Paha olla

Hävettää myöntää, miun on paha olla. Oon paisunut kuin pullataikina elokuun jälkeen. Enkä oikeasti voi syyttää pelkästään kortisonia. Toki, silläkin on näppinsä pelissä mut suurin syy on itsessäni. Olen tunnesyöjä ja syön ja syön ja syön. Syön kun ei oo tekemistä, syön kun olen iloinen, syön kun ahdistaa ja masentaa. Mie vaan syön. Syön melkein päivittäin herkkuja, karkkia, sipsiä, poppareita. Ei ihme ettei farkut enää mahdu päälle, askeleet tuntuu rankemmilta ja puuskutan vähemmästäkin.

Muistan lääkärin sanat kun kotiutettiin, varoiteltiin että kortisoni lisää ruokahalua. Tokaisin vain, joojoo, nyt kun olen 20kg saanut painoa pois niin en taho sitä takas. Kuinka kävi? Olen varma lihavimmillani kuin koskaan, enkä uskalla mennä edes vaa'alle. Ensin kun sairaalasta pääsin hyvittelin itteäni herkuilla, olinhan melkein 2kk syömättä pahan nielutulehduksen takia ja sairastamisen takia muutenkin. Sitten se vaan jäi päälle, syön, syön ja syön. Ja nyt miun on paha olla, fyysisesti ja henkisesti. Ihan oikeasti.

Hävettää, nolottaa ja ahdistaa koko asia. Itseasiassa on jo parisen viikkoa ahdistanut. En vain ole uskaltanut myöntää sitä ääneen, koska minua hävettää niin paljon. Nyt aion pistää tälle lopun ja lakata mässäilemästä. Yritän pudottaa painoa, mutten aio ruveta dietille. Yritän muuttaa elämäntapani kokonaan, jättää herkut vähemmälle. Ennen kun olen painoa pudottanut se on aina kariutunut siihen mustavalkoisuuteen. Tuijotan joka ikistä kaloria ja määrää mitä suuhuni laitan. Nyt en aio ruveta siihen. Ehkä käytän apuna kiloklubia tai vastaavaa, mutta ennen kaikkea yritän tehdä toisia valintoja. En osta joka kauppareissulla sitä sipsipussia siksi koska illalla katsotaan elokuvaa. Me jumalauta katsotaan leffoja melkeen joka ilta. En aio antaa itselleni enää tekosyitä syömiseen.

Puolustukseksi koetan sanoa sen, että olen huomannut että nykyään pitää syödä n. 3 tunnin välein ettei tule huono olo. Joo. Pitää syödä. Mutta tarviiko vetää niin paljon? Ei. Voin opetella tyytymään yhteen leipäpalaan enkä kahteen patonkiin. Voin syödä pannaria jos mieli tekee muttei tarvitse syödä puolta pellillistä kerralla. Ja jos isäntä tekee itselleen välipalaa vaikka olisin just itse syönyt ei se tarkoita sitä että miun on pakko syödä myöskin. Jumalauta kun vihaan itseäni. Häpeän itseäni. Verhoan itseni rumiin vaatteisiin, vanhoihin collareihin ym. Koska en vaan mahdu enää keväällä ostamiin farkkuihin ja muihin, eikä minulla nyt ole varaa ostaa uusia. Enkä edes halua ostaa uusia. En. Haluan hoikistua. Haluan kävellä puolikilometriä niin etten hauko happea kuin kala kuivalla maalla. Polvetkin ovat olleet koetuksella, vaikeuksia päästä sohvalta ylös.

Jumalauta nainen, nyt loppu tää. Tästä tää alkaa, se että myönnän ongelman ja aion puuttua siihen. En voi pakoilla ihmisiä, en jaksa selitellä enää muille, enkä varsinkaan itselleni.