoden ajasta. Päivät on niin lyhyitä.

Harmittaa, kun jouduin oikeastaan koko kesän tuijottelemaan sairaalan ikkunasta. Ainut kesämuisto on kesäkuun alusta, kun vietin päivän kaverin mökillä. Kävin kerran omalla mökillä, mut ei siitä voinut oikein nauttia, oli kovat kivut ja sillon kesäkuun lopussa en enää pystynyt syömäänkään. Noh, tuleehan noita..

Heräsin tänään taas vasta 12. Puhelinkin oli soinut pariin otteeseen, kun kummitytön äiti oli soitellut. En jaksanut herätä ja vastata. Sain unta eilen puolen 2 maissa, ketipinorista huolimatta, unen laatu kyllä oli parempi kuin yleensä. Mutta ahdistaa se kun nukkuu liian pitkään. Ihan tyhmää ottaa morkkista tuollaisista asioista! Argh!

Sama pää kesät ja talvet, syksytkin näköjään..

Jos niistä lääkkeistä vielä..

2011-10-25T00:44:00.001+03:00

Odotan ketipinorin vaikutusta sängyssä. Odotan sitä ihanaa tunnetta, kun rentous iskee kehoon ja kohta nukahdah. Ah. Sama tunne, kun kovaan ahdistukseen tai jännitykseen otan opamoxin, helpottaa. Paljon.

Kyllä, olen kai jonkinsortin lääkenarkkari. Vaikka käytän lääkkeitä tasan niihin tarkoitettuun tarkoitukseen ja sillä merkityllä annoksella voi kai sanoa silti, että olen koukussa. Mielialalääkkeitä olen syönyt enemmän ja vähemmän vuodesta 2007, unilääkkeitä 2009 asti ja nyt kipulääkkeitä kourallinen, plus kortisonit ja solunsalpaajat. En muista millaista elämä oli ennen päivittäisiä nappeja. Todennäköisesti en pärjäisi enää ilman niitä. Kipulääkkeitä koitan kovasti vähentää. Opiaattipohjaiset lääkkeet ei ehkä ole maailman parasta antia. Viime viikolla tiputin annoksen 20mg ja 20mg, ennen sitä oli 20mg ja 30mg, aloitettiin heinäkuussa 40mg ja 40mg. Eli nyt vasta puolessa välissä.. milloin kipu hellittää?

Paine tuntuu selässä ja lääkäri varoitteli vierotusoireista, en tiedä nyt oikein onko tämä niitä vai kasvainkipuja. Kaikenjären mukaan kun kasvaimet ovat radikaalisti pienentyneet ei niiden kai pitäisi niin paljon kipuilla. Koitan tottua tähän, kipukynnykseni on nykyään aika korkea, joten kestän pienen paineen ja säryn selässäni.

Tuli jokseenkin paha mieli tänään taas. Lääkkeiden lajitteli dosettiin ja lääkkeiden ostaminen on inhottava projekti. Tänään lähdin apteekista mukanani iso kassi, siis semmoinen kauppakassinkokoinen pussi mukanani pois. Mietin hiljaa, että olen 23v!! Ei miun ikäsen pitäisi kantaa tuollaista kasaa lääkkeitä kotiin, saati sitten syödä niitä. Miun pitäs olla terve ja elämänhaluinen, tällä hetkellä en taida olla kumpaakaan. En terve, enkä elämänhaluinen juurikaan. Mutta minkäs teet.. otan kiltisti kaikki lääkärin määräämät pillerit ja toivon parempaa huomista.

Luovuttaa en aio, vaikka tällä hetkellä ja viime päivinä on kaikki tuntunut ihan helvetin samalta. Vaikka tää natsilääkärin siunaama vittumainen tauti miuhun iskikin niin luovuttaa en aio, jatkan elämää ja koitan elää niin normaalisti kuin tää vain sallii. Aika hyvin olen siinä mielestäni onnistunut. Oon sanonut, että elämän ei pidä pyöriä vaskuliitin ympärillä, vaan tän vaskuliitin pitää pyöriä miun elämän ympärillä, se ei saa hallita. Mutta valitettavasti se niin tekee.. mutta sen oon päättäny et tää tauti ei miuta ainakaan tapa. PISTE .

Ehkä tää elokin tästä helpottuu, päivä päivältä. En vain halua vajota enää yhtään syvemmälle väsymyksen ja ahdistuksen maailmaan.. se tuntuu syvältä suolta, joka vetää miuta jatkuvasti syvemmälle vaikka koitan räpiköidä pois sieltä.

Auttakaa, apua, auttakaa miuta.. ja kukaan ei kuule.

Lääkkeet! Lääkkeet! Lääkkeet!

2011-10-24T21:59:00.001+03:00

Postiluukusta tipahti ilokseni Kelalta kiva kirje. Lääkekattoni on täyttynyt ja saan loppuvuodeksi kelan korvaavat reseptilääkkeet hintaan 1,50€. Heti otin tuosta ilon irti ja kävin hakemassa kassillisen kipulääkkeitä ja vitamiineja. Hintaa noille tuli 435,5€ joista itse maksoin 10,50€! HUH! Aion pyytää vielä normisärky-, allergia- ja mielialalääkkeet reseptille seuraavan kerran lääkärissä 7.11. Olen kumminkin maksanut lääkkeistäni tänä vuonna jo sen 675€ joten olen ihan oikeutettu tähän iloon. Tosin kortisonin saan aina tuohon hintaan ja Sendoxan-solunsalpaajat ei kuulu kelan korvaukseen ollenkaan. Ihmettelen tota kovin, koska tuo solunsalpaajan merkitys kuntoutumisessani on todella suuri. Muutenkin laskujeni mukaan syön 11 eri lääkettä tällä hetkellä per päivä, huoh. Tuossa korissa ovat päivittäiset lääkkeeni, särkylääkkeet ym. allergialääkkeet löytyy erillisestä lääkekaapista, noita en ole jaksanut sinne survoa. Ensinnäkään ne ei mahtuisi ja toisekseen ei tarvitse joka viikko kaivella sieltä erikseen sitten. Käytän kahta dosettia, yhteen dosettiin saan kahden viikon lääkkeet kun nykyään syön vain kahdesti päivässä lääkkeitä, alkuun meni 4 kertaa päivässä kourallinen pillereitä. jotain positiivista hei! :) Kalkkivitskuja oon muistanu syyä huonosti, pitäisi OIKEASTI syödä niitä päivittäin. Pitää laittaa ne jatkossa dosettiin, kun en näköjään niitä muuten muista.

Karjalaisessa oli kirjoitus otsikolla Harvainaisia tauteja sairastavan lääkekulut korkeat . Ja oon enemmän ku samaa mieltä tuosta, ennen tätä ruljanssia en koskaan ollut ollu sairaalassa, lääkekulut vuodessa ehkä 150€ jos laskee vaan nuo mielialalääkkeet. nyt Elokuun alusta laskien lääkekatto pamahti jo täyteen ja sairaalakuluja noin 800€. Olisin ihan hunningolla, tai enemmän rappiolla ilman vanhempiani, tai siis puhutaan nyt Äidistä ja isäpuolesta, ei omasta oikeasta kusipää-isästäni.

Edelleen sama plaah-fiilis jatkuu. Ei vaan edelleenkää nappaa, ehkäpä se siitä. Päätin ruveta taas syömään Ketipinoria nukkumiseen jos sen sais kuntoon, että nukun yöllä, enkä päivällä. Ja sitten lääkkeiden kanssa saan itteni aiemmin sänkyyn, joka taas sitten ei aiheuta ahdistusta. Mitä pidemmälle kello matelee yöllä niin sitä enemmän miuta ahdistaa.. Olen aina ollut yöihmisiä, mutta pidemmän päälle vituttaa aina valvoa kahteen kolmeen asti enneko saa unta. jos saisi taas unirytmin vaikka niin että yhdeltä saisi jo nukuttua, ois kiva! :)

Olen viime päivinä kaivellut kamalasti uusia blogeja, olen lisännyt niitä tonne sivupalkkiin - sinne missä miun suosikkiblogit muutenkin ovat. Enjoy :)

Kaipaisin omasta blogistani hieman palautetta, jatkanko tätä samaa linjaa kirjottamisen suhteen, pääasiassa sairauteni, ahdistukseni ja plaah - vaiko tahdotteko enemmän arkisia asioita? :)

Arki..

2011-10-23T14:12:00.003+03:00

Arjen ylivoimaisuus. Tajuan sen vasta nyt, milloin se on tähän ilmestyny?

Sen jälkeen ku lopetin "kipusuihkut", tuntuu peseytyminenkin ylivoimaiselta. Ennen kävin joka ikinen päivä suihkussa, tukka on huonosti aina yön jäljiltä. Nykyään saattaa mennä pari päivää etten käy suihkussa. Pidän kuitenkin huolen siitä että en haise pahalle. En jaksa riisuutua, en jaksa mennä suihkuun enkä jaksa pukea sitten. En jaksa laittaa rintsikoita, en jaksa pukea niitä t-paidan alle, ihan sama. Kuljen collegehousuissa ja huppareissa päivästä toiseen. Jos tukka on tosi sotkuinen pistän pipon päähän, muussa tapauksessa vedän vain hiuspannalla ne taakse ja voila. Se on siinä. Vaihdan puhtaat sukat tai kuljen villasukissa, en jaksa välittää.
Meikkaaminen äh, ennen yleensä edes ripsiväriä laitoin. Nyt en sitäkään, se pitää pestä pois. En jaksa, ei huvita, ihan sama. Jotenkin kaikki on ihan sama. Naama on turvoksissa kortisonin takia ja olen lihonut muutenkin, en jaksa välittää. Miksi meikkaisin kun ei se tätä läskiä piilota? En jaksa survoa itseäni farkkuihin, ne puristaa. Colleget on mukavat päällä..

Ulos lähteminen, voi yök. Koirat on kumminkin pakko hoitaa, sen teen mutta muuten istun vaik parvekkeella ja poltan ketjussa ja selaan kännykällä nettiä. Nautin olostani. Sitten siirryn sohvalle, väsyttää vaikka nukuin 10h yöunet. Nukkuminen ahdistaa, se sekoittaa unirytmiä enemmän. Mietin vaan, että voisinko pelata unilääkkeillä sen verran että saisin nukuttua koko päivän ja yön. Ei huvita yhtään mikään.

Jos olen sopinut jotain, saatan keksiä tekosyyn että voin perua sen ja maata vain kotona. Eihän kavereille voi sanoa että sori, en jaksa tai nyt ei huvita. Vai voiko? Jos on luvannut jotain niin siitä pitää pitää kiinni, ellei ole hyvää syytä. En tee tätä tahallani, en vain jaksa, ei huvita.
Miksi miusta on taas tullut tälläinen?

Laiskiaisen lauantai

2011-10-23T00:25:00.001+03:00

EiTääkin päivä meni melkein kirjaimellisesti sohvalla maatessa. Katoin vissii 6 jaksoa Dexterin 2. Tuotantokautta ja vietin isännän kanssa niinsanottua laatuaikaa pötkötellen. Sen verran sain itestäni irti, että käytiin porukoilla syömässä - niinkuin joka ikinen lauantai ja sunnuntai, sekä illalla kävin kaverin luona. Piristi ihmeellisesti :)

Ajattelin, josko ens viikolla koittais vähentää hiilareita, jos se auttaisi tähän jatkuvaan väsymykseen. Mitään karppaamista tai laihduttamista en jaksa miettiä, yleensä vaan tuota herkkujen mussuttamista voisi vähentää etten ihan turpoa entisiin lukemiin. En ole uskaltanut käydä vaa'alla.. ahdistaa pelkkä ajatuskin. Ei ei ei. En tahdo yhtään mitään ylimääräistä tähän rahahuolien ja ihmissuhdepaskan maailmaan.

Oon tosi onnellinen tällä hetkellä siitä, että isännän kanssa menee hyvin. Meillä vuosi sitten meni aika huonosti, kevääseen asti oltiin jakamassa lusikoita. En juurikaan usko mihinkään hölynpölyyn mutta nyt on semmoinen olo, että kaikella on tarkoituksensa. Kesä lähensi meitä tosi paljon, ei olla puhuttu menneistä, keskitytty tähän hetkeen ja tulevaisuuteen ja hyvä niin. Marraskuun 12. Pv tulee 8 vuotta seurustelua täyteen <3

Nyt yleisluontoinen ilmoitusasia. Bloggaan pääsääntöisesti hienolla android-puhelimellani ja kuvia en saa ollenkaan aseteltua, joten siitä ei kannata välittää. Samasta syystä kuvien laatukaan ei välttämättä maata mullista, mutta eniveis. :)

Kommentoinnista kyse

2011-10-22T12:10:00.001+03:00

Etenkin iso hatun nosto niille parille ihmisestä noin sadasta ihmisestä, jotka käyvät täällä päivittäin ja uskaltavat kommentoida :) kommentit ovat kiva pieni piriste ankarassa blogimaailmassa ja niitä on kiva saada.

Olen vain äärimmäisen huono vastaamaan kommentteihin! Noteeraan kyllä joka ikisen kommentin ja ne julkaistaan tarkistamatta. Luotan siis siihen, että roskaa ei tule eikä sitä kyllä ole aikoihin tullutkaan. Yritän jatkossa parantaa tapani ja vastailla kommentteihin :)

Ite aika harvakseltaan kommentoin, suorastaan inhoan kommentoida niitä joihin pitää kummallisia salasanoja kirjoitella, kun niistä edes saa selvää :D mutta sit jos on sanottavaa ni kyllä mie sen kommentin heitän.. vaikka inhoan niitä saakelin sanasotkuja :D ymmärrän, nehän on roskapostia varten.. ja makunsa kullakin.

Saatanan selvinpäin oleminen!

2011-10-22T02:57:00.001+03:00

Monessa postauksessa oon maininnu tuosta alkoholin käytöstä. Ennen sairastumista rellestin huolella, oikeastaan jokatoinen viikonloppu jossain bileissä tai baarissa. Osasin kyllä tuolloinkin olla selvinpäin, kuskina..

Nyt kun tässä melkeen 5kk on ollu hörppimättä ei tee enää ees mieli. Useampana perjantai-iltana oon kavereiden kanssa istunut kuppilassa limpparin äärellä ja voin rehellisesti sanoa, että nautin siitä. Seuraavana päivänä ei koske päähän, ei okseta, ei hävetä eikä vituta se paljon rahaa meni. Yökerhoihin en ole vielä uskaltautunut, mutta toisaalta hyvä. Siellä muutenkin on kalliimpaa vaikka pysyttelisi limulinjalla.

Mutta se, että on selvinpäin tuottaa selkeesti enemmän ongelmaa muille ku miulle. Suurinosa kavereista tietää, etten ota ja hyväksyvät asian, osa taas ei. Känninen porukka baarissa ihmettelee, että nautin limpparistani enkä istu naama nyrpeänä auton avaimet käsissä. Huoh. En jaksa selostaa kaikille, että miksi en juo. Toteaa vaan, että eipähän huomenna ole oloja eikä morkkista. :)

Se taitaa vaan olla se Suomalainen juoma- ja baarikulttuuri sellainen, että normaalimpaa on olla ihan täydet naamat, kiekua epävireisesti karaokea ja lopuksi nuokkua pöydässä kunnes viskataan pihalle. Harmi sinäänsä.

Oon ylpeä itsestäni tässä jutussa, että todella osaan oikeasti pitää hauskaa ilman alkoholia ja kaikenlisäksi nautin asioista samalla tavalla :)

Ahdistus... Vaihteeksi.

2011-10-21T11:33:00.001+03:00

Heräsin heti ensimmäisenä ahdistukseen, ihan hirveä olo. Tahon tän mörön sisältäni pois!!! Mutta olen aika voimaton, en tiedä mitä tässä pitäis.. miuta ei huvita mikään, ei oo huvittanu moneen päivään. Ei kiinnosta, ei vaan nappaa. Onneksi kumminkin kun saan itseni liikkeelle niin olo piristyy, se kynnys vaan on aika korkea.

Ahdistaa helvetisti se, että isäntä on kipeänä. Se makaa raatona sohvalla peiton alla, joka valitettavan tarkasti muistuttaa miuta kesästä. Ahdistaa, ahdistaa niin kovin, että pidättelen kyyneleitä. Miuta ei ahdista se, että isäntä on kuumeessa, ei. Vaan se, että muistan liian tarkasti sen olon kun ite makasin tuossa, melkeiinpä tiedottomana, kipu oli sietämätön, oksetti, kuume oli kova.. en ikinä toivo kenellekkään samanlaista oloa, en ikinä. En osaa edes kuvailla sitä, miten paha olo miulla oli. En tajunnut maailman menosta juuri mitään. Koitin muistella, millaista oli olla kotona silloin kipeänä, mutta turhaan. Juhannuksen muistan, kun ystäväni oli täällä kun ei miusta ollu mihinkään lähtemään.. pistää vaa kovin miettimään, että jos miuta nää asiat ahdistaa näin kovin jälkikäteen, niin miltä miun läheisistä on tuntunut katsoa tätä kaikkea vierestä. Itkettää..

Olin vielä hölmö ja lisäsin itselleni vettä myllyyn "ihailemalla" leikkausarpea kyljessä.. haava itsessään ei ole enää pahan näköinen, siisti n. 20-30cm viilto kyljessä, hyvin parantunut ja... Mutta se tuo ihan liikaa muistoja mieleen. Ihan liikaa. En juurikaan ole tätä arpea katsellut, sairaalasta leikkauksesta päästessä se oli niin rumannäköinen, että en itse edes pystynyt sitä katsomaan. Isäntä huolehti sen hoidosta. Leikkausarpea enemmän ahdistaa vielä se, että oikea kylki, keskeltä rintaa just rinnan alta tuonne selkärankaan ulottuen ei tunne enää mitään. Miulla ei ole minkäänlaista tuntoa siinä. Varsinkin leikkausarven kohtaa jos joku vieras ihminen tietämättä koskee, en huomaa sitä. Ei mitään tuntoa. Miusta kovin omituista on se, että tuo rinnan alla oleva ihokaan ei tunne mitään. Se on kuin jatkuvassa puudutustilassa. Eihän tämä tietenkään miun elämään juurikaan vaikuta, mutta se ahdistaa. Se vaan tuo muistoja mieleen.

Miuta pelottaa, jos wege joskus uusii. Mietin näitä vaikken ole edes kunnolla edellisestä episodista parantunut.. mutta yritän lohduttautua ajatuksella, että tilanne ei pääse enää räjähtämään käsiin samalla tavalla kuin kesällä, toivottavasti ainakaan.

Kuvapäivä pläjäys

2011-10-21T00:24:00.000+03:00

Ihailen suuresti TanjaIrenen blogia, tykkään tosi kovin just sen takia, että siellä on paljon kuvia. Ajattelin olla pieni copycat ja ruveta harrastamaan samanlaista taktiikkaa kaikennäkösen muun roskan kanssa. Muistin kerrankin ottaa pikkupokkarini mukaan Hannalta, joten sitä on helppo kuljettaa mukanakin. Tuo järkkäri on liian iso rötiskö miulle.. :D Kuvanlaatu ei päätä huimaa, mutta ehkä se ei ole tärkeintä.

Koko aamupäivä, tai oikeastaan melkeen koko päivä meni angstailessa kotona. Ahdisti, vitutti ja väsytti. Tuijotin vaan Dexteriä ja mökötin. Plaah. Tuntui, että koiratkin oli ihan plaah-fiiliksellä, vetivät vaan nokosia sohvalla.. Selvisin kumminkin suurimmasta angstailemisesta parin opamoxin avulla.

Suuntasin illalla Hannan luokse, tarkotus oli käyä kaupassa ja katella BB:tä, mut päädyttiinkin sitten paikalliseen kuppilaan muutamalle. Tai en voi oikeastaan sanoa, et mennää muutamalle, koska en käytä enää alkoholia. Siltikään tuo baareissa käynti ei sellai ahdista, ihan kiva käydä ihmisten ilmoilla lipittämässä limpparia ja kaakaota. :) Tulee myös huomattavan paljon halvemmaksikin ;) Täytyy kyllä käsi sydämellä tunnustaa, että tuo piristi ihan sikana. Kun vain sain perseeni irti sohvasta ja itseni irti itsesäälistä ja pääsin avautumaan Hannalle kaikesta kenkää puristavista asioista ni huh. Ihanaa <3

Tykkään pienistä kuppiloista, ja varsinkin niihin kuuluvaan vessakirjoittelukulttuurista. Siinä kusella istuessa on hauska lukea kaikennäköstä kännisten kirjoittamaa soopaa. :D Huomasin, että seinät oli putsattu viime käyntini, mutta joku tuhertelija oli silti iskenyt. Jotenkin tuo teksti tuntuu osuvalta ihan omaankin elämään.. "Jos tämä on todellisuus, en ole kiinnostunut" Näimpä. Liian usein ihan samanlainen olotila.. Jotenkin tuntuu, että taas olen vaipumassa masennuksen suureen syliin, mutta en anna sen tapahtua. En halua passivoitua, mutta se on jo kohtuullisen huolestuttavaa, että välttelen ihmisiä, kavereita ja keksin pieniä valkoisia valheita sen takia että saisin vain nukkua. Haluan viettää aikani vaan tiettyjen "turvallisten" ihmisten kanssa ja tää ei oo ensimmäinen kerta kun olo on tälläinen, ehkä tää taas tästä. Nyt tällä viikolla on ollut tarpeeks rahahuolia esim. ulosoton kanssa, sitten ihmissuhdesotkuja ja sun muuta kakkaa..

Mutta asiasta taas kukkaruukkuun. Isäntä pamahti kipeäksi. Oli tarkoitus mennä auttamaan kavereita remonttihommissa mutta nyt ei sitten päästä sinnekään. Isännällä on ollut paha yskä jo viikon verran, yskänlääke auttaa jonkin verran mutta ei tunnu auttavan. Huomenna roudaan tuon vaikka väkisin käymään lekurissa, koska tuo flunssa on selkeesti pitkittynyt. Isännällä on tässä Kemin reissun jälkeen pari lomapäivää, mutta silti.. Ei tommonen reilun viikon kestänyt flunssa enää oo ihan normaalia.

Mutta joo, tais mennä aika diipadaapaksi tämä postaus, hope you like it. :)

Marttyyri-olotila

2011-10-20T14:37:00.001+03:00

Eilen ja tänäänkin olen pitkästä aikaan joutunut nappaamaan opamoxeja. Aika hyvin olen ilman noita ahdistuksen poistoon tarkoitettuja ihmepillereitä pärjännyt, mutta nyt.. äh. Miksi piehtaroin hirveässä ahdistuksessa kun voin sitä lievittää? En tiedä onko kemialliset valmisteet siihen paras mahdollinen vaihtoehto, mutta nyt en edes jaksa välittää.

Tuntuu, että lokaa tulee niskaan jokatapauksessa, vaikka ihan oikeasti ja vilpittömästi yrittäisin tehdä oikein, satuttamatta ketään, mutta silti aina jotenkin ryssin kaikki asiat.. Niinhän se on, tyhmyydestä sakotetaan.
Tällä hetkellä haluaisin vain mennä todella syvälle maan rakoon enkä tulla sieltä ikinä pois. Voisin muuttaa johokin inarin joen varressa olevaan pikkutönöön isännän ja koirien kanssa ja eristäytyä sinne muusta maailmasta.. tiedän toisaalta, että miun pääkoppa ei kestäis sitäkään pidemmän päälle.

Ahdistaa niin, että ei huvita edes suihkussa käydä, ei huvita tehdä ruokaa tai muitakaan kotiaskareita. Välttelen siivoamista ja suuntaan koirien kanssa treenaamaan tai lenkille aina tilaisuuden tullen, ei vaan huvita. Haluan vaan hautautua omaan itsesääliini ja märehtiä omaa typeryyttäni.

En jaksa tälläistä kauaa, en todellakaan tiedä miten minun pitäisi muuttua, että en aina tekisi väärin. Yritän toimia oikein, olla avoin ja iloinen, sosiaalinen persoona mutta silti.. silti teen jotain väärin ja siitä tulee sanomista.

Miun on vaan niin paha olla. Niin paha..

Tänään ei huvita

2011-10-19T13:26:00.001+03:00

Olotilani tällä hetkellä on kuvattavissa aikalailla klamydian kappaleella Tänään ei huvita. Juu ei todellakaan huvita, kiukuttaa, vituttaa ja väsyttää. Voisin vaan hautautua peittoihin ja mennä takas sänkyyn ja olla niinku miuta ei oliskaan. Mutta tiien, että sit jos sen teen niin sen jälkeen vituttaa kahta kauheammin.

Turvauduin viime yönä pitkästä aikaan ketipinoriin. Tässä on taas kiitettävän monta yötä mennyt niin, että oon saanu unta vasta kahden jälkeen ja heräsin eilenkin serkkutytön herättämisistä huolimatta vast puol 12. Ja tänään heräsin puoli yksi. Argh! Ajattelin, että otan miedon annoksen unilääkettä, eli 50mg, kun normaaliannos on 100mg-200mg niin en sitten nuku ihan kellon ympäri, mut kuis sitten kävikään. Ärsyttää. Mietin, että onko toleranssini todella kahdessa kuukaudessa tippunut niin paljon, että tuokin määrä vetää pöntön ihan blackout ja nukun 11h iha tiedottomana. Huh.

Otan hirveet morkkikset pitkään nukkumisesta ja päiväunista. Jotenkin se on päähäni iskostunut, että koko ajan pitäs olla skarppina, menossa ja tulossa.. täytyy jatkuvasti muistutella, että HENNA PRKL, OLET _SAIRASLOMALLA_ ja sairaslomalla pitää ja kuuluu levätä. Vaikka suurimmaks osaks ajasta tunnen oloni kumminkin aika terveeksi ja normaaliksi niin silti. Yksi iso asia mitä pitää opetella on se, että annan aikaa itselleni.

Se ajan antaminen tuntuu vaan helvetin vaikealta, koska olen aina ollut meidän perheessä se joka huolehtii yksinkertaisesti kaikesta, kaupassa käynnistä, laskujen maksusta, koirien hoidosta ym. Toki isäntäkin auttaa, mutta minä pidän langat käsissä. Varsinkin sillon kun sairaalasta pääsin oli aika kaameaa henkisesti kun en pystynyt näitä asioita hoitamaan, huh. Onneksi tilanne on jo aikalailla toinen, muuten miu pää varmaan repeis ihan lopullisesti..

Kännykkätestaus

2011-10-19T00:52:00.001+03:00

Bloggaan paljon kännykällä, olen selaimen kautta kirjoitellut mutta kuvien lisääminen on ollut ongelma. Löysin androidiin tarkoitetun softan, jolla kännybloggailun pitäs helpottua entisestään.. saa nähdä ;)

Kuva on serkkuplikasta, josta eilen kirjottelin. Tähän mennessä koirakammoinen serkkutyttö talutti iltalenkillä isoja valkeita ;) ei pelota enää! Kuva on siis hienoa kännykkälaatua.. sori.

Paskan jauhanta-päivitys

2011-10-19T00:46:00.000+03:00

Tiiättekö mistä miulle tulee ihan tosi hyvä mieli ja koen ylpeyttä itsessäni. Yksinkertaisesti siitä, kun tajuan että joku uusi tyyppi liittyy blogiini lukijaksi, linkittää blogiani omaan blogiinsa tai muulle sivulleen. Tulee hyvä mieli ja koen itseni sen verran hyväksy tyypiksi, että joku muukin tykkää miusta ja miun jaaritteluista.

Tunnustan!! Olen äärimmäisen laiska lukemaan muiden blogeja, kommentoin vielä harvemmin, enkä kuluta tunti tolkulla aikaa selaamalla googlea mistä löytyisi kivoja blogeja. Vaikka itse olen jo pari vuotta ollut kohtuu aktiivinen bloggaaja.. linkitän sivuilleni vain niitä blogeja joita oikeasti käyn lukemassa. Ehkä just siksi koen oman blogini linkittämisen kivaksi jutuksi, koska ite toimin niin.

Haluaisin silti palvella lukijoitani ja tehdä blogistani vielä mielenkiintoisemman. Voisin ottaa itelleni haasteen ja kanniskella tuota kallista kameraani ainakin viikon verran mukana ja kuvata elämääni ehkäpä.. postailla tänne enemmän kuvia ja linkkejä juutuubiin tai jorista ystävyyssuhteista, rahahuolista tai muusta. Mikä teitä kiinnostaa? Vaiikea tästä toisaalta on sen enempää muuttua mielenkiintoisemmaksi, koska suurinosa päivistäni kuluu aikalailla samalla tavalla, tapaan kavereita, käyn lenkillä ja tuijotan tietokoneelta hömppää.. mutta sitten taas, haluatteko että kuvailisin elämääni, etenkin arkeani tänne enemmän? :)

Tein muuten hienon kuvakollaasin itsestäni tuolle esittelysivulle ja lisäsin linkin facebook-profiiliin. Jään siis odottamaan kaveripyyntöjä ;)

Jääkarhun poika sairastaa..

2011-10-17T16:58:00.001+03:00

Paavo kävi perjantaina kastrointileikkauksessa. Kun päätös meille jäämisestä tuli oli tämä ainut ehtoni sille, että se on kastroitava jos sen koti on meillä jatkossa. Liloa ei ole steriloitu, niin sen takia ettei meillä pian ole valkoisenpaimenkoiran ja kleinspitzin rakkauslapsia. Aika pieni riskihän se on, että Paavo astuisi Lilon kun niillä on niin järkyttävä koko ero, mutta silti. Pelkkä astuminen olisi vaarallista Lilolle, kun Lilo tosiaan on kooltaan semmoinen 4kg koira ja Paavo punnattiin perjantaina ja se oli komeat 42,5kg ja säkää Paavolta lyöytyy 74cm. Se on hiukan liian iso rotuisekseen koiraksi.

Mie seison tässä kuvassa ;D

Serkkuplikka 13v on tulossa tänään meille yöksi. Uskon, et kaikki menee putkeen, mutta vähän jänskättää nuo isommat koirat että pelkääkö serkkutyttö näitä kahta isompaa. Eihän ne mitään tee kärpäsellekään, mutta ison koonsa puolesta saattavat tottumattomalle olla hieman pelottavia. :) Lilosta se kumminkin tykkää :)

voihan ahdistus!

2011-10-17T11:16:00.000+03:00

Välillä on aika vaikea leikkiä vahvaa ihmistä. Hirveän moni on kumminkin tsempannut miuta, kehunut vahvaksi ihmiseksi, kun on selvinnyt kaikennäköisestä tässä elämän varrella. Tottahan se toisaalta on, mutta pakko se on ollu selvitä. Ei ole ollut muutakaa vaihtoehtoa, enkä oikeastaan tiedä paremmasta elämästä. En tiedä millaista on elää ilman rahahuolia, koska olen yksinhuoltajaperheestä. Oon aina eläny aika vaatimattomasti, eikä rahaa koskaan ole ollut ns. Ylimääräistä. Tiedän todella sen, miltä tuntuu kun omat ystävät kääntyy sinua vastaan ja tällä hetkellä tuntuu että se tapahtuu taas. Olen kohtuu itsekkäänä elellyt tässä sairaalasta päästyäni, mutta toisaalta pakkohan miun on.. miun on joka helvetin päivä ajateltava omaa vointia ja kuntoa ja suunnitella elämä sen mukaan. Johtuuko se siitä? En ehkä ole enää se sama hentsu kuin keväällä, mutta yritän olla, siihen nähden miten se on mahdollista. Ystävät, perhe ja koirat on miulle kaikki kaikessa.

Pelottaakin hiukan. Olen tänään menossa ylimääräisiin verikokeisiin, en oikein saanut hoitajasta selkoa kun tuntuu että tieti wegeneristä täällä päin on aika vähäistä. Käsittääkseni ylilääkäri ja lääkärit muutenkin ovat yhteydessä meilahden lääkäreihin, jossa vaskuliitistä tiedetään paljon enemmän. Miulta mitataan tänään verestä jotkut lymfosiittiarvot, käsittääkseni ne liittyvät solunsalpaajalääkitykseen ja tuo sanam lymfosiitti on helvetin pelottava. Syöpä... Syöpä.. syöpä..

En oo aikaisemmin ees miettiny, mutta tajusin viikonloppuna että tähän sairauteen voi oikeasti kuolla. Todennäköisyys ei ole kovin suuri. Luin väitöskirjaa jossa oli reilut 450 sairastunutta 20 vuoden ajalta, 200 heistä kuoli ja niistä 37% kuolinsyy oli itse vaskuliitti wegenerin granutomaloosi. En missään vaiheessa sairaalassakaan pelännyt kuolemista, en ajatellut asiaa. Näin jälkikäteen ajateltuna parempi niin, koska hirveän moni teki sitä miun puolesta. Oon kyllÄ onnellinen siitÄ, et diagnoosin saaminen ei kestÄnyt kuin kaksi kuukautta. vÄitÖskirjassa oli just mainittu et diagnoosi viime on vuoden 1980 alusta vuoteen 200 lyhentynyt 17 kuukaudesta 4 kuukauteen. Puolitoista vuotta siinÄ kunnossa olisi ollut ihan liikaa. Onneksi kÄvi nÄin.

Niisk!

2011-10-11T22:30:00.000+03:00

Äh, se flunssa sitten todella iski miuhun. Nyt illalla saunan jälkeen on ollut kohtuullisen kurja olotila, en tykkää yhtään.

Soitin tänään keuhkopolille aiheuttaako miu flunssaantuminen mitään erikoistoimenpiteitä. Ei kuulemma, mut jos pitkittyy tai yhtään nousee kuumetta niin päivystykseen ja verikokeisiin samoin tein, koska tää heittää todella nopeasti lääkityksen takia verenmyrkytykseen ja keuhkokuumeeseen. Juu ei kiitos todellakaan, tähän asti oon suht ok kuntoinen ollut niin en millään huolisi minkäänlaista takapakkia ja oon jollain tasolla ruvennut pelkäämäänkin tätä kipeeks tulemista, tai siis sitä kuumetta.

Nytkin kun on ollut hiukka lämpöinen olo ja tekis mieli pistää kunnolla pitkälleen niin saan vaan kamalia flashbackejä kesästä miten huono miun oli olla ja miten vaan tajunnan hämärillä rajamailla olevana makasin tässä sohvalla ja hikoilin, itkin, rukoilin että olo paranisi ja ei olisi niin paha olla, mutta ei. En halua sitä enää todellakaan ikinä kokea, enkä edes inhoamilleni ihmisille toivo niitä kipuja ja sitä olotilaa mikä miulla oli. Yh, pelkkä ajatuskin saa itkun kurkkuun..

Ollu ihmissuhderintamallakin aika paha mieli tänään. En halua sen kummemmin avautua tästä aiheesta, koska se on sen verran henkilökohtaista että ennenko asiat on selvitetty niin en tahdo tänne kirjotella mitään spekulaatioita julkiseksi. Totean vaan, että toivottavasti välit saadaan johokin kondikseen ja tää tyyppi tajuais miten kovin se on miuta loukannut, aikaisemmin ja tänään..

Mun koti ei oo täällä.. ONPAS SITTENKIN!!

2011-10-10T00:11:00.002+03:00

Eilen saatiin odotettuja uutisia. Paavon koti on nyt pysyvästi meillä. :) toivoin salaa jo pitkään tätä, mutta en uskaltanut antaa ajatukselle periksi ennekuin saatiin asiaan varmistus. Entiset omistajat pisti eilen miulle tekstaria, että pitäkää Paavo. olin ihan et jess! nyt voi huokaista helpotuksesta ja ruveta suhtautumaan tosissaan Paavoon. Tietty kovastihan siihen on kiintynyt jo tässä reilussa kuukaudessa mutta nyt ei tartte olla pelko perseessä että se lähtisi pois. En antaisi Paavoa pois enää mistään hinnasta. Se on sopeutunut meille alusta asti tosi hyvin, tulee Viivin ja Lilon kanssa loistavasti toimeen ja on muutenki helppo koira, esimerkiksi Viiviin nähden. :) heti huomenna aion soittaa eläinlääkärille ja varata aikaa Paavolle sterilointiin. Meillä Lilo on vielä leikkaamaton narttu niin vahinkopentujen riskin minimoimiseksi Paavolta lähtee pallit heti ensi tilassa. tosin aika epätodennäköstähän se olis että iso valkkariuros astuisi pienen kleinin mutta se ei mahdottomuus ole.. :)

Kaksi päivää särki ihan helvetisti jalkoja. Eilen etenkin oli jaloissa fiilis kuin olis maratoonin juossu, huh! Epäilen oxyjen aiheuttamia vierotusoireita annostuksen pienentämisestä ja päälle iskevää flunssaa. tänään olo on ollut kohtuullisen nuutunut ja räkäinen. toivotaan että ei tule kuumetta.. ajattelin soittaa ja varmistaa hoitajalta että vaatiiko flunssa miulta jotain erikoistoimenpiteitä, hope not. en missään nimessä halua takas osastolle, yök! vaikka omalla kierolla tavalla tykkäsin olla sairaalassa..

tänään tein ostoslistaa apteekkiin. tuli aika kurja olo siitä, että ei tän ikäsenä pitäis ruveta listaamaan lääkkeitä paperille että mitä tarvitaan ja mitä lääkkeitä kaapista löytyy päivittäiseen käyttöön. keväällä jos joku olis sanonu, että syksyllä tavaat lääkkeitä ja oot kovalla jatkuvalla lääkityksellä niin olisin nauranu tosi paskasesti. nyt kumminkin alan tottua tilanteeseen. katsoin kelan sivuiltakin että enää 38e puuttuu niin lääkkeiden maksukatto täyttyy. harmi vain, että tuo homma toimii kalenterivuosittain joten en tuu kamalasti tosta hyötymään. Ehkä saan pari pakettia edullisesti mielialalääkkeitä hamstrattua ensi vuoden puolelle.. äiti on tähän mennessä sairastumiseni jälkeen lääkkeet maksanut, mutta silti..

isäntä on nyt viikon ollut töissä kemissä. tulee kumminki ehkä tiistaina jo kotiin <3 toisaalta yksinkin on ihan kiva olla, eikä yötkään pelota kun onhan miulla Paavo (joka omaa kohtuullisen vahtivietin) suojelemassa. mutta silti tää arjen pyörittäminen yksin on ihan mälsää, kokkaaminenkin tuntuu vielä enemmän plääh-hommalta kun laittaa ruokaa vaan itselleen..

lääkärikäyntejä ja ihmissuhdekriisejä

2011-10-08T01:16:00.001+03:00

Eilen oli lääkäri. Lääkärisetä oli eri kuin viimeeksi mutta tuttu naama osastoajoilta. Mitään uutta ja mullistavaa ei ollut, mutta sen verran hyviä uutisia että keuhkot ovat parempaan päin koko ajan. Pientä arpeumaa löytyy, mutta siitä kuulema ei tartte vielä ainakaan huolestua. Tulehdusarvot tippumaan päin, eli en saanut antibioottikuuria onneksi.. :) tai siis en itseasiassa tiedä onko ne arvot nollissa tässä välissä edes käyneet kun viimeeksi niitä on käsittääkseni mitattu elokuun alussa enneko kotiuduin sairaalasta. Maksa-arvot ym näyttävät kuulema hyvältä ja pikkuhiljaa rupeavat miettimään lääkityksen vähentämistä kokonaisuudessaan!! :) kortisonia joudun syömään 10mg annoksella kuukauden vielä, sitten tiputetaan 5mg ja ei ole hajuakaan milloin lopetetaan kokonaan. Sendoxania eli solunsalpaajaa joudun edelleen syömään toistaiseksi. Mutta suunta on hyvä ja paranemaan päin. Sairaslomaa sain marraskuun loppuun. Solunsalpaajien haittavaikutuksista juteltiin jonkinverran, kun jatkuvasti saa ripuloida ja suupielet halkeilee ihan hulluna. Katsellaan tovi ja jos ei asetu niin mietitään sille toista vaihtoehtoa. Onneksi ripuloinninkin kanssa on suht hyvin elämään ja suupieliä kun olen rasvaillut niin sekin hiukan helpottaa.

Mutta joo, aika hulinaa on ollut tällä viikolla. Pientä kränää ollut yhden hyvän ystävän kanssa, enkä oikein tiedä mitä olen väärin tehnyt ja mitä voisin tehdä asian korjatakseni. Ajattelin, että otan nyt hiukan etäisyyttä ja annan tilanteen rauhoittua hetken ennen seuraavaa siirtoa.
Muuten kyllä mukavaa ollut. Keskiviikkona vietin laatu-aikaa serkkulasten ja kummitytön kanssa maalla, miut nakitettiin lapsenvahtihommiin perunannoston ajaksi. :) eikä siinä, tykkään käydä siellä ja olla mukana kummitytön (2,5v) ja serkkujen (13v ja 8v) elämässä tiiviisti :) hassua vaan miten lapsikatraan vanhin kasvaa silmissä ja alkaa olla jo teini ja ymmärtää näitä "aikuisten juttuja".. :) huh!
Eilen käytiin kattomassa Sami Hedbergin showta ja tykkäsin kovasti. Sai nauraa kunnolla tosiaan :D Suosittelen lämpimästi moista tyyppiä muillekin. Shown jälkeen pidettiin Sannan kanssa leffailtaa ja jauhettiin sontaa, eli aika perusmeininki. Kiva kun ei yksin tarvinnut olla.

Koirat, etenkin hoidokki Paavo ovat aiheuttaneet kivasti päänvaivaa tällä viikolla. Toissa yönä Paavo rupesi kaasuuntumaan (eli mahaan kertyi ilmaa) ja olin ihan paniikissa, että tällä on nyt vatsalaukun kiertymä ja mitä hittoa teen sen kanssa keskellä yötä kahden kieppeillä, en oikein osannut ees apua soittaa. Tosin eläinlekurin numero oli melkeen näpyteltynä kännyyn. Tilanne ratkesi onneksi niinkin onnellisesti että hetken vatsan tunnustelun ja painelun jälkeen ilmat mahasta katosivat luonnollista kautta, eli voitte arvata sitä piereskelyn ja röyhtäilyn määrää.. :D sinä yönä sain unta ehkä 4h, huh! Viime yönä Paavolla sitten oli vatsa sekaisin, ripuli joka ilmeisesti johtui jonkinsortin stressistä ja jouduin pari kertaa heräämään viemään sitä ulos. Kuuden maissa kun pääsin vikaa kertaa sänkyyn ajattelin että myyn jokaikisen koiran siperiaan rukkasmateriaaliksi, vitutti ihan helvetisti suoraan sanottuna kun oli kaksi yötä valvonut jo. Mutta tänään kaikki on mennyt ihan normaaliksi ja kyllä meinasin kohta kun pään tyynyyn painan niin ottaa nuo kainaloon nukkumaan. :) lemmikin omistajan arki ei aina ole niin ruusuista ja välillä on vähän vaikeuksia, mutta mitäpä en loppupeleissä olis valmis tekemään elukoitteni hyvinvoinnin eteen..

Isäntä ilmoitteli ilouutisia että työt kemissä on edellä aikataulua ja näillä näkymin viimeinen työpäivä olisi maanantaina, eli saan ukon kohtiin jo tiistaina kai <3

koetuloksia

2011-10-04T10:53:00.000+03:00

Soittelin just niitä eilisiä koetuloksia keuhkopolille. Ensinnäkin oon supertyytyväinen siihen, että saan koetulokset suoraan keuhkopolin tutulta sairaanhoitajalta eikä miun tartte soitella aina ruuhkaisiin ajanvaraus ym. Linjoille. Mutta siis itse tuloksista sen verran, että valkosolut oli hiukan koholla, tämä tarkoittanee sitä, että kun valkosolut on niitä jotka huolehtii kehon vastustuskyvystä ja tulehduksien puolustamisesta. Arvo taisi olla joku 10.jotain, kuulemma vähän koholla mutta ei huolestuttavasti. Normaalista arvosta miul ei oo hajuakaan. Tulehdusarvot oli 24, eli koholla nekin. Hoitsu kovasti kyseli vointia ja että oonko ollut kipeänä. Totesin vain että iha miniskidisti on flunssainen olo ja poskipäitä tökkiessä vähä tuntuu painetta, voi olla että kuvittelenkin kun niin moni kaveri on sairastunut poskiontelotulehdukseen viime aikoina.

Muuten munuaisarvot, maksa-arvot ja virtsa ja muut oli ihan ok. Hemoglobiinikin jo 136, pahimpina aikoina se oli alle 80. Eli suunta on hyvä. Torstaina oon sitte viisaampi taas lääkärikäynnin jälkeen, nyt odotellaan.

tervetuloa jännetuppitulehdus!

2011-10-04T01:21:00.000+03:00

Jes, täähän tästä viel puuttuikin. Eilen ranne alkoi kipuilla ja tänään käsi oli jo kohtuullisen kipeä, niin että kääntäminen ja taittaminen sattui pirusti. Kävin sitten apteekista hommaamassa tuota tukisidettä, niin ei enää niin kamalasti koske. Jos se vielä torstaina kipuaa niin täytyy siitä lääkärille mainita.

Tänään oli kontrollikokeet. Huvittaa, kun osaan keuhkoröntgenissä jo valmiiksi asettautua oikeaan kohtaan ja tiedän tarkalleen, että mitä pitää tehdä. Verikokeiden tuloksia en muistanut tänään soitella, jos huomenna sitten. Kiinnostaa tietää tulehdusarvot :) muista ANCA-vasta-aineista ja koko verenkuva tuloksista en edelleenkään ymmärrä hölkäsen pöläystä.. ilmeisesti veriarvot on ihan ok, koska olisi kai soitelleen sairaalasta jo jos jotain huolestuttavaa siellä olisi.

Oon edelleen huolissani yhdestä ystävästäni, taisin viime viikolla puhua tästä tyypistä ja muuttuneestä käytöksestä. Tänään kävin siinä kylässä ja jotenkin jäi vähä vaivaantunut olo. Tää tyyppi tuntuu jollai tasolla muuttuneen muutenkin miuta kohtaan ja en tiiä sitten. Sillä ihmisellä on tällä hetkellä elämässä aikamoista myllerrystä, joten pistetään se nyt sen piikkiin sitten. Toivottavasti tää on tilapäistä.

Tässä oon pohtinu tänään, että pitäisikö oikeasti pikkuhiljaa taas ryhdistäytyä ulkonäön suhteen. Alkuvuodesta meikkasin joka pv, vähintään ripsiväriä ja farkut jalkaan ja tukka kuntoon. Nyttemmin kuljen aina verkkareissa, tai collareissa ja huppareissa ja nekin yltäpäätä koiran karvassa. Tänään kaupassa käydessä olin napannut lattialta vaan jonkun hupparin niskaan ja voi tsiisus kui hävetti, et miten paljon valkoista karvaa siinä oli. En jaksa kummemmin sitä enää murehtia mutta rajansa kaikella. Ostin teippiharjaa ja melkein koko perkeleen rulla meni siihen touhuun.. voitte siis kuvitella miten paljon sitä oli. En koskaan oo ollu ihminen, joka iha kamalasti kyttäisi ulkonäön perään, työttömänä harvemmin meikkasin ja silloinkin vaatelook oli sama. Alkaa pikkuhiljaa vaan tympiä se, että hiukset on aina pannalla, kun en jaksa laittaa, ripsivärinkin laittaminen on ihan plaah, vaatteista sen enempää puhumattakaan. Oon kinunu kummin tyttöä tekemään miulle ripsipidennykset, että ees vähän näyttäisin naisellisemmalta :D

Koirat, tuo elämän suola

2011-10-03T00:05:00.000+03:00

Koko alkuvuoden oon aika laiskasti pyörinyt koirapiireissä muka-kiireiden takia. Keväällä käytiin Viivin kanssa raunioilla pari kertaa ja sehän oli kivaa touhua. Sitten alkoikin tää sairastelu rumba ja eihän miusta ees koiran kusettajaks ollu. Iso kiitos ystävälleni, joka sairaalassa olon aikana kävi Viiviä juoksuttamassa muutaman kerran :) isäntä kun oli jatkuvasti sairaalalla kanssani niin koirien liikunta oli aika minimissä kieltämättä, harrastuksista puhumattakaan.

Nyt minua on purrut harrastuskärpänen taas. Käytiin katsomassa bh-koetta, eli koirien käyttäytymiskoetta. Olen haaveillut suorittavani sen Viivin kanssa joskus.. työtä vielä on :) mutta jos nyt osaisin hakeutua (tai miut huolitaan ylipäätään) oikeaan porukkaan treenaamaan niin tuokaan haave ei ole mahdoton. :)

Koiria jaloissani pyörii kolme siis. Taloudessamme on tällä hetkellä reilun kuukauden norkoillut Paavo, jonka tulevaisuus on vielä avoinna, että jääkö se meille pysyvästi vai muuttaako se takaisin omistajilleen. Viivi on ihan ihka oma ja ensimmäinen palveluskoirani, rodultaan valkoinenpaimenkoira - kuten Paavokin. Lilo on enemmänkin isännän pieni prinsessa. Se on mahtava persoona pienessä koossa, se rakastaa sohvalla löhöämistä ja huomion kerjäämistä. Lilo on maailman helpoin pikku kleinspitz, johon kaikki aina rakastuu :) Lilo oli sijoituskoiruus, mutta synnytti viimeisen pentueen elokuussa ja siirtyy nyt meidän omistukseen virallisesti. En todellakaan enää osaa ajatella elämää ilman koiria. Pienenä haaveilin omasta haukusta, mutta sitä en allergiani takia koskaan saanut. Kavereiden kanssa kyllä ulkoilutettiin kaikki naapurit mustit ja turret. :) sitten kun omilleen muutin 2007 tarjoutui oiva tilaisuus kokeilla omaa koiraa, ja sille tielle jäin. Alkuun piti silloin tällöin napata allergialääkettä mutta allergiani aika hyvin hävisi, tällä hetkellä en ole enää koira-allergikko, tosin harvat koirat saa nenän hiukan kutiamaan edelleen. Siitepölyallergia lieveni myös koira-allergian myötä. :)

Isäntä lähti ainakin viikoksi työreissulle Kemiin. Aika orpo ja ehkä jokseenkin myös turvaton ja yksinäinen olo, mutta onneksi miulla on tässä kotona nää karvakaverit, jotka vahtii ja omalla tavalla huolehtii myös <3

Vaskuliitti - Miten sairastuin?

2011-10-01T21:42:00.003+03:00

Kirjoitin sairaskertomukseni tuohon sivuun, eli nyt uusien ihmisten ei tartte kahlata postauksia läpi lukiessani tarinaani. Sieltä varmasti puuttuu osa koko tarinasta ja kaikkea, mutta se sentään on suuntaa antava :) Ja sitä voi sitten täytellä kun tulee jotain mieleen. Mutta ottaisin mielelläni siitä palautetta vastaan, mitä mieltä olette?