Huonosti nukuttuja öitä

Oon edelleen kipeenä. Kurkku on helvetin kipeä, yskittää ja tänä aamuna pääkin täysi räkää. Helvetin kiva herätä ihan saatanalliseen päänsärkyyn. Olo on täysin nuutunut ja väsynyt. Onneksi huomenna on lääkäri, se varmaan joko määrää jotain troppeja tai sitten passittaa osastolle, kun melkeen viikon oon nyt sairastanut.

Kipeänä sitä nukkuukin huonosti. Vaikka oon nyt useampana yönä vetänyt täydet 200mg ketipinoria niin silti menee yöt aikalailla harakoille, tulee nukuttua päivällä, tai sillon ku nukuttaa. Ärsyttävää. Nytkin nuokun siihen malliin et kohta on pakko heittää sesälleen sohvalle, kun silmät ei kestä enää auki.

Miulla on aina ollu kipeenä tapana istua pitkiä aikoja suihkussa, niin oon tehnyt nytkin. Yöllä herännyt ja pakko päästä suihkuun. Istun vessan lattialla suihkun allan vähintään puoli tuntia nuokkumassa ja takas sänkyyn yrittämään nukkumista. Kesällä suihkuttelin useita kertoja vuorokaudessa, parhaimmillaan varmaan 10 kertaa. Suihkussa mukamas hellitti kivut sekä olo muutenkin. Taitaa kyllä enempi olla korvien välinen asia. Samoin kuin tää et kun saatanasti koskee selkää viskaan kipulääkkeen naamariin, meen parvekkeelle polttelemaan hitaasti tupakkaa ja räpeltämään kännykkää. Se helpottaa. Mutta sekin on korvien välissä, opittu tapa, käyttäytymismalli.

Sairastuttuani vaskuliittiin olen ollut vähintään kerran kuussa jossain flunssassa. Tää flunssa taitaa olla ensimmäinen jossa oli jonkinasteista kuumetta. Silloin osastolla sanottiin, että jos nousee kuume tai flunssa pitkittyy pitää hakeutua päivystykseen. Mutta mikä on se raja? Heti kun lämpö nousee yli 37 vai 38? Mikä on pitkittynyt flunssa, semmoinen joka kestää yli 3 päivää vai yli 3 viikkoa? Miun olo ei kumminkaan oo ollu semmoinen, että tarttisin erikoista hoitoa. Kesällä sitä vaan jotenkin tiesi, tunsi olonsa niin et nyt on pakko, ihan pakko ja yleensä sen tiesi jo silloin kun kotoa lähti, että ne ottaa osastolle.

Vihasin alkuun sairaalassa oloa, siihen heinäkuun alkuun asti. Sitten tajusin viimein, että kotona on niin paska olla, että haluan sairaalaan. Haluan olla siellä niin kauan kunnes tiedetään mikä miuta vaivaa. Ja niinhän sitten olinkin. Muistelen usein osastoaikoja ja miulle on ihan hyvä mieli siitä jäänyt, en pistäisi pahalla jos joutuisin keuhko-osastolle uudestaan. Yksinäistähän siellä suurimmaksi osaksi oli, mutta nykyään kun siellä saa kännykkääkin pitää niin mikäs siinä. Ruoka tuodaan naaman eteen, samoin lääkkeet kellon tarkkuudella.. enhän toki tietentahtoen sinne väkisin halua, mut jos tilanne vaatisi sitä niin ei miun maailma siihen kaatuisi. Osastolla yleensä iltahoitajat oli kaikista mukavimpia. Kun osasto hiljeni 8 jälkeen ja mummot ja vaarit jo vetelivät sikeitä niin useasti hoitajat kerkesivät jutella kanssani, kun viimeisen viikon aikana itkin iltaisin koti-ikävää eräs lempparihoitajistani istui sängylle, halasi ja sanoi "henna hei, oot ollu täällä jo pitkään mutta varmaan huomenna pääset kotiin" en päässyt mutta se lohdutti. Se, että se kyseinen hoitaja ei puhutellut minua enää "nelosen kakkosena" (olin huoneessa neljä ja vuodepaikka kaksi) tuntui hyvältä. Siellä osastolla oli useana iltana myös eräs siivooja joka jakoi myös iltapalaa 8 aikaan. Isäntä oli yleensä vähintään 9 asti siellä ja se mukava siivooja antoi "salaa" myös isännälle iltapalaa. "jäi taas pari ylimääräistä, ota siekin riisipiirakkaa ja tässä vähän makkaraa siihen päälle". Harmi vaan, kun tuollainen on aika harvinaista. Osastoilla on liian vähän hoitajia ja ei niillä yleensä aikaa ole, kiire kiire ja kiire. Ja pari hoitsua oli selkeästi sellaisia jotka eivät edes halunneet tutustua potilaaseen kummemmin. Mutta kun niillä oli aikaa muullekin, arvostin sitä. Sellaisia sairaanhoitajia pitäisi olla enemmänkin, semmoisia hoitajia jotka oikeasti välittävät myös omaisista. Osa hoitohenkiläkunnasta tunsi jo äitinikin esimerkiksi ja tervehti ja jutusteli hänenkin kanssa..

Ei sairaana kivaa ole, ei flunssaisena tai yleensäkään. Eihän tätä kukaan toivo tai halua. Mutta sen kanssa on elettävä mitä saa. Ei se miun mielestä tee miusta yhtään vahvempaa, vaikka olen käynyt läpi rankan ja vakavan sairastumisen ym. Miun on vaan pakko pärjätä, ei miulla ole muutakaan vaihtoehtoa.