Viime päivät on menny taas sumussa ja saamattomuudessa. Tänään äitini täyttää 50v, mennään ravintolaan syömään. Ja rupesin miettimään.
Minä täytän huhtikuussa 24v. Mitä olen saanut aikaiseksi elämässä? En mitään, ei vakiduunia, ei lapsia, ei meriittejä. Kauppiksen kävin sentään kunnialla loppuun. Töitä ollut pätkissä vähän, jos ei lasketa koulutusjaksoja tai työkkärin järkkäämiä työharjotteluja. Nyt olen ollut 8 kuukautta sairaslomalla ja loppuhäämöttää reilun 2kk päässä, jos silloinkaan. Olo on kuin maan alimmalla ja mätäisimmällä matosella. Osa yläastekavereista ja muistakin tutuista on hommanneet lapsiakin jo useammankin, on asuntolainaa, hienot autot ja onnellisesti ollaan aviossa. Mie oon vaan ryssiny luottotietoni ja olen niissä kiinni ainakin seuraavat 10 vuotta. Syön kourallisen lääkkeitä päivässä ja nukun. Hyvinä päivinä nään ystäviä ja yritän olla onnellinen. Isännän kanssa yhteiseloa on takana 8 vuotta, eikö tässä vaiheessa pitäisi jo olla niitä lapsia ja olla jo naimisissakin? Lapsia en ehkä koskaan tule saamaan.. onhan miulla koirat. Naimisiin haluan, mutta ei meillä ole sellaiseen varaa, koska haluaisin pitää hienot häät, semmoiset ehkä 50 hengen juhlat jossain, enkä vain pieniä pikkuisia maistraattihäitä.
Tulevaisuudessa olen varmaan se turha lapseton ja tyhmä tyyppi, jota sukujuhlissa katsotaan vinoon. "Eihän tolla oo ees ollu ainuttakaan vakiduunia.. ja se vaan hyysää noita rakkeja" koirat on miulle kuin lapsia, toki, en kuulu tähän "kukkahattutäti-osastoon" mutta en osaisi olla ilmankaan. Välillä tunnustan jäävän miettimään, että Lilo ja Viivi täyttävät kohta jo 5v. Mitä sitten kun ne kuolee? Tiedän, että tässä on vielä monen monta hyvää vuotta tiedossa mutta silti väkisin välillä mielin, että kuka sitten nukkuu päiväunia miun mahan päällä? Kuka öisin nukkuu kainalossa ja lämmittää miun jalkoja?
Pöh. Ei pitäisi miettiä. Miussa on vaan se paha vika, että pelkään kaikista eniten sitä menettämistä. Sitä että joku läheinen kuolee.
Mutta summasumarun. Tunnen itseni aika turhaksi, itsetunto on täysin tuhoutunut. Ei ole töitä, ei rahaa, ei lapsia eikä hienoa autoa. Auto kyllä joo, isäpuolen vanha farmari onneksi.. mutta sitäkään en ole itse ostanut. Jos jotain hyvää pitää listata niin ne hyvät ystävät, joita miulle kourallinen on suotu, kiitos Iina, Sanna ja Noora että vuodesta toiseen jaksatte miuta, kiitos myös niille lopuille jotka ovat miun elämässä mukana myös vaikeina aikoina. <3 monesti olen nähnyt veispuukissa kiertoviestin jossa teksti on tyyliin "Tykkää tästä, jos olisit elämässäni myös jos sairastuisin vakavasti tai jotain sattuisi" olen katsellut skeptisin mielin tuota, koska tiedän jos itse laittaisin tuon niin helvetin moni siitä varmasti tykkäisi, eihä se tykkääminen mitään vaadi mutta totuus onkin toinen. Yli puolet silloisista ystävistä, tutuista ja kavereista hävisi sen myötä kun sairastuin.. mutta onneksi ne rohkeat jäivät :)
Loppupeleissä, olen saanut elämältä paljonkin, isoja opetuksia, ystäviä ja ennenkaikkea oikeaa ystävyyttä ja rakkautta.
Älä ajattele et JO koht 24v, vaan että vasta, niinku miun mummi on joskus sanonu :) Myö keretään vielä vaikka mitä, toisilla se elämä on jo nähty, samaa arkea päivästä toiseen, pitää käydä töissä että saa lasten elämisen maksettua, lainan maksettua, auton tankkiin bensaa, ruokaa ja ehkä jossain käytyäkin, plus ettei se töissä käyminen riitä, lapsista on pidettävä huolta ja jos on omakotitalo niin sekin on hoidettava.
VastaaPoistaLuottotiedot ym. raha-asiat sie vielä kerkeet kuntoon saamaan, joten niistäkään on turha nyt huolehtia.
Miulla ei ole miestä, lapsia, ei autoa ja kohta on työpaikka, muttei sekään oo vakituinen, ei hirveesti ystäviä.. Miun lapsia on myös nuo karvaset tassuttajat. En sanois että olisin tyytyväinen, miehän oon noilla meriiteillä saanu vielä vähemmän aikaseks, mutta toisaalta, miulta ei puutu mitään mitä en kerkeis hommaamaan.
Sie ja mies ootte ollu 8v yhdessä, se et PITÄIS olla naimisissa tai PITÄIS olla lapsia, on huuhaata, mein porukat on edelleen vaan avoliitossa ja ne on ollu yhdessä yli 20v, sen naimisiinmenon ehtii kyllä. Ja jos haluaa mennä, niin voihan sitä nyt käydä vihkiytymässä ja juhlia myöhemmin, mikään ei oo mahdotonta :) Se että lapsia et ehkä saa, ei oo maailman varmin asia, toki siihen on varauduttava, mut onks sillä nyt niin kiire? Kuitenkin sie itekin haluat olla siinä kunnossa että niille vois jo antaa sijaa ajatuksissakin, nyt sie oot tärkein, ne tulee perästä päin, jos on tullakseen.
Lääkkeet on se mikä auttaa siihen, että pääsisit eroon kivuista ja remissioon, nyt niitä on syötävä kourallinen, mut niin ei varmasti tuu olemaan kuitenkaa loppuelämää.
Se mikä on tärkeintä nyt, on hetki missä elää, se että on syy elää ja taistella. Ainakaan kukaan ei koskaan pääse sanomaan että olis päässy liian helpolla, ei todellakaan.
Meistä kumpikin on taistellu paljonkin, että ollaan edes tähän asti päästy ja taistelu tulee jatkumaan vielä, mut tulee hetki, jollon voi levähtää edes hetkeks.
Omg, olet ainoa tunteman koko maailmassa joka itseni lisäksi sairastaa vaskuliittia! :X
PoistaJopas on! Vähänkö hämmästyin kun avasin blogisi!
Itselleni vaskuliitti tuli vaikean keuhkokuumeen seurauksena; sain vääränlaisia antibiootteja joiden takia kuumeeni oli kuukauden 39-41 asteessa joka sekoitti immuunipuolustustani siten että ajoittain vaskuliitti iskee. Oireilen itse siten että jos minuun iskee joku immuunipuolustusta horjauttava tauti, vaikka mieto nuhanpoikanen, alkavat nilkoissani ja säärissäni ja joskus reisissäni verisuonet ratkeilemaan... Aika paha näky.
En ole saanut tähän mitään lääkitystä sillä itselleni tuo tulee vain sairastaessani kuumetta eli yleensä vain kun olen flunssainen eikä se ole milloinkaan aiheuttanut muita oireita kuin iho-oireita!