30: Vapaavalintainen kuva.

No tämähän osoittautui vaikeaksi. Mitä haluaisin vielä näyttää, mitä ihmiset haluaisi nähdä. Äh. Minulla oli pieni idea tälle päivälle, mutta en sitten jaksanu puunata itteäni sen kummemmin ja en siis jaksanut kuvailla itseäni :D Päädyin taas käyttämään kollaasia ja tiivistää elämäni yhteen kuvaan ja tälläinen siitä tuli

Siinä se. Siihen loppui kuvahaaste. Seuraavia haasteita odotellessa ;)

Ottaisin tosiaan mielellään palautetta tästä, vaikka vaan tykkäämällä napista taikka kommenttia! :)

Muistakaahan osallistua arvontaan!! :)

Harvinaisten sairauksien päivä

Tänään vietetään kansainvälistä harvinaisuuksien päivää niin sanotusti. (lisää TÄSTÄ linkin takaa).

Oletettavastihan tälläistä päivää vietetään taka-ajatuksena senkin asian esiintuominen, että on olemassa tälläsiä sanahirviösairauksia, kuten omani eli wegenerin granutomaloosi. En ole juurikaan tälläisistä päivistä välittänyt, onhan olemassa kaikennäköistä humppapäivää nenäpäivästä lähtien. Mutta tänä vuonna ajattelin pistää "oman korteni kekoon" tällä postauksella. Tavoitanhan minä tälläkin blogilla n. 200 ihmistä eri päivä ja se on aika paljolti. :)

Harvinaisten sairauksien päivä ei juuri Suomessa näy. Yritin tsiikailla olisiko tällä paikkakunnalla mitään tapahtumia tai infotilaisuuksia aiheeseen liittyen, mutta ei ilmeisesti. Linkin takaa löytyi jotain webseminaaria ja liitetiedostoja, ihan jänniä nekin.

Niille tiedoksi, jotka eivät tästä vaskuliitista sen enempää tiedä voisin pari sanaa kertoa. Vaskuliitti itsessään käsitykseni mukaan ei ole niin harvinainen sairaus, vaskuliitti on verisuonitulehdus. MUTTA vaskuliitteja on monen monta erilaista valevaskuliiteistä. Omani tunnetaan nimellä wegenerin granutomaloosi. Olen omasta sairastumisestani tehnyt erillisen sivun tänne ja sitä voi vilkaista tästä. Kertoisin teille myös sen, mistä moinen sairaus tuli, mutta sitä ei tiedetä. Ilmeisesti yleisesti ottaen vaskuliittien syntyä ei tiedetä. Odotan innolla sitä päivää, kun joku lääkäri sen keksisi.

Millaista on sitten sairastaa tätä tai harvinaista sairautta yleensä? Tämä ei tänä päivänä niinkään näy arjessani. Näytän silmiin nähden 'normaalilta ihmiseltä' ja pystyn hoitamaan arjen asioita tavallisesti. Sairastuminen on silti vienyt minulta perusterveyden ja tällä hetkellä esimerkiksi minulla ei ole lainkaan omaa vastustuskykyä, se on romutettu kovalla solunsalpaaja- ja kortisonilääkityksellä. Nykyään on pakko varsinkin näin influenssa kauden aikana hysterisoida ihan tavallista kaupassa käyntiä ja flunssaisia ihmisiäkin. Olen yrittänyt opetella kantamaan pikkuruista käsidesiä mukana ja se kulkee autossa näkyvillä, jotta muistaisin varsinki kaupassa käytyäni desinfioida kädet. Myös on pidettävä mielessä se, kun hirveän monella ihmisellä on tapana vähätellä flunssaa sun muuta tyyliin "no vähän lämpöö ja nenä vuotaa, ei se haittaa. Buranan voimalla töihin jne" niin minun on itse muistettava kysellä ihmisiltä heitä tavatessa, että onko ollut flunssaa perheessä tms. Se on äärimmäisen raivostuttavaa. Oma fyysinen kunto on ihan pohjissa, eikä helpommaksi oloani tee se, että olen ylipainoinen ja sairaalasta päästyäni viimesen puolen vuoden aikana olen lohdutellut itseäni ruualla, sekä kortisoni tuonut mukanaan myös ne ei niin kiva vaikutuksensa.

Monesti sitä miettii, että miksi minä? Miksi minä sairastuin vaan miksi ei joku narkki tai juoppo? Mitä minä tein väärin? Mitä minulle kostetaan? Miksi minä olin yksi niistä 50 ihmisestä joka vuosittain wegeen sairastuu?!

Jaa-a, näihin kysymyksiin tuskin saan koskaan vastausta ja minun ei auta kuin opetella elämään näin. Pikkuhiljaa eteenpäin vaan. Onneksi sentään henki pihisee ja parhaani mukaan pystyn normaalia elämää elämään, vaikka välillä on niitä huonoja päiviä ja väsymystä, mutta silti. Mä elän sittenkin!

29: Kuva jostain asiasta, mistä olen riippuvainen

Noh, tämähän oli varmaan kaikkien arvattavissa.

Suunnittelin ja yritinkin sitä kessuttelun lopettamista vuoden vaihteessa, siinä onnistumatta.. Olen yrittänyt vähentää tupakointia ja ehkä hiukan siinä onnistunutkin :) 

Toinen riippuvuuteni on energiajuomat. Joo, hyi minua. En juo kahvia, tai teetä ja käytän tuota piristeenä, tosin en tiedä piristääkö tuo enää.. Minulla on myös paha tapa napata joku juomapullo messiin kun lähden "kylille" ja se on yleensä ediä. Olen nyt koettanut korvata tätä funlight-mehuilla tai sokerittomilla limsoilla, koska noi energiajuomat ei kamalan tervettä tavaraa loppupeleissä ole. 

Mutta niin. Tämä on toiseksi viimeinen kuvahaasteen päivä. Mitäs mieltä olitte? Mitä tykkäsitte haasteesta? :)

Gotta Be Strong - ARVONTA!

Koska olen saanut 71. lukijan ja 40 000 kävijän rajapyykki saatiin rikki aion nyt sen kunniaksi järjestää arvonnan! Palkinnot olen ihan omin pikkukätösin askarrellut. Kolme palkintoa jaossa ja jokaisella on mahdollisuus hommata itselleen maksimissaan 4 arpaa.

Osallistu arvontaan täyttämällä alla olevat sarakkeet. Jos mainostit blogiani valmistu myös mahdollisesti todistamaan se esimerkiksi print screen-kuvilla. 

Eli homma toimii näin

1. arpalipukkeen saa jo pelkästään nimen ja sähköpostin täyttämisestä.

2. arpalipuke ansaitaan liittymällä lukijaksi oikeassa laidassa (vaatii google-tilin)

3. arpalipukkeen saa tykkäämällä facebook-sivusta

4. arpalipukkeen saapi sitten jos on mainostanut tätä arvontaa tai blogia ylipäätään omilla kotisivuillaa, omassa blogissaan tai facebook-sivulla.

Kuvat palkinnoista

Pääpalkintona on (vielä keskeneräiset, mutta lupaan ne saada valmiiksi ;D ) sateenkaaren väriset raidalliset säärystimet, kuvassa oleva isompi meikki/toiletti-pussi ja pienempi pussukka, jota voi vaikka kännykkäpussina ym pitää! (karhutarille ja hepalle: valkoisella pohjalla mansikoita ja mustia ja valkoisia possuja ja puhekuplissa teksti You are my best friend)

2. Palkitona on isompi meikki/toiletti-pussukka 

3. Palkintona pieni pussukka

Arvonta päättyy 15.3.2012 

ja voittajille ilmoitan henkilökohtaisesti ja "nimimerkit" julkaisen blogissa!

käytän arpomiseen http://www.random.org/-sivustoa.

Osallistuaksesi täytä alla olevat sarakkeet
   

(vain minä saan tiedon näistä, eivät tule julkiseksi tiedoksi)

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT!!!!

28: Kuva lapsuudesta

Ikää ehkä 1-2v. Hienot arskat!

 Viikonloppuna sattumalta skannailin kuvia porukoiden luona. En muistanut edes, että haasteeseen kuuluu kuva lapsuudesta ;D Enkä itseasiassa osannut valita vain yhtä kuvaa, joten ajattelin polkasta tänne kaikki ;D

Ikää 1-2v

Minä ehkäpä 4v ja edesmennyt Ville-kissa :)

Läheisten traumat

Sain eilen kuulla, että pieni kummityttöni on joutunut sairaalaan ilmeisesti virtsatientulehduksen takia, joka oli mennyt munuaisiin. Itse en tätä niinkään säikähtänyt, kummitytön äiti soitti ja kertoi että kokeiden tulokset kaikki tulehdusarvoista leukosyytteihin olivat niin koholla, että olivat päättäneet ottaa pienen neidin heti lastenosastolle.

Juttelin ja kerroin asiasta äidille, joka huolestui tuhottomasti. Hän sanoi, että miksi se leukosyytti sana saa aina niin mieleen syövän tai pahimman mahdollisen. Koetin selittää äidille, että huolta ei oo ja tuskin pienellä tytöllä sen isompaa vaaraa on ja hän on hyvässä hoidossa siellä ja todennäköisesti toipuu muutamassa päivässä.

Puhuttiin sitten muutenkin, kun tässä viime aikoina jos toinenkin on sairastellut, joutunut sairaalaan ym. Ja nykyään äiti pelkää aina pahinta. Äiti on kertonut, miten jo kesäkuun alussa kun jouduin toistamiseen sairaalaan ennen juhannusta pidätteli äiti itkuaan linja-autossa, et kaikki ei oo nyt hyvin. Noh, eikä kyllä ollukkaan. Äitin koko juhannus meni ihan reisille, kun selvisi kuvista granuloomat. Lääkäri sanoi silloin, että siellä on jotain ylimääräistä ja mahdollisesti lymfoomaa, eli syöpää. Silloin ei ollut sen kummempaa tietoa mistään ihmeellisestä wegestä ja tietenkin omassakin takaraivossa jyskytti ajatus keuhkosyövästä, mutta jostai kummansyystä miulla oli mielessä se, että eihä se syöpää voi olla, ei voi.. äitini kumminkin pelkäsi tätä syöpää nii paljon ja itki joka ilta. Kun otettiin koepalat ja tuloksissa kesti ja äiti halusi jotain tietoa, oli hän käynyt lääkäriltäni kyselemässä. Lääkärit eivät sen löydöksen jälkeen puhuneet juurikaan syövästä mutta äitille syöpä oli joku päähänpinttymä ja kun hän siltä lääkäriltä oli kysynyt, että onko se nyt syöpää vai ei, oli lääkäri sanonut, että jos on niin se on todella pahasti levinnyt. Äiti murtui tästä täysin. Ymmärrettäväähän se on. Iso helpotus kumminkin oli se, ettei keuhkoista löytyneet 'möllykät' olleetkaan syöpää vaan niitä granuloomia, eli "kuoliopesäkkeitä".

Kesä ja silloinen sairastaminen oli kaikista rankinta aikaa äidilleni, sekä monelle läheiselleni. Itse en silloin tajunnut juurikaan maailman menosta. Ja nyt homma on kääntynyt aikalailla päälaelleen, sillä näytänhän niinsanotusti terveeltä nykyään, mutta rankinta aikaa on ollut tämä elämä sairaalasta pääsyn jälkeen. Enkä puhu nyt niin fyysisestä puolesta vaan henkisestä. Asian hyväksyminen, siihen totuttelu ja sen kanssa elämään oppiminen. Toki, fyysinen puoli kaipaisi vielä tekemistä, kunto on huono ja paino noussut mutta en näytä enää niin sairaalta. Hirveän monen läheisen ihmisen on vaikea tajuta tätä sairastamista, miksi kartan flunssaa ja kannan nykyään käsidesiä kauppareissullakin ym.

Mutta selkeästi huomaa, että äiti on todenteolla säikähtänyt kesällä, kyllähän jokaikinen äiti olisi varmasti ollut ihan samanlainen. Mutta se, että joku joutuu pitkittyneen flunssan takia sairaalaan ei tarkoita heti että kyseessä olisi jotain samanlaista kuin meikäläisellä, ei ei. Ymmärrän kyllä sinäänsä, että sairaalaan joutuminen on ikävää ja näin, mutta kun itse vietin siellä niin paljon aikaa ja koin sairaalan paljon kivemmaksi paikaksi sairastaa kuin koti niin en ymmärrä tätä hysteriaa, joka syntyy kuin joku tuttava joutuu muutamaksi päiväksi sinne. Niin harva ihminen kumminkin sairastuu yhtä vaikeasti ja vakavasti kuin minä. Eikä jokainen sairaalaan joutunut ihminen marssi sieltä ulos joku autoimmuunisairausdiagnoosin tai syövän kanssa.

27: Kuva jostain mukavasta toteuttamastani reissusta

Kuva on Helsingin kauppatorilta, kun käväistiin Leijonien voittojuhlassa toukokuussa Suomen voitettua jääkiekon maailman mestaruus. Ihan kivasti oli sakkia ja ihan kiva extempore-reissu ylipäätään. Sen kummempi lätkäfani en oo, mutta halusin kantaa korteni kekoon ;D

Ja tähän väliin isot kiitokset kaikille lukijoille,

40 000 kävijän rajapyykki on rikottu!

Kiitos, anteeksi ja kumarrus! tästä on hyvä jatkaa :)

Muutama ajastus lapsista..

Jostain syystä takaraivossa on rummuttanut lapsettomuus. Vuosi tai kaksikin sitten olin sitä mieltä, että en haluaisi lasta jalkoihin pyörimään ja tämän syystä melkein nykyinen parisuhde meni karikolle. Mutta toisaalta taas, nyt minua jokseenkin ehkä harmittaa, jos en todella pysty enään saamaan lapsia.

Kun lääkitys aloitettiin, luin kyllä jonkin verran pakkausselosteita, hyvin vähän kumminkin, koska etenkin sykloflomidi-solunsalpaajassa niitä sivuoireita kun on ja mahdollisia haittavaikutuksia koin niistä aika valtavaa ahdistusta ja melkeempä jopa vainoharhaisuutta, joten päätin että tieto lisää tuskaa, pakko näitä on enivei syödä. Ensimmäisellä kontrollikäynnillä vanhempi lääkäri sanoi, kai tiesit että tämän myötä voit jäädä hedelmättömäksi ja et ehkä ikinä saa lapsia. Se kolahti. Muistan ne sanat tosi elävästi. En voi saada lapsia, en voi saada lapsia.. mitä?! En ole niitä sen kummemmin halunnutkaan, mutta nyt se mahdollisuus viedään pois. Toki, lääkäri setä sanoi että eihä se sata varmaa ole ja ihmeitäkin tapahtuu, mutta ainakaan sitä lasta ei saa yrittää nyt ja jos sitä joskus yrittää ja lasta ei kuulu on syy sitten sykloflomidin.

Vaikka tosiaan ne lapset eivät ole olleet haaveissa tähänkään asti, tai edes lähitulevaisuudessa niin silti se kammotutttaa. Ajatuksena se, että miun äitistä ei tuu koskaan mummia, se melkein tuntuu kaikista pahimmalta. Sekä se, jos vaikka 10 vuoden päästä talous olisi kunnossa ja kaikki muukin tiptop niin silti me ollaan isännän kanssa kahdestaa, toki todennäköisesti näitä "karvaisia lapsia" tulee olemaan meillä aina, mutta ei ihmislasta..

Isäntä halusi lapsia. Isäntä jäi silti minun luokseni, kun sairastuin ja nyt kun olen toipumassa. Se silti on edelleen minun kanssani, vaikka tietää ettei hänkään koskaan pääse isäksi.

Eihän maailma sinäänsä tähän kaadu ja olisihan vaihtoehtona myös adoptio. Mutta ollaan sen verran asiasta keskusteltu, että jos lapsia tulisi tai olisi, niin omia niiden pitäisi olla, ehkä ja aika varmasti pystyisin kiintymään adoptiolapseenkin, mutta toisaalta taas ajatuksenakin se vieroksuttaa..

Olen onnellinen, että elämässäni on siltikin lapsia. Kummityttöni ja serkkulapsoset. Ja toivottavasti näitä kummilapsia tulee olemaan jatkossakin useampi. En tietenkään voi koskaan olla heille kuin äiti, mutta haluan olla semmoinen aikuinen, joka on tuki ja turva. Vanhimmalle serkkulikalle, joka täyttää 14v olenkin onnistunut olemaan vähän kuin se puuttuva isosisko, ja se on minulle henkilökohtaisesti tosi tärkeää, olla se niinsanottu aikuinen, johon voi luottaa niissäkin asioissa, jota ei äidille uskalla kertoa..

26: Kuva esineestä, jota ilman en voisi elää

Tättärää! kuinka yllättävää, että puhelin on se esine, jota ilman en kykenisi elämään. En todellakaan :D Surffaan pääosin kännykällä, en koneella. Bloggaan suurimmaksi osaksi kännykällä, nää kuvahaasteet jaksan sentään raahautua koneelle tekemään. Sekä olen kova lörpöttelemään puhelimessa, sekä kirjoittelemaan tekstareita ympäri Suomea, joten tää luuri on kuin unelma miun käteen. Moneen vuoteen ei oo ollu semmosta luuria, josta olisin tykänny yhtä paljon kuin tästä HTC:sta. :) Nörteille lisäinfoa kännystä laittelen TÄHÄN linkin taakse.

Hyvin vai hyvin huonosti?

Mietin taas (isäpuoli sanoo, et jos miun suusta tuo lause pääsee niin se on todella huolestuttavaa ja siitä ei seuraa hyvää :D ) arkea ja elämää ylipäätään.

Minua ei ole ahdistanut aikoihin, siis ahdistanut niin, että tuntuu kuin joku raapisi sisuskaluja paskaksi ja paha olo valtaisi koko kropan ja menisin ihan toimettomaksi. Pieniä ahdistuksia pienistä asioista, lähinnä hoitamattomista sellaisista. Pitäisi siivota, en jaksa. Vietän aikani mielummin touhuten koirien kanssa ja sitten kello on mukamas niin paljon jo, että voinkin hyvillä mielin pyhittää loppupäivän vaikka neuloen tai lepäillen. Tai ahdistus tulee tietyistä ihmisistä, tai oikeastaan siitä kun niiden kanssa joutuu olemaan tekemisissä. Mutta sekin on sitä arkea, eihän aina voi olla kivaa.

Me eletään edelleenkin ihan kädestä suuhun. Ei meillä jää mitään säästöön ja pahimmassa tapauksessa olen joutunut lainaamaan kympin tai kaksi kaverilta, jotta pärjätään. Onneksi tämäkin tilanne nyt hiukan helpottaa, kun Isännällä on töitä ja huhtikuussa on tällähetkellä tiedossa ainakin useamman viikon reissuhomma Naantalissa. Se tietää eroa toisistamme, mutta sitten se taas tietää enemmän rahaa kuin tavallisesta 7-16 työstä. Ehkä sitten saamme vähän säästöön ja saan selvitettyä rahaongelmiani, ulosottovelkojani sun muuta. Toivon näin. Mutta toisaalta, rahakaan ei nyt ahdista. Kun olen jankuttanut itselleni sen, että se raha ei miksikään muutu, se ei lisäänny vaikka kuinka miljoonasti siitä ahdistuisin ja sitä miettisin. En vaan voi mitään, sillä on elettävä mitä on. Toki, nuo ulosottoasiat ahdistavat, mutta yritän olla miettimättä. Nekin järjestyy aikanaan ja kunhan pääsen joskus töihin tai sitten isännän tulot kasvavat sen verran että jäisi ylimääräistä niin voin maksaa niitä pois. Tällä hetkellä minut on todettu varattomaksi ja en lyhennä niitä. Jollekin tämäkin asia voisi olla todellinen katastrofi ja ehkä joku ajattelee, miten voin elää näin. Pakkohan miun on, ei miulla ole vaihtoehtoja. Ja aina olen ajatellut niin, että vaikka olisi kuinka vaikeaa, asiat aina jotenkin järjestyvät. Ja näin on aina käynyt.

Toki, olisi oikeasti ihan vitun hienoa, jos olisi rahaa joka kk vaikka laittaa 100e talteen, käydä ylipäätään kaupassa niin että ei tarvitsisi pitää laskinta esillä. Tosin, aina rahapäivänä kerran tai kaksi kuussa käynkin kaupassa niin ja ostan kärryn täyteen ilman, että lasken laskimella riittääkö rahani. Olisi hienoa tehdä heräteostoja muutakin kuin kirpputoreilta tai jostai. Megahalpahallista, uusiin vaatteisiin ei ole ollut varaa viimeeksi kuin viimeeksi vissiin loka-marraskuussa. Tosin, pärjätään me näinkin, mutta hupparit ja lemppariverkkarit ovat sen verran kulahtaneita jo, että pitäisi saada uusia, mutta millä ostat, kun ei jää ylimääräistä. Mutta niin, minulla on suurinosa ihan siistejä ja hyviä vaatteita, joten pärjätään näinkin.

Joku varmasti ajattelee, että miten mulla on varaa koirien ylläpitoon. En todellakaan laske koiria menoreiäksi, vaan ne ovat sinäänsä täysivaltaisia perheenjäseniä. Niiden ruuanlaadusta ei tingata, ostan joka kk samasta paikasta saman säkin, oli tuloja sitten 300e tai 1300e. Nyt kävi kivasti kumminki, että sain kaverilta "palkkioksi" tekemistäni pentuleluista 30kg laadukasta koiran ruokaa, jota hänellä oli ylimääräisenä. Joskus meillä koirat syövät paremmin kuin me :D silti olisi siistiä, että olisi ylimääräistä, jos vaikka jotain sattuu. Mutta tietenkin, jos koira tarvitsee eläinlääkäriä niin sinne mennään. Jos lääkäri ei anna laskua niin rahat lainataan jostain. Kun Lilo-kleini oli pieni, noin puolivuotias se katkaisi jalkansa. Sekä minä, että isäntä oltiin työttömänä ja aika samassa tilanteessa kuin nyt, leikkaukseen mentiin kouvolaan ja se maksoi 900e (jälkitarkastukset ym. Ajomatkat tulivat maksamaan n. 500e siihen päälle) ja meillähän tuota rahaa ei ollut ja eläinlääkäri antoi vaihtoehdon, että leikataan jos maksatte nyt tai sitten ei leikata. No totta vitussa se leikattiin, raavittiin rahat kasaan lainaamalla ym. Mutta niin, pointti on se, että vaikka ite joutuisi viikon vetämään kaurapuuroa, se ei ole koirien vika, että meillä ei ole rahaa ja me ollaan ne otettu vastuullemme ja ne hoidamme. No matter who.

Tähän voisi sanoa, että ei siinä mitään, vaikka rahaa ei ole niin onhan terveys. No, minullapa ei ole enää sitäkään, mutta olen iloinen ja onnellinen tästä tilanteesta, että voin kumminkin elää suhteellisen normaalia elämää. Joudun vetämään pilleriä jos toista, selkääni koskee edelleen enemmän tai vähemmän päivittäin, niveliä jomottaa ja olen turvonnut kuin syöttöporsas, mutta silti I'm alive!

Mutta niin, rahahan ei tee onnelliseksi juu ei, mutta tää rahattomuus vituttaa. Yksi päivä autolla ajaessani mietin, että ollaan asuttu Isännän kanssa "omillaan" jo 5 vuotta. Ja voisi sanoa että melkeempä koko tuo aika on ollut tälläistä tasapainottelua. Isännällä on pääsääntöisesti töitä, mutta minä en ole ollut vakituisessa työssä. Jotain pieniä pätkiä sieltä ja täältä, on ollut työvoimakoulutuksia ja -harjoitteluja, silti.. ja nyt tämä sairasloma.. ja tuleva mahdollinen työkyvyttömyyseläke. Kuinka säälittävä oloni onkaan, osa vanhoista ylä-astetutuista on vakiduuneissa, on jo useampi lapsi ja kiva omakotitalo. Ja me tasapainotellaan tulojen kanssa, ei meillä ole niitä lapsia eikä varmaan tule koskaan olemaankaan.. tuskinpa meistä koskaan edes duunaria kummempaa uraohjustakaan saisi.

Mutta silti, kaikesta paskasta ja riittämättömyydestä huolimatta voin sanoa, että olen ehkä onnellisempi kuin aikoihin. Osaan arvostaa asioita ihan eri tavalla kuin vaikka vuosi sitten. Ystävät eivät ole enää niin itsestäänselviä minulle, ne ketkä todella ovat pysyneet tässä paskanrämpimisessä mukana ovat minulle entistä rakkaampia. Sekä minulla on ihana perhe, ihana äiti ja mukava isäpuoli. Sairastuminen kasvatti minua, lähensi suhteita ystäviin ja etenkin perheeseen. Ennen en uskaltanut äidille kertoa ihan kaikkea, koska pelkäsin tuomituksi tulemista. Nykyään kerron kaiken, uskallan olla avoimempi ihminen ylipäätään. Eihän miulla ole mitään hävettävää..

Minulla on elämässäni paljon hyviä asioita, joita ei rahalla saa. Hyvä parisuhde, kourallinen hyviä ystäviä ja ihanat lemmikit, ja nämä kolme asiaa tekevät minusta onnellinen. Vaikka ei ole rahaa ja nimeksikään terveyttä niin silti. En valita enää turhasta ja osaan katsoa asioita eri kantilta. Se on semmoinen asia, mitä monikaan ei osaa. Ja se on harmi, että ihminen herää todellisuuteen yleensä vasta sitten kun on liian myöhäistä. Minä heräsin juuri ajoissa.

25: Kuva jostain mikä saa oloni epävarmaksi/turvattomaksi

 

Ylipaino ja mahamakkarat saavat minut epävarmaksi. En nyt sanoisi, että turvattomaksi, mutta kai sitäkin. Kun keväällä laihduin sen 20kg tunsin oloni supernaiseksi, kauniiksi ja ihanaksi. Nyt kun nuo kilot ovat tulleet takaisin tunnen oloni usein tai oikeastaan päivittäin ihan paskaksi ihmiseksi ja ennenkaikkea arvottomaksi. Kuka kunnioittaisi läskiä ihmistä? Kuka katsoisi minua, että vau, onpas kaunis nainen, ei kukaan... vaikka kuinka pakkeloisin naamani, niin kortisoni punoittaa naamalla, mahamakkarat on ja pysyy eikä ne katoa hetkessä. Aion vielä jonain päivänä päästä näistä läskeistä.

24: Kuva mikä saa minut itkemään

Koetin miettiä tätä koko päivän, mutta täytyy todeta, että ei ole ainuttakaan kuvaa mikä saisi minut itkemään. On kuvia, jotka niinsanotusti hetkauttaa, mutta ei kuvaa joka saisi miut ihan itkemään.

Joten tälle päivälle ei kuvaa, valitettavasti.

23: Kuva jostain mitä pelkään

Tätä pelkoa on vaikea yrittää esittää kuvin. Eniten maailmassa pelkään läheisen menettämistä tai oikeastaan läheisen kuolemista. Koko ajatus pelottaa, jos vaikka joku ystävä kuolee äkillisesti tai muuta, ajatus on ihan kamala. Niinkään ystävän "menettäminen" tai välien viileneminen ei pelota tai ahdista, kyllä sekin mutta yleensä jos niin tapahtuu siihen on hyvä syy ja asia on hyväksyttävä sitten niin, että meidän juttu ei vain toimi. Siltoja en tahdo kumminkaan polttaa takanani ja yleensä kaverit on kavereita keskenään ja "juoruja" kuulee jatkossa, miten toisella menee tai onhan se edes hengissä.

Mikään vaan ei ole niin kamalaa kuin kuolema. Joskus ajattelen, että miten selviän jos koirille käy jotain, tai sitten kun vuosien päästä tulee se aika kun vanhuus tulee.. Pelkkä ajatuskin ahdistaa hillittömästi ja yritän olla miettimättä niitä ja keskittyä tähän elämään näin :)

Kuolema vaan on väistämätön asia ja sille ei mitään voi, tuntuu tyhmältä pelätä asiaa johon ei voi vaikuttaa, mutta kuolemassa pelottaa varmaan se, että ei tiedä mitä sitten tapahtuu..

Elämä - milloin siitä tuli näin hirveä?

Oon kaks päivää miettiny minua, sairastamista ja tätä elämää ylipäätään. Mihinkään tulokseen en oikeestaan ole päässyt. Lähinnä miettinyt vaan plussia ja miinuksia, enkä tiedä sitäkään kumpaa on enempi, taitaa mennä aika tasan.

Yritin miettiä millainen olin ennen sairastumista ja millainen se on nyt. Toisaalta tää tehtävä on aika vaikea, koska ihminen on varsin sopeutuva olento ja miulla ainakin aamulla ekaksi aamulääkkeiden nappaaminen, kipujen kestäminen ja väsymys on jo niin arkipäivää. Jollekin pelkkä buranan ottaminen voi olla kamalaa taikka esimerkiksi verikokeissa käynti voi tuntua ihan hirveältä ja isolta asialta. Miulle se vaan on arkea.
Ehkä tuohon kysymykseen miten olen muuttunut ihmisenä osaavat vastata läheiset ihmiset kaikista parhaiten. Ne ihmiset, jotka ovat tunteneet minut jo vuosia. Isäntä kerran sanoi, että sairastuminen kasvatti minussa aikuisen. Tiedä sitten. En kiellä, etteikö minulla mennyt vuosi sitten vauhdikkaasti ja ettenkö hölmöillyt, mutta en kyllä tiedä kasvoiko minusta aikuista.. miten se aikuinen määritellään? Vaikea sanoa, kun en tiedä.
Olen pitänyt itseäni aina semmoisena iloisena ja pirteänä ihmisenä, hyvänä ystävänä ja hauskana tyyppinä. Kohtuullisen suorapuheinenkin, yleensä ottaen jos joku asia vaivaa niin uskallan sanoa sen ääneen taikka sitten vaikka viestillä tai muuta. Olen sitä mieltä, että pitää uskaltaa sanoa jos joku asia vaivaa, ei ihminen osaa muuttua jos se ei tiedä tekevänsä väärin. Olen pitänyt itseäni etenkin semmoisena tyyppinä, joka ei turhasta valita. Tietenkin on niitä päiviä, kun tekee mieli heittäytyä marttyyriksi tai muuten vaan kiukutella. Mutta mitä se hyödyttää? Valittamisella ja kiukuttelulla ja kaikki on ihan perseestä-asenteella ei saa kuin pahan mielen itselleen ja läheisilleen. Koetan ajatella niin, että älä valita, jos et aio oikeasti tehdä asialle mitään. Voisin valittaa ja volista tätä elämän kurjuutta, miksi minä sairastuin MIKSI SAATANA JUST MINÄ! mutta se ei auta mitään, ei se muuta asioita mihinkään suuntaan.

Nyt vain on elettävä asian kanssa ja yritettävä löytää arjesta ja elämästä ne asiat, jotka minulla edelleen on ja joihin voin vielä vaikuttaa. Kaikki lähtee sinusta itsestäsi, kukaan ei tule sanomaan että tee elämällesi noin ja näin, ei kukaan tule vaikean ratkaisun edellä sanomaan että nyt näin ja tee asiaa puolestasi. Kaikki on sinusta kiinni ja omista pienistä valinnoista. Elämä on sitä mitä teet siitä. Terveellä ihmisellä on rajattomasti mahdollisuuksia ja valintoja mitä hän voi toteuttaa, minulla esimerkiksi ei enää ole. En voi valita syönkö kipulääkkeitä tai tarvitseeko minun ravata lääkärissä, en osaa sanoa milloin olen taas työkykyinen. On elettävä päivä kerrallaan. Normaali ihminen pystyy rakentamaan itselleen tulevaisuutta ja haaveita, joita pystyy toteuttamaan joskus, minä en uskalla haaveilla kummemmin, kaikki riippuu sairaudesta, milloin se menee oireettomaksi ja millaiselta se elämä sitten tuntuu. En voi, enkä ennenkaikkea osaa edes kuvitella nyt missä olen vuoden päästä. Olenko töissä vai edelleen tauti jyllää? En voi valita, enkä voi tietää..

Tuttavapiirissä on muutama ihminen, jotka ovat selkeästi omistaneet elämänsä marttyyriasenteelle ja ylipäätään miun mielestä tyhjälle valittamiselle. Ymmärrän, että joskus joutuu pakon sanelemana tekemään asioita, joita ei niin tykkää kuten vaikka käymään töissä tai muussa vastaavassa. Harva ihminen on niin onnellisessa tilanteessa, että päivä töissä tai vastaavassa on riemua. Mutta tämäkin asia on semmoinen, että siihen omalla asenteellaan voi vaikuttaa. Esimerkiksi minä olen ollut parilla työkkärin kurssilla, joista ei ollut minulle juurikaan ammatillisesti tai opetuksellisesti mitään hyötyä. Kumminkin kursseilta jäi käteen hyviä muistoja, pari kaveri ja vaikka miun kohdalla se oli suurimmaksi osaksi vain kertaamista niin opin silti muutaman uuden asian, en vain yhtä paljon kuin muut.  Minun mieleni tekisi monesti ottaa ja ravistella tälläisiä "ammattivalittajia" että hei, elä minun elämääni pari päivää ja katso sitten omaa elämääsi! Itseasiassa, monesti tunnen pienen kateuden piston siitä, jos toinen volisee että hitto kun joudun menemään töihin tai voi vittu kun kurssilla on tylsää tai vastaavaa. Olisi ihan kivaa, jos en olisi sairas, olisi kivaa jos pystyisin työhön tai voisin elää normaalia arkea.

Mutta täytyy sanoa, että eniten minua vituttaa ne ihmiset, jotka tulevat volisemaan esimerkiksi siitä että hitto kun on flunssa tai vaikka nilkka nyrjähtänyt ja sen takia joutunut lääkärissä käymään. Juu, tuo voi olla iso asia jollekin muulle ihmiselle, mutta yleensä flunssa menee ohi parissa päivässä, nyrjähtänyt nilkka palaa ennalleen parissa viikossa tai murtunut käsi parissa kuukaudessa. Minä joudun ravaamaan verikokeissa ja lääkärissä todennäköisesti koko loppuelämäni. Joudun syömään lääkkeitä ainakin seuraavat pari vuotta päivittäin, ehkä koko loppuelämäni. Olisin niin onnellinen, jos minulla olisi vain murtunut jalka tai jotain, siitä kumminkin pääsisi ylitse. Autoimmuunisairaudesta ei pääse, se mokoma sanahirviösairaus seuraa minua koko loppuelämäni.

Tämän postauksen tarkoitus oli herätellä ihmisiä, herätellä ajattelemaan asioita muultakin kannalta. Ihan oikeasti, elämä on pienistä valinnoista ja asenteesta kiinni. Nauttikaa ja koettakaa löytää ikävistäkin jutuista ne hyvät puolet, vaikka se saattaa kuulostaa vaikealta, se yleensä ei olekkaan.

22: Kuva jostain mitä ikävöin

 

Tällä hetkellä ikävöin Isäntää. Isäntä on Torniossa tämän viikon töissä ja taitaa tulla kotiin torstaina tai perjantaina. Ei vielä tiedä. Joten olen nyt yksikseni elukoiden kanssa ja illat varsinkin ovat jopa jossain määrin ahdistavia, en tykkää.

Ikävöin myös kaukana asuvia ystäviäni, kuten Nooraa esimerkiksi. Sekä monta muuta asiaa, vanhoja aikoja, entisiä ystäviä ja "entisiä hyviä aikoja" mutta nyt on elettävä tässä hetkessä ja tässä päivässä ja tänään miulla on ikävä isäntää <3

Huhupuheille stoppi

Hyvinkin ilmeisesti miusta liikkuu täällä erilaisia huhuja ja mitä ilmeisemmin pahimmasta päästä ovat nää jonka mukaan sairastaisin syöpää. Äitini on k-kaupassa töissä ja entinen perhetuttavamme oli ollut kaupassa ostoksilla ja äiti oli vaihtanut muutaman sanasen sitten. Tää herra oli sitten kysynyt, että kuinkas Hentsun syöpä ja onko millainen ennuste. Äiti oli todennut, että ei miussa ole syöpää vaan wege. Mies oli hiukan hölmistynyt ja todennut, että näin hänelle oltiin kerrottu tai hän oli kuullut. En tiedä kuka tämän puheen takana on, eikä miuta oikeastaan kiinnostakkaan. Tiedän, että olen varmasti monen sossupornoilijan suosikkiaihe mutta porukka voisi puhua asioiden oikeilla nimillä sitten.

Minulla EI OLE syöpää vaan vakava autoimmuuni sairaus, tämä vaskuliitti wegenerin granutomaloosi. Kaikki innokkaat voivat lukea sairastumisestani tarkemmin sivulta vaskuliitti - miten sairastuin, joka löytyy tuolta oikealta ja sivupalkistakin löytyy linkki tai kaksi wegeä koskien, jos asia kiinnostaa. Lyhyesti sanottuna tämä on autoimmuuni (eli sairaus joka ei ikinä parane, kuten vaikka HIV) verisuonitulehdustauti, joka oireilee keskisuurissa ja pienissä verisuonissa pääosin. Se voi aiheuttaa monen moista oiretta, mutta pääsääntöisesti ylähengitysteissä, keuhkoissa ja munuaisissa. Wegeä voi sairastaa laajemminkin, mutta en viitsi tähän raapustella kaikkia mahdollisia, koska muuten tästä tulisi loputon..

Wege johtaa hoitamattomana kuolemaan ja vakava diffuusi muotoinen wege on verrattavissa syöpään, mutta hoitovaste on parempi ja ennuste elinikään huomattavasti korkeampi. Joten nyt kaikille juorukelloille tiedoksi, etten ole kuolemassa mihinkään ja solunsalpaajia syödään moneen muuhunkin sairauteen kuin vain syöpään.

Kiitos ja anteeksi :)

Ja edit: minulla ei ole hiv:tä ja käytin tuota HIV:tä esimerkkinä autoimmuunisairaudesta. :D

21: Kuva mikä saa minut hymyilemään

"Hei, heittäsitkö keppiä?" :D

Hirveetä vauhtia hampaat irvessä :D

<3

Oli vaikea valita yhtä kuvaa, koska hirmu moni kuva saa suunpielet kohoamaan kohti taivasta. Joten sitte päädyin näihin ja nämä kuvat ovat tämän päivän riekkulenkiltä. Valkeilla oli kivaa ja tällä kertaa otukset olivat normaalia väsyneempiä, koska olin ilkeä ja viskoin niille keppiä umpihankeen :D 

Onko meillä oikeus kusipäämäisyyteen?

Olin lauantaina pitkästä aikaa yökerhossa ja sinne paikalle sattui kaksi pyörätuolityyppiä. Istuttiin pöydässä, jossa oli tilaa ja helppo pääsy pyörätuolillekin. Pyörätuolissa istuva tyttö oli myös kovin kohtelias, kiitti kauniisti kun tehtiin tilaan ja sillee, mutta seurueeseen kuului vanhempi about ~30v mies, joka istui pyörätuolissa. Mies oli kyllä jo sangen humalassa, mutta illan mittaan minua yksinkertaisesti alkoi vituttamaan sen käytös. Tämä mies mm. Joi ystäväni siiderit ja minun limpat (kai luuli sen olevan kossukolaa) kun juomat olivat samassa pöydässä. Hän vähät välitti kenen juoma se oli mihin käsi sattui ja kurmasi kitusiinsa sen. Pyörätuolilla kulkiessaan ohi tarrasi ystäväni takamuksesta vauhtia itselleen ja huomasin myös hänen mennessä baaritiskille ajavan tuolilla ihmisten päälle ja muutenkin hän koko illan 'terrorisoi' muita ihmisiä. Käytös varmasti johtui osakseen nautituista juomista mutta osakseen se näytti olevan väliinpitämättömyyttä ja sellaista "kun olen pyörätuolissa niin saan tehdä näin"-tyyppistä käytöstä.

Olen aina pyrkinyt näitä 'vammaisia' ihmisiä kohtelemaan ihan samanvertaisina kuin mitä tahansa muitakin ihmisiä. Eihän heillä tai kellään muullakaan sairaalla ihmisellä useimmiten ole päässä vikaa, jos he kerta pystyvät kuitenkin aikalailla omatoimisesti olemaan. Auttaminen portailla ja vaikeissa paikoissa on oma lukunsa mutta silti.

Tätä mietin omallakin kohdalla, että onko meillä sairailla ihmisillä oikeus nostaa itsemme johonkin jalustalle ja oikeus olla kusipäitä? Mielestäni ei. Toki, nykyään minäkin olen huomattavasti paljon 'itsekkäämpi' kuin ennen, mutta se lähinnä johtuu siitä, että voimavarat ovat täysin eriluokkaa kuin ennen. En esimerkiksi jaksa roikkua joka päivä monen eri kaverin luona, tarvitsen enemmän lepoa, en ole vain 'laiska' tai 'säälittävä' huvin vuoksi vaan kehoni ja kroppani tarvitsee enemmän aikaa itselleni. Haluan kyllä, että ihmiset tajuavat sen, että olen sairastunut vakavasti ja tämä sairastuminen vaikuttaa todella radikaalisti elämääni ainakin seuraavat pari vuotta. Ei sääliä eikä sinäänsä erityiskohtelua, vaan ymmärrystä ja aikaa niinsanotusti.

Toki, sairauteni ei ole verrattavissa mihinkään pyörätuolissa olemiseen tai vastaavaan mutta esimerkiksi en enää jaksa tai kykene voisko tähän sanoa auttamaan ihmisiä samalla tavalla kuin ennen. Haluan kyllä kuunnella murheita, auttaa huolien kanssa, käyttää kaupassa, auttaa muutossa tai jotain, mutta en halua enää kuormittaa itseäni liikaa. En minäkään työnnä tätä armotonta (etenkin henkistä taakkaa) kenenkään niskaan, vaikka välillä mieli tekisi. Kumpa olisi joku ihminen, joka ottaisi tämän pois tai sanoisi mitä minun pitää tehdä. Sellaista kun ei ole.

Minun elämästäni häipyi sairastuttuani monta ihanaa ihmistä. Osa varmasti vaan säikähti, eikä enää osaa suhtautua minuun, osa varmaan myös siksi, että kun minä olin ollut aina se, joka kävi kylässä usein heidän luonaan ym ja koska nykyään en jaksa liikkua samalla tavalla niin kyläileminenkin on jäänyt ja sen vuoksi välit viilenneet. Ennen olin se ihminen, joka aina oli menossa ja tulossa, soitteli ja ehdotti vaikka sitä ja tota, menoa tonne ja tänne ja nyt kun en yksinkertaisesti enää sitä jaksa on se ollut se hinta menetetyille ystävyyssuhteille. Eihän siinä.. olen tännekin kirjoittanut niin, että myös minulle saa soittaa, myös minua voi pyydellä johonkin tai tulla vaikka käymään. Jos en jaksa niin kyllä mie sen kerron ja useimmiten jaksan lähteä menoihin mukaan, joskus en.. pelkääkö ihmiset torjutuksi tulemista mikä siinä on.. tautini ei kumminkaan ole tarttuvaa sorttia.

20: Kuva minusta ja perheenjäsenestä

 

Minä ja äiti jouluaattona. Ei oo oikeestaan kummankaan osalta kamalan mairitteleva kuva, mutta onpahan silti. :D Vaikka en enää kotikotona asukkaan niin äiti on miulle todella tärkeä, ehkei tärkein perheenjäsen.

19: Kuva jostain mikä merkitsee minulle paljon

Rahalla saa kyllä koiran, mutta ei sen hännän heilutusta.
- Josh Billings

 

Koirani, lemmikkinni, perheenjäseneni, rakkaani.

Monessa postauksessa oon maininnut koirista ja siitä, että välillä tuntuu että nuo kolme karvaista ystävää ovat ne, jotka pitävät minut järjissäni ja jollai tasolla jalat maassa. Ne ovat ne, jotka kaikista eniten motivoivat jatkamaan ja jaksamaan päivittäistä taistelua. Ne ovat ne, jotka pakottavat minut päivittäin ulos, vaikka olisin kuinka väsynyt. Ne ovat niitä, jotka tulevat viereeni sänkyyn ja sohvalle, jos minua väsyttää ja en jaksa edes ajatella muuta. Nuo kolme ovat todellakin ne, joita ilman en varmastikaan osaisi elää. En voisi kuvitella elämää ilmankaa. Jokaisessa kolmessa elukassa on omat ihanat ja hyvät, sekä joskus ne huonotkin puolensa. Koirat ottavat, mutta ne antavat enemmän kuin kukaan ihminen ikinä pystyisi.

Minun elämäni koirat

Joka ei katso ohitseni poissaolevana,
omia asioitaan ajatellen,
vaan on läsnä tässä hetkessä,
on minua varten.
Joka ei vaihda minua nuorempaan,
kauniimpaan, henkevämpään.

Jota ei haittaa vähääkään,
jos olen liian lihava, laiha, pitkä, lyhyt
tai sairaudet ovat jättäneet minuun lähtemättömät jälkensä.
- Sinä olet sinä, sen palvovat silmät sanovat.

Jolle olen aurinko, kuu ja tähdet,
kertakaikkisen ylivertainen ja täydellinen,
maailman keskipiste.
Tämä ihailu tekee minusta ehkä paremman ihmisen.

Joka tulee lähelle,
sydämeen asti, kun kärsin.
- Sinä suret, minäkin suren.
Jonka silmät nauravat, kun nauran.
- Sinä olet onnellinen, minäkin olen.
 

Joka rakastaa tänään, eilen, huomenna,
aina uskollisesti, täydellisesti, ihanasti.
Joka antaa hyvinvointinsa, terveytensä,
henkensä minun käsiini. 

Minun koirani.
Minun elämäni koirat.
- Anna-Liisa Suni

18: Kuva minun päivästäni

Postaus tulee hiukan jäljessä, koko viikonloppu meni huithait ja perjataina eräs parhaimmista ystävistäni tuli Helsingistä tänne suunnalle, joten en paljon kerennyt päivittelemään. Mutta tässä olisi taas :)

 

Se on wunderbaum, jos joku ihmettelee :D Perjantai meni aika lailla autoillessa paikasta a paikkaan b. Ystäväni ilmoitti perjantaina tulevansa tänne suunnalle ja yöpyvänsä isänsä talossa vähän kauempana keskustasta. Sovittiin niin, että illalla ajan sinne ja jään yöksi. Oli mukavaa viettää aikaa pitkästä aikaa ilman kiirettä mihinkään, vaikka ystäväni oli täällä vasta 23 aikaan niin se ei haitannut. Pääasia, että nähtin ja oltiin :)

Gotta Be Strong facebookissa :)

Muhittelin aikani ajatusta pystyttää blogilleni virallista tykkäys-sivustoa facebookkiin.

Mietin et uskallanko, meneeks vähä överiks jos sielläkin niin mainostaa, mutta sitten eräs kaverini oli pystyttänyt omalle blogilleen samanlaisen niin ajattelin, että piru vie, minäkin tahon! Isäntä kyllä sanoi, etten varmana saa sivustolleni yli 40 tykkääjää, joten meillä on nyt veto pystyssä! Toivoisin kovin, että te tyypit, jotka täällä ahkerasti käytte kävisitte tykkäämässä sivustoa :)

Aion sivulle laittaa "pikapostauksia" ja kuulumisia ja ilmoitella sinne milloin blogi on päivittynyt :)

Tässä linkki Gotta Be Strong-sivulle KLIK :)

17: Kuva jostain asiasta mitä en voi unohtaa

kuva: Neiti S

En voi unohtaa meidän reissua Posiolle Lappiin elokuussa 2010. Oli mukava reissu. Mukana oli Neiti S ja hänen pikkusiskonsa ja vanhemmat, sekä koirat ja me Isännän kanssa. Vilinää siis riitti, kun mökissä oli 4 koiraa ja 6 ihmistä :D

Varattii viikoksi mökki Posiolta, joka toimi lähinnä yöpymispaikkana. 

Kierrettiin nähtävyyksiä, käytiin mm. Auttikönkäällä (kirjoitinkohjan oikein) ja Rovaniemellä katsomassa Joulupukkia. Viikko oli kaiken kaikkiaan mukana.

Tässä pikapostaus reissusta KLIK

Muutama kuva reissusta. Kaikki Neiti S:n kuvaamia.

 Ötököitä vai kuvaajaa pakenemassa? ;)

 Porojakin nähtiin :)

16: Kuva lempikirjastani

 

Lempikirjani on ehdottomasti Nancy. Sain äidiltäni "perinnöksi" tuon kirjan, mutta se on hukkunut johonkin lainaan. Olen lukenut tuon kirjan varmaan ainakin viisi kertaa ja se ei ikinä huonone siitä. Tykkään ylipäätään elämänkertakirjoista. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille!

"Nancyn ja Sidin riipaiseva rakkaustarina

Nancy on äidin näkökulmasta kerrottu tositarina, joka päättyi 70-luvun loppupuolella murhenäytelmään ja sensaatiolehtien otsikoihin. Nancy nousi kuuluisuuteen Sex Pistols -yhtyeen basistin Sid Viciousin tyttöystävänä. Mediassa Nancy nähtiin epätoivoisena bändärinä ja narkkarina.

Nancyn äidin tuskasta syntynyt kirja on tarina itsetuhoon pyrkivästä nuoresta tytöstä. Lisäksi se on puolustuspuheenvuoro niiden vanhempien puolesta, joilla on vaikeita lapsia. Nancyn käytöksessä oli jo nuorena väkivaltaisia piirteitä. Vaikka hän menestyi koulussa, hänet erotettiin väkivaltaisuuden vuoksi. Teini-ikäisenä hän sekaantui huumeisiin. Ongelmien taustalla oli oletettavasti lääkäreiltä huomaamatta jäänyt skitsofrenia."

Ahdistava jenkkijuhla

Olipahan ystävänpäivä. En juurikaan arvosta sitä juhlapäivää, koska olen vaan sitä mieltä kuten monet muutkin, että miksei ystävää voi muistaa joka päivä. Koko perkeleen päivä on miusta sillee ahdistava, kun tuntuu että kaverit pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen.. kuka on ystävä, kuka 'vain' facebookkaveri, kuka sitä ja tätä. Itse laitoin viestit vain niille parhaimmille ystäville ja laitoin veispuukkistatukseen 'lopuille' toivotukset. Mitään kummempaa numeroa en tästä tee, eikä onneksi kukaan kavereistakaan.

Ystävänpäivä sai miut ainakin miettimään montako oikeaa ystävää minulla on ja miten rakkaita ja tärkeitä he ovat. Mieltäni ahdisti myös ajatus, että vuosi sitten tuohon remmiin kuului muutama muukin ihminen, joita en voi enää tänä päivänä mielestäni laskea ystäväksi. Puhelimet hiljenee, välit viilenee mut niin se vaan menee.. toki, elämääni on tullut viime aikoina myös "uusia vanhoja" tuttavia, joiden kanssa ollaan enemmän tekemisissä kuin ennen. Ihan kiva joo :) silti, perussuomalaisena pessimistinä en saa ajatuksia irti niistä 'entisistä'. Muutamaan tyyppiin olen koettanut pitää yhteyksiä niinä päivinä kun minulla on voimia ylimääräiseen, mutta aika huonolla menestyksellä ollaan oltu liikkeessä. Se kai on pakko myöntää itselleni, että elämä vaan muuttuu ja tietyt ihmiset kuuluvat tiettyihin aikoihin.

Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa voidaan olla jopa vuosiakin pitämättä kummemmin yhteyksiä ja sitten taas tulee ajan jakso jolloin ollaan yhteyksissä lähes päivittäin. Arvostan! Nämä ihmiset asuvat kauempana ja mahdollisuus tavata on aika harvoin, mutta soiteltua tulee joskus enemmän ja joskus vähemmin. Se kertoo miusta ystävyydestä, että vaikka kokonaiset pari kuukautta olisi niin ettei edes facebookissa tykkää toisen kuvista niin sitten taas kun ottaa yhteyttä niin tuntuu, kuin mitään 'taukoa' ei olisi ollutkaan. Ihmeellistä!

Se myös on miusta tärkeää, että pystyy sanomaan mielipiteensä ja olla erimieltä asioista kertoo paljon. Ja jos pystyy myös riitelemään isosti niin että ystävyys ei ota sen kummempia kolhuja, kertoo se todella paljon. Itselläni on ollut pari ystävää niin, että tosi paikan tullen asiat ovat muuttuneet; ei kuulu, eikä näy, suututaan ja ei pystytä sopimaan tai unohtamaan.. äh, vaikea selittää. Ehkä tiedätte mitä meinaan..

joskus tuntuu, että yritän viimeseen asti jollain tavalla roikkua tietyssä ihmisessä, vaikka tiedän ettei se kannata. Ystävyys on haihtunut ilmaan, eikä sitä enää saa takaisin. Yritän suojella lyyhistyvää korttitaloa, kunnes tajuan, ettei sitä korttitaloakaan voi ikuisuuksiin pystyssä pitää..

Mutta mikä on oikea ystävä? Kuka kaveri ja kuka tuttava? Oikea ystävä pysyy rinnalla kaikista tilanteista huolimatta, ymmärtää ja on tukena. Ja homma toimii toisinkin päin. Tiedän, että minun ystävillä on ollut paljon kestämistä, kun nykyään en aina jaksa, ei huvita ja haluan vain olla ja levätä. En jaksa enkä pystykkään enään samanlaiseen rumbaan, että joka päivä nään ystäviä ja käyn kotona suunnilleen kääntymässä. Olen onnellinen, että suurin osa ihmisistä ymmärtää tämän. Minun voimani ovat rajalliset tänä päivänä, ahdistus valtaa mielen ja keho tarvitsee enemmän lepoa..

Pidän niistä hetkistä ystävien kanssa, kun jaksan olla 'normaali'. Niitä pieniä hetkiä vuorokaudesta kun selkään ei koske, tai en ole väsynyt ja niitä hetkiä koetan säästää ystävilleni. Suurinosa hyvistä ystävistänikään ei ymmärrä loppupeleissä, miten vaikeasta sairaudesta tai asiasta on kyse. Tällä hetkellä en näitä niin sairaalta kuin vaikka puoli vuotta sitten, mutta sairauteni ei ole hävinnyt mihinkään, kivut hiukan hellittäneet, mutta nekään eivät ole kadonneet. Henkinen puoli on kaikista raskain. Minun itsekin on ollut ja on edelleen tosi vaikea uskoa ja käsittää, että tämä sairaus tulee vielä vaikuttamaan elämääni vuoden tai kaksi ainakin suuresti sekä koko loppuelämään. On ollut vaikea hyväksyä sitä, että tarvitsen lepoa ja aikaa. Ennen koti oli minulle vain kääntymispaikka, nykyään vietän täällä suurimman osan ajasta, koska en jaksa.. pelkkä suihkussa käyntikin on rankkaa, etenkin henkisesti, suihkussa tukkaa lähtee päästä pienin tupoin ja pelkkä suihkuun meno ajatuksenakin ahdistaa. Nukun ja lepään n. 16h vuorokaudesta. Se on paljon, mutta alan olla hyväksynyt sen, eikä lepääminen tuota enää niin kamalia ahdistuksia kuin ennen.

Jos minun on vaikea ymmärtää ja käsittää tätä hommaa, niin en voi vaatia tai edes käsittää miltä se tuntuu läheisistäni ja ystävistäni. Juttelin erään ystäväni kanssa vähän aikaa sitten ja hän kertoi, että muisti kun sai soiton juhannuksena, että minulla on keuhkoissa jotain kasvaimen tyylisiä. Silloin pelättiin syöpää. Syöpä on asia jota kaikki pelkäävät, kaikki tietävät mitä se on. Sitten kun selvisi, ettei se olekkaan syöpää vaan wegeä niin moni huokaisi helpotuksesta. Itsekin huokasin, mutta silloin en ehkä tajunnut että tämä sairaus on aikalailla verrattavissa syöpään, se on yhtä vakava mutta hoidoilla on parempi vaste ja todennäköisyys kuolla tähän on paljon pienempi kuin syövällä. Ystäväni oli tässä tovi sitten ruvennut miettimään, että eihän se Henna ookkaan terve ja enää ihan samassa terässä kuin ennen vaikka sillä syöpää ei ollutkaan, vaskuliitti ja wegenerin granutomaloosi on niin kumma sanahirviö ja harvinainen sairaus, ettei sitä tunneta kunnolla ja näin ollen ajatellaan että kyllä se siitä, kunhan ei ollut sitä syöpää.

Arvostan ystäviäni todella paljon ja ihan eritavalla kuin ennen. Ne ihmiset, jotka pysyvät (ja pysyivät) rinnallani ovat saaneet ihan toisen merkityksen elämääni. Vaikken jaksa soitella joka päivä, tai käydä kylässä joka viikko, se ei todellakaan tarkoita, etten rakastaisi tai välittäisi. En vain ehkä jaksa osoittaa sitä samalla tapaa kuin ennen, mutta olette kaikki mielessäni päivittäin. <3

15: Kuva paikasta, jonne haluaisin matkustaa

Toissapäivänä kerroinkin jo, että haluaisin matkustaa USA:han. Toinen "unelma matkakohde" olisi Puola ja siellä käydä Auschwitzissä. Niin kierolta kun se kuulostaakin, niin tämä natsihistoria kiinnostaa minua. Olen katsonut monia dokumentteja Hitleristä, juutalaisista ja viimeeksi tänään katsoin dokumentin Sonderkommandoista. Eräs suosikkileffoistani on ehdottomasti Schindlerin Lista, suosittelen kaikille lämpimästi. Tuo elokuva on ainut elokuva mikä on saanut minut kyyneliin, mitkään titanicit tai bambit eivät tee minuun samanlaista vaikutusta. Ehkä se on se, että kun tietää, että siinä tarinassa oikeasti on pohjaa ja oikeasti niitä ihmisiä on kuollut turhaan niin monta, niin monta etten pysty käsittämään.

En millään tavalla pysty edelleenkään käsittämään, miten on niitä ihmisiä, jotka ihannoivat natsikulttuuria ja Hitleriä, en pysty. En pysty käsittämään miten 11 miljoonaa ihmistä kuoli uskontonsa vuoksi.. huh. Auschwitz on historiallisesti tosi merkittävä paikka, vaikkakin suurin osa siitä on tuhottu Hitlerin vallan "lakattua" mutta kiinnostaisi käydä katsomassa tuota paikkaa, ylipäätään tutustua tähän asiaan enemmän.

Uskon, että jonain päivänä voin ja pystyn toteuttamaan tämän "matkahaaveen" :)

14: Kuva jostain mikä inspiroi minua

Tää oli oikeesti tosi vaikee. Mietin tätä kaks päivää ja tein tuhmasti ja sekoittelin pari päivää näitä haasteita. Mikä inspiroi minua? Hmm. Monikin asia inspiroi, saan ideoita nähtyäni jonkun kuvan tai tv-ohjelman ja tahdon ite kokeilla ja toteuttaa.. Täytyy sanoa, että tällä hetkellä ei ole yhtään kuvaa, mikä minua inspiroisi sen kummemmin. Tällä hetkellä elän todellakin päivä kerrallaan, enkä osaa vielä edes sanoa missä olen 2 kuukauden päästä, joten niin.. Googlasin tälläsen kuvan inspiraatiosta, joka voisi ehkä jatkossa sitten olla "esikuvana" näille päähän pistoille :)

13: Kuva asiasta, jonka haluaisin toteuttaa ennen kuolemaa

Haluaisin matkustaa jenkkeihin. Vaikka poliittisesti en kannata jenkkejä ollenkaan ja ihmettelen suuresti esimerkisi maan terveyden huoltoa sun muuta, niin se kiehtoo minua. Sekä miulla on tosi typerä haave, että haluaisin käydä jossain pikaruokalassa kokeilemassa jotain ruokahaastetta tai syödä mahdollisimman ison hampurilaisen :D Halusin nähdä miten isoja ne jenkkilän annokset oikeasti voisivat olla. En osaa sanoa tarkkaan mikä osavaltio kiinnostaisi, ehkä Texas tai varmaan se Kalifornia. Tällä hetkellä vaan haaveillaan, mutta ehkä joskus :)

12: Kuva jostain viimeaikaisesta asiasta, jolla oli suuri vaikutus minuun

Tää oli helppo. Sairastuminen vaskuliitti Wegenerin Granutomaloosiin muutti maailmani ihan totaalisesti. Koko höskä, sairastuminen, oireet, sairaalassa olo, diagnoosin saaminen ja ennen kaikkea sen jälkeen koko paskan sisäistäminen ja sen kanssa eläminen. Jepjep. Ei sitä voi kuvin kertoa, millaista elämä oli ja millaista elo on tänä päivänä.

Eräs tuttavani laittoi minulle sivun, jossa puhuttiin "lusikkateoriasta", laitan tarinan tähän myös ja toivon, että tarina avaa silmiä. Vaikka päälle päin näytän terveeltä, niin sitä en tule koskaan enään olemaan. Tänäänkin mentiin porukoille syömään, istuttiin sohvalle niin isäpuoli rupes puhelee et "joo, mius oli aamulla 38 kuumetta" Räjähdin, et miks ei voinu kertoa, että isäpuoli on sairaana, nyt tulin tänne tartuttamaan itteäni! Isäpuoli tokaisi omaan tyhmään tyyliinsä "no et sie voi pullossa elää" Juu en edelleenkää mut pitääks se flunssa lähteä varta vasten hakemaan. Purskahdin itkuun ja sanoin, että ettekö työ jo tajua, kun flunssa ei miulle oo pikkujuttu. Se keuhkokuumeen risti on 6 kertainen normaaliin ihmiseen verrattuna, plus vielä se verenmyrkytys riski kovasta kuumeesta. Noh, rauhoituin hieman ja äiti sitten sanoi "kyllähä mie tiesin tuon, mutta emmie ajatellu, ku sie näytät päälle päin ihan tavalliselta.." Nii, niin näytän. Toivotaan, että antibiootti auttaisi ja en sairastuisi tällä kertaa. 

Mutta olkaat hyvät: 

Lusikkateoria

The Spoon Theory
by Christine Miserandino
http://www.butyoudontlooksick.com/

Paras ystäväni ja minä olimme kahvilassa juttelemassa. Kuten tavallista oli melko myöhä ja nautimme ranskalaisia kastikkeen kera. Kuten kaikki yliopistoikäiset tytöt vietimme paljona ikaa kahviloissa puhuen pojista, musiikista ja muista tyhjänpäiväisistä asioista, jotka tuntuivat niin tärkeiltä siihen aikaan. Harvoin puhuimme mistään erityisen vakavasta vaan vietimme suurimman osan ajasta nauraen yhteisille jutuille.

Kun olin ottamassa lääkkeitäni välipalan kera normaaliin tapaani, ystäväni katsoi minua kiusallinen ilme kasvoillaan sen sijaan, että olisi jatkanut keskustelua. Sitten yhtäkkiä hän kysyi minulta miltä tuntui sairastaa lupusta. Olin hämmentynyt, enkä vain siksi että hän esitti minulle tämän tuulesta temmatun kysymyksen, vaan myös siksi, että oletin hänen tietävän kaiken mikä lupuksessa oli tietämisen arvoista. Hän kävi lääkärillä kanssani, näki minun kävelevän kepin kanssa ja oksentavan vessassa. Hän oli nähnyt minun itkevän kivusta. Mitä muuta tarvitsisi tietää?

Aloin höpöttää pillereistä, särystä ja kivusta, mutta hän jatkoi erilaisen vastauksen takaa ajamista eikä näyttänyt olevan tyytyväinen siihen mitä sai minusta irti. Olin yllättynyt sillä hän oli sentään ollut huonetoverini ja ystäväni jo vuosien ajan; Luulin hänen tietävän mikä lupuksen lääketieteellinen määritelmä on. Sitten hän katsoi minua se ilme kasvoillaan, jonka jokainen sairas ihminen tietää hyvin: Ilme oli puhtaan utelias sellaista asiaa kohtaan mitä kukaan terve ei voi koskaan täysin ymmärtää. Hän kysyi miltä tuntui olla minä. Miltä tuntui olla sairas, mutta ei fyysisesti.

Yrittäessäni kerätä tyyneyttäni takaisi katsahdin ympäri pöytää etsien apua tai johdatusta, tai edes pientä viivytystä jotta minulla olisi aikaa miettiä. Yritin löytää oikeita sanoja. Miten vastaan kysymykseen johon en ollut koskaan pystynyt vastaamaan edes itselleni? Miten selitän jokaisen yksityiskohdan ja tunnetilan sairaan elämästä? Olisin voinut antaa periksi, heittää vitsin ilmaan kuten yleensä olisin tehnyt ja sen jälkeen vaihtaa aihetta, mutta muistan ajatelleeni, että jos en yritä selittää tätä nyt, en voisi koskaan olettaa hänen ymmärtävän. Jos en voinut selittää tätä parhaalle ystävälleni, miten voisin ikinä yrittää selittää maailmaani kellekään muulle? Minun oli pakko yrittää.

Sillä hetkellä lusikkateoria sai alkunsa. Nappasin nopeasti kaikki lusikat mitä pöydällämme oli, sekä kaikki lusikat myös muista pöydistä. Katsoin ystävääni silmiin ja sanoin "Ole hyvä, sinulla on lupus." Hän katsoi minua hieman hämmästyneesti, kuten kuka tahansa jolle lyödään käteen kourallinen lusikoita. Kylmät metalliset ruokailuvälineet kolisivat käsissäni ojentaessani niitä hänelle.

Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä.

Useimmat aloittavat päivänsä rajoittamattomien mahdollisuuksien kanssa, heillä on energiaa tehdä mitä he ikinä haluavat, etenkin nuorilla ihmisillä. Suurimman osan ajasta, heidän ei tarvitse murehtia tekojensa tai valintojensa seurauksia. Vastauksessani käytin siis lusikoita kuvaamaan tätä kohtaa. Halusin että ystävälläni oli jotain konkreettista jota pidellä käsissä, jonka voisin sitten ottaa häneltä pois, kuten monet sairaat tuntevat menetyksen tunnetta sairauden vieden heiltä pois jotain tärkeää: Terveyden. Jos minä kontrolloisin hänen lusikoidensa määrää, hän ymmärtäisi miltä tuntuu kun joku tai jokin, kuten lupus, kontrolloi minun elämääni.

Hän nappasi lusikat innoissaan. Hän ei ymmärtänyt mitä olin tekemässä, mutta hän oli aina valmis hauskanpitoon, joten luulen että hän uskoi minun olevan kehittämässä yhteistä vitsiä kuten normaalisti vakavista asioista puhuttaessa. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka vakavaksi tämä oli menossa.

Pyysin häntä laskemaan lusikkansa. Hän kysyi miksi ja selitin, että terve olettaa hänellä olevan loputon varasto "lusikoita". Mutta nyt kun sinun täytyy suunnitella päiväsi, sinun tarvitsee tietää tarkalleen kuinka monen "lusikan" kanssa sen aloitat. Se ei tarkoita, ettetkö menettäisi joitakin niistä matkan varrella, mutta ainakin se auttaa sinua ymmärtämään mistä aloitat. Hän laski 12 lusikkaa. Sitten hän naurahti ja sanoi tahtovansa lisää. Kieltäydyin ja kun hän näytti pettyneeltä, tiesin heti, että tämä peli tulisi toimimaan. Olen itse toivonut lisää "lusikoita" vuosien ajan enkä siltikään ole löytänyt tapaa kerätä niitä, joten miksi hänelle pitäisi suoda se etuoikeus? Sanoin hänelle myös, että hänen tulisi olla jatkuvasti tietoinen siitä kuinka monta lusikkaa hänellä oli kädessään eikä missään nimessä tiputtaa niitä, sillä hän ei voi koskaan unohtaa, että hänellä on lupus.

Pyysin häntä listaamaan jokapäiväiset tehtävänsä, myös kaikkein yksinkertaisimmat ja normaaleimmat. Kun hän selitti askareitaan ja aktiviteettejaan selitin hänelle, että jokainen niistä maksaa hänelle lusikan. Hänen hypätessä suoraan "valmistaudun töihin lähtöön" ensimmäisenä päivän aktiviteettina keskeytin hänet ja otin hänen kädestään lusikan. Minä lähes hyppäsin hänen kurkkuunsa sanoen "Ei! Et voi vain nousta ylös. Sinun täytyy pakottaa silmäsi auki jonka jälkeen huomaat olevasi myöhässä. Et nukkut yöllä kovin hyvin. Sinun täytyy ryömiä ylös sängystä jonka jälkeen, ennen mitään muuta, sinun täytyy tehdä itsellesi ruokaa. Jos et syö, et voi ottaa lääkkeitäsi, ja jos et ota lääkkeitäsi, voit samantien luovuttaa loputkin lusikkasi tältä päivältä ja huomiselta." Otin nopeasti pois lusikan ja hän huomasi, ettei ollut edes pukeutunut vielä. Suihkussa käyminen maksoi hänelle lusikan, tavallinen hiusten pesu ja säärien ajeleminen. Ylös alas kurottelu aikaisin aamulla maksaisi normaalisti enemmän kuin yhden lusikan, mutta ajattelin olevani hieman armollinen hänelle; En halunnut pelästyttää häntä totaalisesti aivan heti. Pukeutuminen oli taas yhden lusikan arvoinen. Pysäytin hänet ja kävin vaihe vaiheelta lävitse jokaisen aamuaskareen näyttäen hänelle kaikki ne pienet yksityiskohdat joita hänen piti ajatella. Et voi vain heittää vaatteita päällesi kun olet sairas. Jos sinulla on mustelmia sinä päivänä, on hihat hyvä ratkaisua, ja jos on kuumetta, tarvitset lämmintä vaatetta. Selitin, että sairaan tarvitsee valita vaatteet jotka ovat fyysisesti mahdollista pitää päällä ja käytännöllisiä, sillä jos käsiini särkee sinä päivänä, ovat esimerkiksi napit pois laskuista. Jos hiuksia lähteepäästä normaalia enemmän, minun tarvitsee käyttää myös enemmän aikaa näyttääkseni edustavalta. Todennäköisesti sinusta myös tuntuu pahalta se, että tähän kaikkeen kului kaksi tuntia aikaa.

Luulen, että hän alkoi ymmärtää kun hän ei teoriassa ollut edes päässyt töihin, vaikka hänellä oli jäljellä ainoastaan 6 lusikkaa. Kehotin häntä valitsemaan loppupäivän viisaasti, sillä kun "lusikat" ovat menneet, ne ovat menneet. Joskus voit lainata huomisen "lusikoista", mutta voit sitten vain kuvitella kuinka vaikea seuraavasta päivästä tulisi pienemmällä varastolla. Selitin myös, että sairas elää kokoaikaisen pelon kanssa, että huomenna saatan olla flunssassa, saada tartunnan, tai mitä tahansa muuta vastaavaa. Et siis halua varastosi käyvän vähiin, sillä et voi koskaan tietää milloin todella tarvitset niitä. En halunnut masentaa häntä, mutta minun tuli olla realistinen, ja ikäväkyllä valmistautuminen pahimpaan on jokapäiväinen osa elämääni.

Kävimme loppupäivän lävitse, ja hitaasti hän oppi, että lounaan väliin jättäminen maksoi hänelle lusikan, kuten myös junassa seisominen, sekä tietokoneella kirjoittaminen liian pitkään. Pakotin hänet tekemään valintoja ja ajattelemaan asioita eri tavalla. Hypoteettisesti ajatellen, hänen piti valita olla hoitamatta muita asioita jotta hän voisi syödä illallista sinä päivänä.

Kun pääsimme hänen kuvitteellisen päivänsä iltaan hän sanoi olevansa nälkäinen. Listasin, että hänen täytyi syödä illallista, mutta hänellä oli vain yksi lusikka jäljellä. Jos hän kokkaisi, hänellä ei olisi energiaa tiskata. Jos hän lähtisi ulos syömään, voisi olla liian vaarallista ajaa takaisin kotiin. Kerroin myös, että en edes viitsinyt vaikeuttaa peliä hänen olevan niin huonovointinen, että kokkaaminen oli poissa pelistä joka tapauksessa. Hän päätti tehdä keittoa, se oli helppoa. Sitten sanoin kellon olevan vasta 7, hänellä olevan loppu ilta edessä vain yhden lusikan kanssa, joten voit tehdä jotain hauskaa, tai siivota asuntosi, tai tehdä muita askareita, mutta et voi tehdä kaikkea.

Näin häntä harvoin tunteellisena, joten kun näin hänet järkytteneenä tiesin että olin pääsemässä tavoitteeseeni. En halunnut hänestä tuntuvan pahalta, mutta samalla olin iloinen tajutessani, että ehkä olin vihdoin saanut jonkun ymmärtämään itseäni. Hänellä oli kyyneliä silmissään kun hän kysyi minulta: "Christine, miten teet sen? Käytkö tosiaan tämän läpi päivittäin?" Selitin hänelle toisten päivien olevan toisia helpompia. En silti voi ikinä unohtaa lupusta tai saada sitä menemään pois, sitä täytyy ajatella jatkuvasti. Ojensin hänelle lusikan jota olin pitänyt itselläni varalta. Sanoin "Olen oppinut elämään extra lusikka taskussani, kaiken varalta. Aina tarvitsee olla varautunut."

Vaikein asia mitä olen koskaan joutunut opettelemaan on olla paikallaan ja olla tekemättä kaikkea. Taistelen asian kanssa vielä tänäkin päivänä. Inhoan ulkopuolelle jäämistä, joutumista valita jäämään kotiin, tai sitä kun en saa asioita tehtyä vaikka haluaisin. Halusin hänen kokevan sen turhautumisen. Halusin hänen ymmärtävän, että kaikki se mitä muut saavat helpolla on minulle sata pientä asiaa yhdessä. Minun tulee ottaa huomioon sää, oma lämpöni, koko päivän ohjelma alusta loppuun ennen kuin voin käydä ensimmäisen asian kimppuun. Kun muut ihmiset yksinkertaisesti vain tekevät asioita, minun tarvitsee tehdä suunnitelma aivain kuin strategioisin sotaa. Ero terveen ja sairaan välillä on elämäntyyli. Ero on kykeneväisyydessä ei-ajatteluun ja vain-tekemiseen. Kaipaan sitä vapautta. Kaipaan sitä aikaa, kun minun ei tarvinnut laskea "lusikoita".

Kaiken tämän tunteellisuuden ja puhumisen jälkeen huomasin ystäväni olevan surullinen. Ehkä hän viimein ymmärsi. Ehkä hän tajusi, että hän ei koskaan pystyisi rehellisesti sanomaan ymmärtävänsä. Mutta nyt hän ei ehkä valittaisi enää niin paljon, kun olen kykenemätön lähtemään illalliselle ulos, tai kun hänestä tuntui, että hänen täytyi aina vierailla minun luonani. Halasin hätnä kun kävelimme ulos kahvilasta. Minulla oli viimeinen lusikka kädessäni ja sanoin "Älä huoli. Otan tämän siunauksena. Minut on pakotettu ajattelemaan kaikkea mitä teen. Tiedätkö kuinka monta lusikkaa ihmiset tuhlaavat päivittäin? Minulla ei ole mahdollisuutta tuhlata aikaani tai lusikoitani, ja valitsin viettää tämän hetken kanssasi."

Siitä illasta pitäen olen käyttänyt lusikkateoriaa selittämään elämääni useille ihmisille. Itseasiassa perheeni ja ystäväni viittaavat lusikoihin kaiken aikaa. Siitä on tullut koodisana sille mitä voin ja mitä en voi tehdä. Kun ihmiset ymmärtävät lusikkateorian he näyttävät ymmärtävän minua paremmin. Mutta luulen, että he tämän jälkeen myös elävät elämäänsä hieman erilailla. Luulen, että tämä teoria ei ole käytettävissä vain lupukseen, vaan mihin tahansa muuhun sairauteen tai vaivaan. Toivottavasti ihmiset eivät pidä kaikkea itsestäänselvyytenä. Annan itsestäni palan sanonnan kaikissa määritelmissä kun teen mitä vain. Siitä on tullut sisäpiirin vitsi. Olen tullut kuuluisaksi sanoessani ihmisille vitsaillen, että heidän tulisi tuntea itsensä tärkeiksi minun viettäessäni aikaa heidän kanssaan, koska heillä on nyt yksi minun "lusikoistani".

© 2003 by Christine Miserandino Butyoudontlooksick.com

Löysin lusikkateorian täältä

11: Kuva henkilöstä, jota ilman en voisi elää

En osaisi kuvitella elämää ilman äitiä. Toki, äidistähän ei silleen eroon pääse, mutta oon tosi ilonen siitä, että meillä on hyvät välit. Käydään viikonloppusin aina syömässä ja pidetään paljon yhteyksiä, eikä teini-iän jälkeen olla vissiin edes riidelty.. :D Äiti on luottoihminen, jolle voin puhua kaikesta ilman että se kummemmin tuomitsee, äiti on se, joka auttaa hädän tullessa ja on tukena.

On myös pari muuta, ketä ilman en voisi elää kuten Isäntä, Iina, Sanna(t), Johanna, Noora, Hanna, Ella..

Inhoan laittaa ihmisiä mihinkään tärkeysjärjestykseen. Olette kaikki rakkaita! <3 Ja oon tosi onnekas, että miun elämässä on niin monta ihanaa ihmistä <3

ps. asianomaiset kuvassa voip laittaa kommenttia jos tää kuva ei saa olla täällä.

Hyvästi itsestäänselvänä oleminen!

Olen jupissut tästä kummitytön äidistä, ja kummitytön vahtaamisesta tänne aiemmin. En jaksa sitä enää sen kummemmin avata, mutta olin keskiviikkona vahtimassa tyttöä, kun emäntä meni tapaamaan lääkäreitä ym. Torstain leikkausta varten. Emäntä oli olettanut, että minä tietty hoidan tyttöä koko ajan ja olen käytettävissä kotipiikana kun hän tulee leikkauksesta, olin luvannut auttaa mutta en olla kokonaan naimisissa tän kanssa, itseasiassa eihän emäntä ollut missään vaiheessa kysynyt, onko miulla menoja ym, et voisitko? Pystyisitkö tai ennen kaikkea jaksaisitko?!

Noh, keskiviikkona emäntä tuli sieltä lääkäritapaamisesta ja sanoi: "tää kuulema kestää sitten 8 viikkoa, että varaudu siihen" olin ihan et MITÄ VITTUA! olettaako tuo ihminen, että olisin tuolla maanantaista perjantaihin, eli joka arkipäivä seuraavat 8 viikkoa, not gonna happen. Ensinnäkin, tottumattomana jatkuvaan lasten kanssa härdäämiseen tuo lasten kanssa oleminen käy työstä, plus että minun tehtävän kuvaan olisi ollut myös huolehtia kodista, eli siivous, ruuanlaitto, pyykit ym ym ym. Ja tää siivoominen on jo kotonaki semmonen homma, jota välttelen viimeseen asti. Tuntus tosi tyhmältä ilman "palkkaa" hoitaa toisen taloutta ym. Ja sitte yrittää jaksaa kotona, se ei ole sekä että vaan jomminkummin. Tää emäntä olis ilmeisesti maksanut miulle 200e kuukaudesta, mutta laskin, että tuo raha menee jo bensoihin, kun ees taas sinne ja tänne on matkaa melkein 60km, ja kun höyläisin sitä päivittäin niin sinne menis "palkkarahat". No mut enivei. Emäntä ilmoitti tästä 8 viikon rupeamasta ja miulta rupes jo savu korvista nousemaan. Sanoin nätisti, et kai sie oot jotain Plan B:tä kans kehittäny, koska jos lapset esimerkiks sairastuu niin sit mie en todellakaan voi tulla. Tähän sain vastaukseksi vaan jupinaa. Lähdin sitten kotiin ja jäi puheeksi et rouva soittaa miulle parin tunnin pääst et monelta pitää olla torstaina paikan päällä, et sillo hän tietää leikkausajat ym. Hän soitti ja sitten sanoin myös ihan nätisti, et muistaa myös rouva tässä nyt senkin, että olen sairaslomalla, et toipilas edelleen.. tähän saijn jupinaa vastaukseksi ja että hän rupee nyt pitämään soittorinkiä sitten et saadaanko asiat hoidettuu et kiire tässä tulee kun on jo keskiviikko iltapäivä ja huomenna aamu 7 oltava sairaalassa. No vittu, eihä se miun vika oo, että rouva on tiennyt miun sairaudesta ja sairauslomasta mutta silti pitänyt minuu ihan itsestään selvänä.

Meni taas pari tuntia kun hän soitti taas. Tällä kertaa kellossa oli ihan eri ääni. Hän oli saanut järkättyä muitakin lapsenlikkoja ja ilmeisesti kotihoidosta tulee joku pääsääntöisesti auttamaan. Jes! Sitten hän kysyi kauniisti että jos kotihoito ei järjesty ihan joka päiväksi niin voisinko tulla auttamaan. Totesin, että juu, kyllä se onnistuu, mutta miun voimat ei välttämättä riittäisi ihan jokapäiväiseen höykkyytykseen. Hyvä niin, onneksi sain sanottua asiani, eikä ilmeisesti suuremmin mennyt herneitäkään nenään ja kaikki kääntyi parhain päin.

Minun todellakin on opittava sanomaan ei, ilman että tunnen siitä syyllisyyttä ja ajateltava myös itseäni. Nytkin olen ihan uupunut, niveliä särkee ja muutenkin ihan totaali plääääh-olo kun olin kaksi päivää lapsien kanssa. Tarvitsen aikaa myös itselleni ja toipumiselleni. Jos aion vielä mahdollisesti tänä keväänä päästä työelämään, haluan viettää loppusairaslomani itseni kanssa käyden vesijumpassa kohottamassa kuntoa ja ennenkaikkea kun tautikaan ei ole vielä oireeton niin olla mahdollisimman stressitön!