Ymmärrätkö?

KiEn ole enään ihan sama Henna kuin vuosi sitten. En jaksa yömyöhään rillustella turhan takia kaupungilla, hillua kapakoissa ja kahviloissa joka ikinen viikonloppu tai jaksa jokapäivä nähdä kaikkia kavereita.
Tuntuu, että harva oikeasti ymmärtää mitä käyn läpi ja miten raskasta tää kaikki on henkisesti kuin fyysisestikin. Onneksi on myös niitä ihmisiä, jotka tajuavat etten jaksa pitää samalla tavalla yhteyttä, en jaksa ravata koirien kanssa treeneissä vaikka sinne on pyydeltykin. En vaan jaksa.

Nykyään olen väsynyt. Nukun ja lepään paljon, en jaksa laittautua enkä jaksa aina olla sosiaalinenkaan. Joskus saan viestejä että kun miusta ei oo mitään kuulunut tai en ole käynyt kylässä.. en vain jaksa. Toki, on niitäkin päiviä jolloin tuntee olonsa kohtuullisen normaaliksi mutta aika harvoin. Rakkaat ihmiset, myös miulle saa soittaa ja kysellä kuulumisia, tulla käymään tai jotain. Mie en aina jaksa olla se joka huutelee perään. Eikä miun mielestä se ystävyys muutenkaan niin pitäisi mennä.

Olen päässyt aikalailla yli siitä nukkumis/uniahdistuksista, koska olen antanut itselleni luvan levätä. Olen alkanut ymmärtää itsekin että kroppani ei enää toimi täysin samalla kapasiteetillä kuin ennen ja syön niin vahvoja lääkkeitä että ei ihmekään että väsyttää. Kun olen saanut nukutuksi ja levättyä tarpeeksi jaksan olla reippaampi. Eikös ne sairaslomat oo just tätä varten, että levätään ja kerätään voimia. Yritän kumminkin päivittäin pitää tärkeisiin ihmisiin yhteyttä joko kännykällä tai veispuukilla, vähän ilkeästi nyt sanottu mutta vähemmän tärkeät jäävät vähemmälle huomiolle nykyään. Se kumminkaan ei tarkoita ettenkä välittäisi tai muuta, miulla vaan ei riitä energia. On tyhmää laittaa ihmisiä tärkeysjärjestykseen mutta joskus on pakko..

Koettakaa ymmärtää ja jaksaa.. yritän parhaani, mutta se ei aina tunnu riittävän.