Riks raks ja poks

Syljettää. Just kun tuulettelin kui kiva tuo android-luuri on niin oma teki tenät. Eilen boottasin sitä ihan normaalisti, eli käynnistin uudelleen. Noh, sepä ei sitten enää käynnistynyt ollenkaan vaan jäi jumiin.Menin sitten elisan liikkeeseen ja kokeiltiin vielä hard resettiä mutta ei sekään sit jeesannu. Huoltoonhan se oli lähetettävä ja voi vittu kun sylettää. Bloggasin suurimmaks osaks kännykällä ja surffailinkin suurimman osan, nyt tuo nokia (n97) mikä miulla on käytössä on ihan köyhä tohon tarkotukseen. Kyllähän sillä soittelee, tekstailee ja surffaakin jonkin verran mut lasten kengissä tuo on miun HTC:en verrattuna. Paskaa. Mut mikään ei ikuisuuksia kestä. Meillä on tällä hetkellä vaan miun läppäri talouden ainoaana koneena koska isännän kone sano itsensä irti. Eihän siinä, kyllä me näinkin pärjätään. :)

Vähän tuunailin miun koto-kalenteria. Leikkaa-liimaa-askartele ja sun muuta. Koirammelehdistä löysin kivoja kuvia, sitten hommasin pari arkkia tähti- ja pääkallotarroja ja hello kitty-kiiltokuvia ja tulihan enempi meikäläisen näköine kapistus.

Äh ja puh. Tänään muistin taas syöväni kortisonia. Hikeä pukkasi koko päivän niin julmetusti että ei ollut tosikaan. Hiippaillessani tiimarissa ja illalla kaupassa hikeä pukkasi niin kuin olisi urheillut maratoonia. Posket helottivat punaisina vielä pitkäänkin tuon jälkeen. Ihan sairasta, siis niinku tasan ja kirjaimellisesti. :D
Koetin ottaa miusta ja koirista yhteiskuvaa, joka kyllä osottautu yksin ja itsekuvattavana todella hankalaksi :D mutta siis tosta kuvasta vaikkakin mustavalkoiseksi tarkoituksella muokkasin niin näkyy tuo helotus ja hiki kimaltelee tukassa. Argh. Ylipäätään vihaan syödä noita lääkkeitä. Ainut mitkä on kivoja niin kalkki-vitskut koska ne melkeen maistuu karkeilta :D

Hepalle: Tässä kuvassa pussaan Viiviä otsalle. Viivin katse maassa ja ns. 

alistunut mutta toisaalta tunteikas.

Enää kaksi päivää "tupakallista elämää" edessä. Vuoden vaihteen jälkeen se loppuu. Hitto, ahdistaa ja puristaa jo valmiiksi.

Kun lakkaa etsimästä..

Jurputin jo aikoja sitten et pokkarin laturi on hukassa. Käänsin oikeastaan koko asunnon ylösalaisin eikä vaan löytyny. Suunnittelin jo uuden pokkarin hommaamista kun laturia ei löytynyt. Kattelin netistä et uusi maksaa n. 40e joten melkeempä edullisemmaksi tulisi hommata kokonaan uusi pokkari. Mutta! Eilen kävin hakemassa ison kasan saksanpaimenkoira- ja koiramme-lehtiä ja raivasin kirjahyllystä niille tilaa ja kahden käyttämättömän valokuvakehyksen välistä putkahti laturi! Jes! Se siis löytyi kun vaan lakkasin etsimästä.
Nyt jos vielä opettelisin kantamaan sitä mukana niin voisin höystää osaa postauksia kuvilla. Bloggaan kännykällä suurimmaksi osaksi (ah, androidiin on saatava erillinen blogger-softakin) niin jos vaikka jälkikäteen muistaisin käydä kuvia lisäämässä.

Eilen kävin taas vaihteeksi TT-kuvissa. Tosin nyt kuvattiin pään aluetta kun halusivat nyt tarkistaa vielä tarkemmin ne poskiontelot. Jään nyt odottelemaan postia EKKS:ltä että milloin pitää käydä suu- ja nenäpolilla. Lupasivat punkteerata jos sieltä jotain löytyy. Isäntäkin kävi eilen lääkärillä. Sillä on ollu tässä parin viikon sisään tosi omituisia sydämen tykytyksiä. Sydän saattaa levossa pompottaa yks kaks 150 sykettä minuutissa vaikka isäntä makaisi vaan sohvalla. Käytiin tuon takia viime ke päivystyksessä mut sillä hoitsulla oli vissii tampooni vinossa eikä se tuntunut ottavan meitä tosissaan... Nyt kun isäntä kävi uudelleen eilen lekurissa otettiin se enemmän tosissaan. Puhuttiin jo svt:stä eli joka on käsittääkseni jonkinasteinen "hyvänlaatuinen" rytmihäiriö. Tuo joutuu nyt verikokeisiin ja mahdollisesti saa sitten lähetteen sisätautipolille jossa ilmeisesti otetaan pidempi EKG ja seuranta. Svt:tä kuulema on tosi hankala saada "kiinni". Mut asiaa selkeesti tutkitaan. Hoitsu sillon päivystykses sano et se voi olla normaalia et sydän hakee jotenkii erirytmiä. Mut joo, miten se yks kaks rupee temppuamaan ja jos se on normaalia niin miksi kellään lähipiirissä ei koskaan oo ollu samanlaisia tuntemuksia tai isännällä ennestään tuota? Mutta pääasia et tutkitaan. Miust tommosel asialla ei pidä leikkiä, koska kyse on sydämestä ja jos se onkin jotain vakavempaa..

Kävin eilen shoppailemassakin. Tiimarista kävin hakemassa ison ruutuvihkon neulomusjuttuja varten ja mukaan tarttui söpö kotoilijan kalenteri. En tykkää siitä koto-ohjelmasta mut kalenteri oli jees. Kansi oli kiva ja sisältökin miellytti eikä tuossa kalenterissa juurikaan ollut turhia härpäkkeitä.

Aina väsynyt

Alan pikkuhiljaa olla aika kypsä tähän hommaan. Joka ikinen päivä väsyttää! Herään ja koetan saada itteni hereille, siinä menee yleensä tunti tai kaksi. Sitten jaksan olla aktiivinen ja hereillä pari tuntia kun taas iskee väsy ja yleensä se on sitä luokkaa että se vaatii unet, tunti vähintään. Sitten taas heräillään ja pari tuntia ehkä virkeänä ja onkin aika mennä nukkumaan. Veikkaisin pikaisella laskelmalla että nukuin 12-15h vuorokaudesta. Olen pistänyt merkille, et unilääkkeellä ei oo merkitystä kuinka paljon sitä ottaa. Herääminen on silti tosi vaikeaa ja tuskaista. Väsyttää koko ajan, oikeastaan ihan koko ajan.

Veikkaan, et kipulääkkeillä on iso vaikutus tähän. Kontithan on kolmiolääkkeitä, mutten saa niistä mitään ns. "viboja". Tai en siis ole huomannut että ne mitenkään muuten vaikuttaisi kun poistavat vaan kivun. Ehkä solunsalpaajatki tekevät tehtävänsä? Moni ainakin syöpäpotilaista hoitapäivinä ovat väsyneitä.

Jatkuva väsymys ohjailee niin paljon elämää. Ei huvita kun väsyttää, eikä jaksa koska väsyttää. Vaan väsyttää ja haluaa nukkua.

Normaalina arkena herään 11-12 maissa. Heräilen tunnin tai puol toista. Sitten hömöttelen ja n. klo 16 maissa yleensä oon taas niin väsy että tarvitsen unta. Nukun ehkä tunnin tai kaksi ja herään kuuden maissa, sit menee taas tunti heräämiseen ja jaksan olla 3-4 tuntia ilman väsymystä taas.

Ei tää enää oo normaalia. Joojoo. Olen sairaslomalla ja pitäisi kai osata levätä, mutta liika väsy ja nukkuminen tekee miut niin ahdistuneeksi. En haluaisi käyttää kaikkia päiviä nukkumiseen.

On päiviä jolloin siirrän tapaamisia ym sen takia että haluan vaan nukkua. Ei huvita, eikä kiinnosta.

Pakko tehdä asialle jotain.

Lähetin tänään sähköpostia psykologille jolla kävin keväällä, ehkä saisin sinne aikaa ja saisin apua tähän arkeenkin..

Sellainen joulu se

Tässä nyt tälläinen tylsä kuvapostaus meidän joulusta. :) Selvennykseksi muillekin, et Hepa on sokea vakilukijani ja kuvien alle selostan mitä kuvissa on :)

 Aloitettiin aatto ihan normaaliin tapaan, käytiin koirien kanssa lenkillä, tai oikeastaan juoksuttamassa ne ennenkuin mentiin porukoille. Miun yleiskunto on aika huono, joten yleensä vaan ajetaan autolla paikkaan A missä koirat voivat juosta vapaana ja leikitään siinä samalla kepin heittoa ym. Mutta tässä siis muutama kuva koiruuksista.

 Hepalle: Paavo ravaa kuvassa oikein ylpeänä ja iloisen näköisenä.

 Hepalle: Salakuvaaja iski! Isäntä nappasi miusta kuvan, jossa törötän huppu päässä iloisen ja hupsun näköisenä silmät ammollaan ja suu hassussa virneessä :D

 Paavo the mahtava lumipallon metsästäjä!

Hepalle: Tässä kuvassa Paavo hyppää suu ammollaan kohti lentävää lumipalloa!

 Hepalle: Paavo kyttää ojassa kohta Isännän kädestä lentävää lumipalloa. Ilme oikein valpas ja leikkisä!

 Äiti ja keittiöapulaiset

Hepalle: Äiti hääräilee keittiössä ruuan kanssa ja Paavo & Viivi kuvassa myös silmät ja korvat höröllään kerjäämässä nameja ;)

 Hepalle: Paavo keittiössä katse valppaana ja kuola valuen kerjää nameja :)

 Hepalle: Kuvassa muovinen joulukuusi, joka on koristeltu himmeleillä ja punaisilla palloilla ja kultaisella joulunauhalla, latvassa himmeli-tähti, alla muutama lahja.

 Joulurauha jo julistettu koirillekin!

Hepalle: Viivi & Paavo makaa kummatkin kippurassa olohuoneen lattialla. Paavo havahtui kameraan ja hiukan nostaa päätään.

Käytiin hautausmaalla..

Hautausmaalla muistettiin Espoossa lepäävää Jokke-enoa ja laitettiin kynttilä "yhteiskynttiläpaikalle"

Hepalle: Isäntä kumartuu kuvassa laittamaan hautakynttilää ristinmuotoiselle alustalle, jossa jo valmiiksi todella paljon kynttilöitä. Tunnelmallinen hämärä kuva.

.. Ja sitten syötiin ja saunottiin.

 Jouluherkkua!

Hepalle: Tässä siis jouluruuista kuva, on savukalaa, kalasalaattia, silliä, kurkkua (joo, äiti laittoi miulle viipaloituja kurkkuja joulupöytään kun tykkään niistä, heh!), kinkkua, munavoita ja piirakoita.

 Kuunneltiin vinyylejä! :) Myös perinteistä Juicen sika-biisiä ;)

Hepalle: Kuvassa vinyylin kansi Pedro's Christmas. Eli tän "kissa-Pedron" ikivanha jouluvinyyli, jossa hieman erilaisempia joululauluja, kuten eräs mieleenpainuva jamaikalaistyylinen renkutus :D

 Sitten avattiinkin jo lahjoja...

 Ystäväni neuloi hienot pinkit tennarivillasukat! Pukki toi sukkia yhteensä 4 paria :D

Hepalle: Kuvassa jalassa pinkin villasukat, joissa on valkoinen kärsi ja nauhat, ihan niinkuin niissä tennarikengissäkin!

 Äiti oli tyytyväinen niskatyynyynsä :D

Hepalle: Kuvassa äiti ja kaulassa semmoinen yleensä autoissa käytettävä niskatyyny nukkumista varten :D äidillä oikein mairea hymy!

 Valkeat oikein väsyneitä jo..

Hepalle: taas Viivi & Paavo vetävät sikeitä lattialla, nyt kummatkin oikein antaumuksella. :)

Käytiin vielä illalla toisella hautausmaalla muistamassa Markusta..

 Hepalle: Hautausmaan käytävältä otettu kuva, kummallakin reunalla paljon kynttilöitä joista muodostuu käytävä. Tunnelmallinen ja hämärä kuva kynttilöiden loistosta.

Ja muutama kuva lahjoista..

Hepalle:  Koirien hihna-naulakko, metallinen johon on hitsattu saksanpaimenkoira-figuuri ja alla teksti Beware the dog

 Ystäväni joka tietää hello kitty-fiksaatiosta teki miulle taulun!

Hepalle: itse taiteiltu Hello kitty maalattu canvastaululle. 

 Samainen ystävä hommasi myös hello kitty-purkin jossa oli pahanmakuisia hell kitty-keksejä :D

 Sain myös muita kivoja lahjoja. Sukkia, led-kynttilöitä, neulomisohjekirjasen, aterimia ja niin sen auton minkä sain jo elokuussa, heh! kiva joulu oli, joka huipentui tänään sukulointiin. Näin serkkujakin joita ei muuten juurikaan nää. Pikku-Lilo pääsi mummolaan mukaan ja oli ihan hurmioissaan kun oli niin monta rapsuttajaa neidillä :)

Vielä hyvää joulua kaikille! :)

Valkea joulu

Tuli sittenkin valkea joulu. Ihanaa. En ole sen kummempi jouluihminen, mutta tykkään silti. Tykkään perheen kanssa vietetystä ajasta, ruuasta ja lahjoista.

Sain itteni revittyä tänä aamuna 9 hereille. Jes. En halunnut nukkua puolta päivää ja kirota kun taas missasin kuuman linjan :D lasten juttuhan se on mutten varmaan ikinä aikuiseksi kasvakkaan. Puolen kahden maissa mennään porukoille ihan koko konkkaronkka, Paavo & Viivi pääsevät mukaan myös. Ensin käydään lenkillä, sitten "kahvitellaan" porukoilla ja käydään mummon haudalla. Tänä jouluna haluan käydä isommalla hautausmaalla Markuksen haudalla illalla, se kynttilämeri on niin vaikuttava. Sitten haudalla käynnin jälkeen ollaan, syödään ja saunotaan, avataan lahjat ja kuunnellaa yleensä Led Zeppeliniä :D tai parhaassa tapauksessa joululauluja.

Tämä joulu on vaan erilainen kuin tähän mennessä. Omalla tavallaan, ei maistella Reiskan kanssa terästettyjä glögejä tai en voi ottaa saunasidukkaa, vaikka miun mielestä alkoholi ei niinkään jouluun kuulu eikä se harmita miuta etten saa juoda alkoholia niin silti se on yksi perinne pois. Mutta tänä jouluna meillä on vahvempi suhde toisiimme kuin moneen vuoteen. Etenkin äidin ja Reiskan kanssa.

Olen muuten ollut aika kiltti. Sain ison läjän pieniä paketteja joita jo yöllä salaa hiplasin. Kiitos ystävät! Kiitos kaikille jotka muistivat kortein tai pienellä paketilla <3 se tekee joulusta entistä mahtavamman!

 Hepalle: Tässä kuvassa on punainen jouluinen tausta jossa on Viivin, Lilon ja Paavon päät. Alla teksti Iloista joulun aikaa! sekä uuden vuoden taikaa! - Viivi, Lilo & Paavo sekä Henna & Jonni

 Hepalle: Tässä kuvassa Viivi makaa pedillään punaisen lakana päällä. Jaloissa on hopean ja punaisen väristä joulunauhaa sekä sydämenmuotoiset pienet jouluvalot. Viivin ilme on valpas. Tekstinä kuvassa Rauhallista Joulua! Toivottaa: Henna & Jonni, Lilo, Viivi & Paavo

Tumma taivas jouluyönä, 

tähdet tuikkii valovyönä. 

Ilmassa on ripaus taikaa, 

rauhallista joulun aikaa!


Hyvää joulua kaikille lukijoilleni! Kiitos !

- Henna

Hieno hifisofta nukkumisesta

Omistan androidluurin, johon saa kaikennäkösii softia ja osa on todella toimivia. Uusin minkä latasin oli sleep as android. Eli ohjelma joka mittaa unenlaatua äänen ja liikkeen perusteella. Viime yön data osoitti että nukun huonosti. Hyörin ja pyörin ja "deep sleep"-modelle pääsin vain n. Tunnin ajaks. Ja käsittääkseni tuota unta pitäisi haalia vähän enemmän. Isoja "light sleep" piikkejä oli paljon.

Mitenkään orjallisestihan tuohon ei pidä luottaa mutta uskon siihen jollain tasolla. Vaikka käytän ketipinoria nukkumiseen on aamuisin herääminen "ihmisten aikaan" tosi haastavaa. Eilen heräsin puol 2, kellon mukaan nukuin reilut 12 tuntia.

Herääminen on tosi vaikeaa, vaikka olisin nukkunut 9h. Silti olen väsy ja tokkurainen ja tuolla unilääkkeen määrällä ei hirveästi vaikutusta ole. Otanko sitä 200mg (eli suurin sallittu annos) vaiko 50mg. Äh. Ja tiedän, et ilman lääkettä nukkuisin vielä huonommin ja heräilen jatkuvasti plus nukahtaminen on vaikeaa.

Ehkä tämä tästä. Huomenna haluan herätä ajoissa katsomaan joulupukin kuumaa linjaa. :) ja muutenkin, ettei mene jouluaatto ihan harakoille :)

Mitäs jos miulla sittenkin on isä?

Eilen oli aika kummallinen ilta. Tai päivä oikeastaan.

Sossusta tuli kirje ettei saada rahaa, marraskuussa on mukamas ollu ylijäämää niin paljon että pärjätään tää kuu ja tässä kuussa ylijäämää niin et ens kuukin pärjätää. WTF? Isäntä tienasi viime kuussa 800e, ja minä sain 400e. Yhteensä 1200e ja vuokra on 600e. Eli muihin laskuihin, puhelin, sähkö, netti, vaatteet, eläminen ja auton kustannukset ois pitäny maksaa 600ellä. No ne saatiin maksettua mutta ei siitä tälle kuulle jääny. Tässä kuussa isäntä sai palkkaa 300e ja kuun lopussa n. 250e ja mie tuskin kerkeen saamaan kelasta rahaa, eli tulot tässä kuussa 550. Puhelinlaskut + sähkö teki jo n. 400e, tammikuun vuokra on edelleen maksamatta. Bensaa tankkiin menee viikossa 50e kun isäntä käy naapurikunnassa töissä. Onneksi nyt viime viikko on töitä kutakuinkin ollut. Sossun kirjelmässä oli myös, että he eivät hyväksy vuokrastamme kuin 524e koska 600e on kohtuuttoman suuri kahdelle ihmiselle. Taas WTF?!! Meillä on neliöitä 54 ja tää vuokra on aikalailla normaalitasoa täällä, halvemmalla saat slummialueelta huonosta talosta samankokoisen ehkä just 500e tai sitten 45 neliöisen koirankopin jostain vähän kauempaa. Asutaan nyt n. 4km keskustasta. Mutta jos ruvetaan muuttamaan johonkin kauemmas nousee taas bensakustannukset, missä järki? Noh, onneksi äiti sitten antoi meille 70e jouluruokia ym varten, pärjätään loppukuu. Yllätyksekseni myös eräs ystäväni oli laittanut joululahjaksi 20e tilille, ihan liikutuin. Ei olisi tarvinnut, mutta tässä tilanteessa 20ekin on aika iso raha :)

Äitin kanssa juteltiin sossujutuista ja plaah. Oltiin sitte Iinan kanssa illalla kaupassa kun äiti soitti ja jankkasi että haluaa miun isän puhelinnumeron ja puhuu sille järkeä. Miun vanhemmilla on siis huonot välit ja jos ne on toisiaan jossain nähneet niin vittuiluksihan se aina menee. Äiti on pari kertaa aiemminkin pyytänyt numeroa ja en ole antanut, pelkäsin sitä et iskä suuttuu, huutaa tai jos menen käymään niin tulee päälle.. noh, en jaksanut sit äitin kans jankata vaan annoin numeron sillä varjolla ettei iskä vastaa tuntemattomaan numeroon. Iskä kumminkin vastasi. Sen jälkeen se soitti miulle, sanoi että äitis soitti ja tuutko käymään nyt. Kaljoissaanhan se vähän oli ja pelkäsin et nyt tulee turpaan. Iina onneksi oli miun henkisenä tukena ja alanihmisenä (sosiaalityöntekijä, joka on mm. Alkoholisteihin perehtynyt) sai miun olon turvalliseksi. Mentiin iskälle ja tajusin, että olin väärässä. Iskä ihmetteli ettei äiti vittuillut sille. Äitin omien sanojen mukaan oli se koittanut vaan saada iskän tajuamaan, et meillä on tiukkaa, mie tarviin tukea siltäkin ja olen oikeasti sairas ihminen joka tällä hetkellä syö mm.syöpälääkkeitä (siis solunsalpaajia mut kai se oli sille helpommin ymmärrettävissä noin). Iskä kyseli miun sairaudesta ja kun kerroin niin se vakavoitui tosi paljon. Välillä se jotenkin keskeen lauseen koetti Iinalle jotain läppää heittää vähän kuin eräänlaisena suojareaktiona, mutta Iina seivasi aika hyvin. Niin, isäni tuntee myös Iinan pitkältä ajalta. Ollaanha me vauvasta asti oltu ystäviä. Sen jälkeen iskä esitteli jotain vanhoja valokuvia miusta ja miulle tuli jopa tippalinssiin. Ehkä se oikeesti rakastaa ja välittää miusta omalla kierolla tavallaan? Oltiin siinä tovi ja lähtiessä iskä antoi vielä 50e ja sanoi hyvää joulua.

Miulle tuli samalla kurja ja onnellinen olo. Oon ollu iskälle tähän mennessä aika katkera ja vihainen mitä se teki meille kun oltiin pieniä. Ja oon ollu sillekin ilkeä. Mutta se silti näyttää niitä juttuja katuvan. Ehkä jos mie antaisin sille.mahdollisuuden ja yrittäisin rakentaa sen kanssa jonkinlaisen suhteen. Kävisin siellä kylässä ja niin. En tiedä tuleeko meille ikinä semmoista isä-lapsi suhdetta mutta jos yritän. Emmie voi sitä ihmistä vihatakkaan. Jos äitikin on valmis yrittämään ja unohtamaan sen teot niin miksen olisi miekin. Kai aika näyttää sen. Ehkä iskä ei alkoholisminsa takia pysty samanlaiseen empatiaan tai välittämiseen kuin tavalliset ihmiset mutta kyllä se selkeesti välittää. Miksi se olisi kehystänyt lehdessä oleen miun Viivi-koiran kuvan seinälleen, miksi sillä muuten olisi miusta valokuvia kauniisti pinossa jossain laatikossa?

En tiedä, ehkä mie annan sille vielä mahdollisuuden. Uuden alun, se me kaikki joskus ollaan ansaittu.

Kaikki aikanaan

Miulla on hyvä mieli. Tosin joulufiilis edelleen kadoksissa jossain maan alla koska ei ole lunta. Harmi, tulee elämäni ensimmäinen musta joulu. Muistelin vuosi sitten ottamiani kuvia ja muistan miten inhotti haudalla käynti kun oli niin saatanan kylmä. Noh, tänä vuonna ei ole kylmä.

Hautakynttilät ois ostamatta. Markuksen, Mummon ja Joken haudalle. Aina jouluisin itkustaa varsinkin Markuksen haudalla käynti. Hän oli niin nuori, kovia kokenut sairautensa kanssa ja lopullisesti väsyi vaan 37-vuotiaana. Harmi. Markus oli mein äitin tyäkaveri ja miulle vähän ku "isoveli". Markus kuoli 4 vuotta sitten mun synttäripäivänä.. :( Jokkea taas en ikinä ehtinyt nähdä. Hän taasen oli isännän eno ja erittäin tärkeä ihminen hänen elämässään. Jokke veti ittesä hirteen -96 ja isäntä sai tietää tästäkin totuuden vasta 2006. Isännän äiti oli pimittänyt tätä tietoa viimeiseen asti, luultiin siihen asti että hän menehtyi sairauteen. Isäntä oli 10-vuotias tuolloin ja eihä sitä silloin tajua.. osakseen tästäkin syystä isäntä ei ole enää väleissä äitinsä kanssa.
Itsemurhaa olen miettinyt paljonkin viime aikoina, kun viime viikolla löysin blogin jota itsemurhan tehneen tytön vanhemmat pitävät. Olen itsekin käyny lähellä tätä vaihtoehtoa mutta onneksi en koskaan ole siihen päätynyt. Olen aina koettanut ajatella niinkuin äiti. Itsemurhan tehnyt on sitä halunnut ja sitä päätöstä pitäisi viimeiseen asti koettaa kunnioittaa. Helppohan se on sanoa, kun läheisillä on varmasti olo että miksei se sanonut, miksei me tajuttu aikasemmin. Niin. Toisaalta nuoria kuolee onnettomuuksissakin paljon ja se on sinääsä kurjempaa koska usein niillä elämänhaluisilla nuorilla olisi ollut vielä paljon edessä. Elämä on epäreilu.

Toisaalta uskon kohtaloon. Uskon, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain syystä. (kuulostaa niinku Lostissa jatkuvast hoettiin :D ) mutta siis esimerkiksi oltiin eroamaisillaan vuosi sitten isännän kanssa ja viimeistä niittiä vaille keväällä. Sairastuin ja kaikki muuttui. Ei silleen, että roikuttaisiin tässä suhteessa siksi että olen sairastunut ja en niinsanotusti pärjäisi yksin vaan siksi, että me vaan todella rakastetaan toisiamme. Se oli päässyt meiltä unohtumaan. Kun jokapäivä isäntä jaksoi juosta sairaalassa, hoitaa minua kun olin kotona.. se on todellista rakkautta ja huolenpitoa. Ja se, kun meidän eron syynä osakseen oli se että isäntä halusi lapsia ja mie en. Nyt tilanne on niin etten koskaan ehkä voi tähän maailmaan synnyttää lasta vaikka haluaisin ja isäntä on valmis siihenkin. Hän on valmis minun takia luopumaan tästä suuresta haaveesta. Se merkkaa. Todella paljon, todella todella paljon. 
Tämä oli aikalailla huono esimerkki mutta niin.. kumminki. Kaikella on syynsä ja ennemmin tai myöhemmin ne selviävät. Kaikella on seurauksensa.

Olen myös miettinyt ihmisten hysteeristä pelkoa kuolla. Kaikki pelot juontavat kuoleman pelkoon. Mikä siinä pelottaa? Sitä vaan ei voi väistää. Se tapahtuu kun sen aika on tapahtua. Varmaa siinä pelottaa se, kun ei tiedä mitä tapahtuu. Lakataanko me vaan olemasta vai päästäänkö me taivaaseen? Onko taivasta? Onko helvettiä? Vai maataanko me vaan tiedottomana mullan alla ja meitä vaan ei ole enää... Mistä sitä tietää.
Suurin miun omista peloista on läheisen menettäminen. Siis ihmisen menettäminen kokonaan, se että joku läheisistä kuolee. Sitä ajattelee että läheiset elää aina ja ikuisesti, niin kauan kuin minäkin. Mut eihän se niin mee, joskus minunkin äiti kuolee... Äh.

Elämä vaan on, elämistä ja kuolemista. Sitä se on.

Lisäyksenä tässä linkki Enkeli-Elisa blogiin, jota pitävät siis itsemurhan tytön tehneen vanhemmat.

2-vuotias Gotta Be Strong!

Kaksi vuotta tullut tänään täyteen blogini pystyttämisestä. Onneksi olkoon minä ja onneksi olkoon blogini! :D 

Kiitos kaikille lukijoilleni etenkin :)

virtuaalikakkua kaikille! :)

Kiitos ja anteeksi 

Henna

Lelukaupassa ja löytöjä tekemässä

Tänään oli hyvä päivä.

Näin pitkästä aikaa ystävääni Iinaa ja käytiin pari tuntia pyörimässä kaupungilla etsimässä joululahjoja.Ilokseni huomasin että olin saanut kummitytön äidiltä rahani! vaikka se lupasi laittaa vasta kuun lopussa. Ei parempaan saumaan voinut sekään 100e tulla. Löysin porukoillekin lahjat :) Äitille ostin semmoisen puhallettavan niskatyynyn, se on semmoine kieli poskella-juttu, kun äiti aina iltaisin nukahtaa nojatuoliin ja yöllä kömpii siitä sänkyyn. Nyt sitten sillä on niskatyyny niin ei kipeydy niskat ;D Askartelin niille myös kahvikupit. Tai siis nimikkomukit :) Tein tälläisen myös ystävälleni Sannalle, tosin siitä en kerennyt kuvaa ottaa :P

Mukeissa on lempinimet, ei ainakaan kaupasta löydy samanlaisia ;)

Jaksoin tänään jopa kaupungille lähtiessä laittautua ja koitin napata itselleni uutta profiilikuvaa veispuukkiin ja kiusaisin isäntää ;D

En kyllä saanut ittelleni uutta hienoa ja edustavaa profiilikuvaa. Ahdistaa kun kortisoni on turvottanut naamani ja olen muutenkin läskistynyt sen jälkeen kun sairaalasta pääsin kotiin. En siis enää tykkää yhtään olla kuvauksen kohteena, enkä jaksa laittautua enää samalla tavalla, ei vaan kiinnosta kun ei näitä läskejä piiloonkaan saa. Puuh. Olkoot.

Mutta loppukevennykseksi tälläinen video. Iinan kanssa lelukaupassa törmättiin söpöön röhkivään possuun :D

Miun naurun räkätys kuuluu taustalla ja Iina esittelee pupua :D

Semmoinen päivä se ja nyt tällänen tylsä ja tavallinen-päivä postaus. :) Tänään oli kivaa, hope so huomennakin! aion ainakin hyvällä omalla tunnolla nukkua piiiiiiitkään!

Viimeinenkin oljenkorsi

Luoja että osaa taas ahdistaa! Ja mikäs niin tavallinen asia kuin raha. Tai lähinnä se et sitä ei ole.

Sossu penäsi viime viikolla vielä isännän aikaisempia palkkakuitteja. Lokakuulta asti. En tajua, laitoin marraskuun ja viimeisimmän joulukuun kuitin jossa näkyy vuoden kertymä, eiks se riitä. Kuskasin kaikki muutkin sairaslomatodistukset ja kaikki. Miulla on ikävä kutina perseessä ettei saada rahaa... Meillä on tällä hetkellä kaapissa vaan hilloa, maitoa ja energiajuomaa. Jes. Onneksi kaapistä löytyy kaurapuuroaineksia, makaroonia ja tonnikalaa. Taitaa pari palaa jotain kaslerpaistia olla pakastimessa.

Ahdistaa. On joulu ja kaikkea. Ei mulla ollu varaa ostaa kummitytöllekkään sitä lahjaa mitä se toivoi. Hellokitty-lakanoita ja pyjamaa. Ne olisi maksaneet n. 40e yhteensä mutta mistä mie semmoset rahat saisin. Onneksi äiti pelasti tämänkin tilanteen ja oli ostanut hello kitty-hatun jonka sitten saan antaa kummitytölle. On niin tyhmä olo. Muut parit joululahjat oikeastaan askartelin itse, käytin kirpparia hyödykseni ja neuloin loput. Vain kolme läheisintä ystävääni saavat lahjan. Olisin halunnut muistaa pienesti muitakin, mutta ne lahjat maksaa. Mutta onneksi ollaan aikuisia ihmisiä ja suurinosa ymmärtää tilanteen, eikä ole niin lahjojen perään. Rakastan teitä ystäväni silti, vaikkei kaikki lahjaa saakkaan.

Haluaisin rahaa edes niin että saisin jääkaappiin täytettä. On tosi ahdistavaa kurkata sinne ja miettiä mitä sitä sitten tänään söisi. Kaurapuuroa vai kaurapuuroa aamupalaksi. Mitäs keksitään päiväruuaksi.. makaroonia ketsupilla ja ketsuppia makaroonilla? Noh, elämä on. Koirilla on onneksi laadukasta ruokaa vielä ainakin pariksi viikoksi, plus niille omat puurotarpeet ja pakastimessa useampi pötkö lihaa. Tälläkin hetkellä siis koirat syövät paremmin kuin mie ite :D syyttömiä ne ovat tilanteeseen.

Koirat on ehkä yksi asia tässä maailmassa joka jollain tavalla pitää miulla järjen päässä. Vaikeinakin päivinä miun on kammettava ulos niiden kanssa, hoidettava ne, huollettava turkki ja kynnet. Ei se niiden vika ole että miun päässä on vikaa ja en todellakaan ikimaailmassa kyseenalaistaisi niiden hyvinvointia. Koirat on otettu tähän talouteen ja olen ottanut ne vastuulleni. Toki, olen syksyllä pennusta joutunut luopumaan täysin siksi, koska olin varma etten pysty sitä hoitamaan tarpeeksi hyvin. En jaksanut ajatella mitään sisäsiisteyskoulutusta, saati sitten tottelevaisuuskoulutusta.kun kyseessä oli niinkin aktiivinen pentu niin uuden kodin etsintä oli paras vaihtoehto. Otin keväällä pennun siksi koska halusin harrastuskoiran, semmoisen joka vaatii ja jonka kanssa pitäisi harrastaa todella aktiivisesti. Miusta siihen nyt ei ole. Onhan taloudessa avopuolisoni, hän hoitaa koirat jos en jaksa, hän käyttää koirat pikkuisilla pissalenkeillä aamuisin mutta ei muuten sitä kiinnosta. Hänelle koirat vaan on. Häntä ei kiinnosta koulutusjutut tai muutkaan. Hänelle ne vaan on perheenjäseniä. Olen onnellinen, että Lyyli-pentu saikin sitten hyvän ja harrastavan kodin. Tällä hetkellä laumassani on vain aikuisia koiria, kaikilla on peruskoulutuspohja valmiina, sisäsiisteys hanskassa ja jonkin verran myös tottelevaisuuskoulutustakin löytyy. Helppoja aikuisia koiria. Toki, niilläkin on tarpeensa mutta ne pystyn täyttämään hyvin. Se siitä.

Olen sairaslomalla vielä maaliskuun loppuun asti. Tuntuu jo, että makaaminen sais riittää.. tai siis kun kaikki päivät on niin uuvuttavia ja samanlaisia. Mutta toisaalta tiedän, ettei edes miun fyysinen kunto riitä töihin. Ei miulla kiire ole. Eihän? Kerkeen tehdä töitä vielä.. haluan vaan "omistautua sairaudelleni". Kun se vielä selkeesti on hiukan aktiivinen en todellakaan halua riskeerata niin että se aktivoituisi uudelleen. Lääkäri onneksi sanoi, kun puhuttiin taudin mahdollisesta uusiutumisesta että hyvinkin mahdollista on etten edes huomaisi sitä fyysisissä oireissa kun minua kontrolloidaan koko ajan. Ilmeisesti seuraavat pari vuotta saan ravata tiuhaan tahtiin keskussairaalalla kokeissa ja hyvä niin. En halua kokea sitä helvettiä enää ikinä uudestaan. Toisaalta kai hyvä, että kun ilmeisesti tää vitullinen vaskuliitti on "jyllännyt" ja "lymyillyt" taustalla aina niin se selvisi nyt.

Se vain on elettävä tätä elämää näin, kun parempaakaan ei ole tarjolla. Pakko olla vahva ja rohkea. Pakko olla vahva. Gotta be strong.

Hyvä huomen

Sain itteni hereille puol 11. Hyvä mieli! Olihan se vähän hhhnnnngggaaarrgghh. Mut silti :D sain unta vasta puolen 3 maissa. Säälittävää miten paljon heräämisen kellon aika vaikuttaa miun päivän mielialaan. :p jos nukkuu pitkään niin vituttaa. Jos saa ittesä ylös enne 11 ni on ihan jees-olotila.

Plaah. Mietin joulua. Hassua vaan, että siihen on enää alle viikko. Kaikki lumi suli taas pois ja tuntuu kuin oltaisiin taas lokakuussa. Lumi tekee joulun.
Mein perinteinen joulu on porukoiden luona. Mennään aatoksi siihen ja nysväillään siellä. Yleensä yöksi kotiin. Otetaan jouluna koiratkin mukaan, kun pitäähän koko perheen olla mukana! :) yleensä "mummilaan" mukaan pääsee vaan Lilo. Äiti tykkää siitä niin. Viivi on mukana jouluisin ja tänä jouluna myös Paavo. Vähän jännittää mitä siitä tulee, kun äiti ja Reiska ei niin noista isoista koirista välitä. Mökillä kaikki ollaan suvassa sovussa kaikki, onhan siellä tilaa mennä ja mönkiä. Ajatus aatosta ilman koiria on jotenkin.. äh. Eihä ne päivän päälle ymmärrä ja kyllä ne sen muutaman tunnin mitä siellä ollaan pärjäisi kotonakin mutta.. ihmisen mieli.

En ole toivonut mitään joululahjaksi, enkä odotakkaan mitään kummempia paketteja. Saatiin porukoilta tuo auto ja se on meidän joululahja, muuta en tarvitsekaan. Tiedän, että ystäväni on neulonut miulle villasukat ja kääräsee ne pakettiin :) muita paketteja ei kai ole odotettavissa :)

Huomenna yksi parhaimmista ystävistäni rantautuu tänne päin. Iina asuu toisella paikkakunnalla ja nähdään aika harvakseltaan. Mutta aina kun hän tänne tulee niin raivataan kalenterista aikaa. :) miulla on useempikin ystävä, joka asuu muualla. Toinen hyvä ystäväni asuu Oulussa. Ei olla nähty nyt vissii reiluun 2vuoteen, onneksi ystävyytemme on laatua joka ei väljähdä vaikka ei niin tiiviisti yhteyksiä pitäisikään. Keväällä nähdään viimeistään. Aika tuntuu pitkältä, mutta nopeasti se menee. Hyvää kannattaa aina odottaa :)

Nyt kun kerran olen näinkin hyvällä tuulella, voisin vaikka käyttää sen energian oikein pitkään (ja miun kunnolla hitaaseen) päivä lenkkiin ja siivoamiseen.

Tyhmä ei sairastu

Nukuin taas ihan liian pitkään. Sain unta kahden maissa ja hups kello olikin yks kun herään. Jumalauta tätä unen tarvetta! Ei taida tulla mitään. Vaikka yrittäisin laittaa kellon soimaan en sitä yleensä kuule. Päivinä jolloin on menoa aamuisin pistän yleensä kolme kelloa soimaan, että herään.

Eilen sain itteni jopa 8 ylös. Mutta nukuin sitten 4h päiväunet. Puuh. Eilen muutenkin oli kamala känkkäränkkäpäivä, tuntui et kaikki meni lääkärikäyntiä lukuunottamatta ihan vituiks. En saanut lääkkeitä apteekista kun kela oli katsonut että lääkkeitä saa hakea vasta sinä ja sinä päivänä, sossusta tuli kirje että ne haluaa lisää liitteitä. Houdini Paavo ei ollut kestänyt porttiviritelmästä huolimatta portin takana, koko kulmarauta oli irronnut seinästä. Voi raah.

 

Lääkäristä sain kumminkin ihan hyviä uutisia. Viipalekuvit olivat siistit ja keuhkotkin ihan ok. Pientä arpeumaa ja ne massat mitä kesällä sieltä löytyivät olivat pienentyneet tosi paljon. Kyselin kivuista ja lääkäri oli sitä mieltä, että kun kuvissa ei näkynyt mitään mistä kipu voisi johtua kuten välilevypullistumaa ym. Niin ilmeisesti selkärangan lähettyvillä keuhkoissa vielä jotain vähän on joka painaa hermoja ja joka taas aiheuttaa kipua. Jatketaan konttien ja lyricoiden avulla. Lääkäri myös sanoi, että he jatkavat solunsalpaajahoitoa nyt ainakin sen 6kk täyteen ja sit mietitään sitä ylläpitolääkettä. Metatrexaattia tai atsopriimiä. Kaikki arvotkin oli suht ok, ANCAtkin rauhoittumassa ja jossain oli pientä heittoa mut ei mitään suurempaa. Kaikki siis sillee aika ok. Pöpöjä pitää edelleen varoa, vaikka onnellisesti oon kahdesta flunssta jo selvinnyt. Lääkäri kertoi myös, että tää oli viimeinen tapaaminen. TÄmä kysyinen lääkäri lähtee muihin hommiin toiselle paikkakunnalle ja todennäköisesti osaston ylilääkäri jatkaa miun kanssa. Jännittää! Meinaan ekks keuhkopolin ylilääkäri on ulkomaalainen tummaihoinen mies. En nyt sano että olisin rasisti mutta miulla on pieni ennakkoluulo yleisesti ulkomaalaisia lääkäreitä kohtaan. Ei pätevyyden takia vaan kielen. Kesällä osastolla kerran tän lääkärin tapasin mutta se ei hoitanut minua, tervehti vain käytävällä. Vaikutti ihan ok tyypiltä. Turhaan etukäteen murehdin, asia sitten selviää tammikuussa.  Harmittaa sillee, kun tavallaan ehti tutustua tähän omaan lääkäriin ja se tuntui tutulta ja turvalliselta ja nyt se lähteekin pois.. toivotettiin hyvät joulut ja jatkot ja lääkäri sanoi että olin kyllä yks mieliinpainuvimmista potilaista, heh! Sairaslomaa jatkettiin nyt onneksi pidempi pätkä. Olen sairaslomalla vielä toiset 4kk, eli 31.3.2012 saakka. Toivotaan, että sitten olisin siinä kunnossa ettei sitä enää tarvitse jatkaa. Aika tuntuu pitkältä, mutten halua riskeerata koska tautini vielä on jokseenkin aktiivinen ja kipujakin on.

Saanko vielä avautua ihmissuhteista? Äh. Nekin ärsyttää, mietityttää ja ihmetetyttää ihan suorastaan. Tämähän tietenkin liittyy veispuukkiin joka selkeesti tänä päivänä hallitsee ystävyyssuhteita ja etenkin sitä sosiaalista kanssakäymistä. Noh, nykyään kun siellä on se hienous että ei tarvii olla toisen kaverikaan niin voi ne statuspäivitykset ym "tilata" itselleen. Eli ne julkiset päivitykset näkyy sitten sille tilanneelle automaattisesti, ilman et erikseen pitäs käyä katsomassa. Olen sallinut tilaajat mut enpä juuri julkisia päivityksiä tee, vaan kavereille. Joskus vahingossa jääny julkiseks ja se asia on yleensä korjattu. No mut siis nii. Eräs entinen ystäväni tilasi eilen päivitykseni. Ihmettelen tätä siksi, koska hän laittoi syksyllä välit kokonaan poikki, haukkui miut melkeen pystyyn ja jne. Ihmettelen siksi, koska sain selkeest semmosen kuvan ettei hän halua olla kanssani missään tekemisissä ollenkaan enää ikinä koska oon niin kamala ihminen. En tiedä tilasiko hän päivitykset tahallaan, vai vahingossa vai luuliko hän etten saa siitä ilmoitusta. Enivei. Asia ny silleen ei oo kumma, koska olenhan sallinut tilaajat ja miulla pari ihme randomia siel listassa jo onkin ja kun noin 90% miun toiminnasta näkyy vaan kavereille niin mikäpä siinä. Mutta miksi hän ne halusi? Häntä kiinnostaa edelleen? Hän haluaa huvikseen kyylätä vai? Toisaalta tekisi mieli laittaa viestiä et miksi? Mutta pelkään vastausta. En halua riidellä, enkä halua aiheuttaa pahaa mieltä. Mein ystävyys vaan kaatu siihen, että ollaan niin kamalan erilaisia ja ei ehkä osata arvostaa toisiamme niin kuin pitäisi. Vaikea juttu. Välitän ja rakastin tätä ihmisistä silti, mutta en usko että ystävyydestä tulisi mitään pidemmän päälle. Toisaalta mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut kai, vaikka hän minua heitoillaan loukkasikin. Kai tää taas on näitä elämän mysteerejä joihin ei saa varmaan ikinä vastausta. Jos hän tätä blogitekstiä lukee, hän tietää mitä ajattelen ja jos hän haluaa niin laittakoon vaikka viestiä sitten. :)

Juttelin eilen pitkän tovin henkisestä jaksamisesta erään tuttavani kanssa. Hän on minua reippaasti vanhempi ja on joskus kamppailut samojen asioiden kanssa. Olen koittanut purkaa tilannettani, että miksi esimerkiksi se nukkuminen niin ahdistaa. Jumalauta, minä tarvitsen lepoa ja miun ei oo pakko jaksaa. Miksi otan siitä niin kamalat paineet. Hän sanoi aika hyvin. Tyhmä ei sairastu, tyhmä ei mieti näin syvällisiä asioita. Itse olen oman oravan pyöräni aiheuttanut mutta haluan jo päästä tästä pois. Milloin oikeasti ymmärrän, että nukkumisesta ja levosta ei pidä ottaa morkkista? Minulla on kai niin kova tarve tervehtyä ja päästä elämään täysin normaalia elämää. Täytynee muistaa, että olen käynyt läpi rankkoja asioita niin henkisesti kuin fyysisesti. Keuhkoleikkauskaan ei ole pieni asia ja kun kesällä kehoni oli täysi raunio aina elokuun loppuun asti.

Tarvitsen aikaa. Itselleni ja keholleni. Sallitaanko se minulle?

Pirun nyrkki

Turmion Kätilöt - Pirun Nyrkki

olen sairas, niin kipeä
sairas päästä jalkoihin
päästäkää minut tästä
tai viekää edes veitset pois
olen katsonut sinua silmiiin
ja sinä saatana valehtelet

en ole tottunut uskomaan
vaikken pelkään kuolemaa
väkivalta meidät kastaa
eikä auta kostokaan

olen sairas, niin kipeä
sairas päästä jalkoihin
päästäkää minut tästä
tai viekää edes äänet pois
olen katsonut sinua silmiin
ja sinä perkele valehtelet

olen väsynyt viiltämään
vaikken pelkään kuolemaa
väkivalta meidät kastaa
toisiamme ruoskitaan

refrain:
olen väsynyt antamaan
olen väsynyt kuolemaan
olen väsynyt
raavi nahkani alta
älä tapa, älä jätä henkiin
olen väsynyt kiiltämään
olen väsynyt tuntemaan
en jaksa nyt
älä tapa, älä jätä henkiin
raatele, nahkani alta
(2x)

väkivalta meidät kastaa
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä
väkivalta meidät kastaa
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä

onko jotain, mitä et voi ohittaa
et voi menettää, et saa menettää
solmut hakeutuvat umpisolmuun
kädet kietoutuvat (kietoutuvat)

Pirun nyrkki!
väkivalta meidät kastaa
Pirun nyrkki!
väkivalta meidät kastaa
päästäkää minut tästä

Lisää tälläisiä päiviä, kiitos!

Olinpa kohtuullisen hyvällä tuulella tänään! Tosin en saanut itseäni hereille kuin vasta 12 maissa MUTTA en nukkunut päiväunia vaikka pysyttelin koko päivän kotona.

Siivoilin, laitoin ruokaa ja meillä kävi vieraitakin. Normaali päivä. Normaalin ihmisen päivä. Miulle se on iso juttu. On paljon parempi mielikin kun on siistiä. Voi kunpa jaksaisin pitää asunnon siistinä useamminkin.

Eräs kaverini teki meille järeän koiraportin reilu viikko sitten. Kaveri kävi tänään parantelemassa kiinnitysjuttuja josko Paavo ei enää pääsisi sieltä "koiralasta" (eteisestä) pakenemaan pahan tekoon kun ollaan poissa kotoa. Saa nähdä keksiikö Paavo paeta tuolta vielä, se nähdään huomenna kun käväisen sairaalalla tapaamassa tohtoria.

Koirat saivat eilen myös uuden sängyn. Ystäväni lahjoitti meille valkean jatkettavan lastensängyn josta saatiin koirille oma peti. Olen niin tohkeissani tästäkin. Viivi on ihan rakastunut tuohon hökötykseen. Paavokin tykkäsi siitä, mutta kun Viivi on sen suurimmaksi ajaksi ominut sen itselleen pitää Paavon tyytyä vanhaan koriin :D

Olen myös löytänyt kadonneen joulumielen. Se löytyi kun päätin askarrella pakettikortteja. Montaahan niitäkään ei tarvinnut tehdä mutta silti :) enää reilu viikko jouluun, huh! Askartelin myös virtuaalisen joulukortin. Viivi poseraasi punaisella pehmukkeella sydänvalojen ja joulunauhan kanssa.

Tänään oli hyvä päivä, olisipa huomennakin! :)

Uni, uni ja uni..

Aika mieletöntä. Blogini täyttää 21. Päivä 2 vuotta! Ja tänä aikana, etenkin tänä syksynä kävijöitä on keskimäärin noin 100 per päivä. Kai olen osakseen kiinnostava tyyppi? Ihan kiva juttu. Harmi vain, et vain ehkä 5% tästä sadasta kävijästä uskaltaa kommentoida. Lupaan etten pure ;) noh, kommentit on kiva piriste mutta en kirjoita sitä varten.

Perustin blogin vuonna 2009 sitä varten, että päätin muuttua. Päätin laihtua ja kirjoittaa siitä. Mutta edelleen olen sama saamaton läskipallero, tosin kaikki on tuona aikana muuttunut. Tällä hetkellä en jaksa miettiä kummemmin painoani, tai syömisiäni. Syön kun on nälkä ja sitä mitä kaapissa on. Joskus herkuttelen.
Blogini oli vielä kevääseen asti Elämä Kaloreita Vastaan. Nyt sen nimi voisi olla Elämä Vaskuliittia Vastaan. Mutta gotta be strong (pakko olla vahva) on ehkä osuvampi. Ehkä siksi koska elämäni on pääsääntöisesti päivittäin taistelua väsymystä ja ahdistusta vastaan. En niinkään enää stressaa sairauttani, vaan muuta elämää. Sen tuomaa ahdistusta, unen kanssa kamppailua ja perus ihmissuhdesontaa sekä tietenki, tottakai raha-asioiden takia.

En tiedä miksi nukkuminen, väsymys ja oikeastaan kaikki siihen liittyvä on niin ahdistavaa. Öisin ei nukuta, sitten kun nukahdan nukun vähintään 10h, peruskotipäivinä saatan vielä nukkua ne päiväunet. Eli tänä päivänä nukun keskimäärin 13-15h vuorokaudesta. How cool is that. Not. Syksyllä isommalla kortisoni annoksella tuntui että 6h unet riitti supervoimiin ja nyt on ihan päinvastaista. Johtuuko se mielialasta, lääkkeistä? Ehkä niiden combo. Tiedän, että piristyn kun tapaan ystäviäni ja pidän itteni kiireisenä ja en nuku päiväunia.. mutta miten vaikeaa nykyään se lähteminen onkaan. Keksin tekosyitä, en jaksa, ei huvita, ahdistaa, en halua. Mutta sitten kun saan tehtyä ja oltua niin voin paljon paremmin. Milloin tajuan sen?! Voisiko joku takoa miun päähän, että aina ei tartte jaksaa mutta se on hyväksi siulle jos vähän pinnistät? Olen sairaslomalla, ei kai aina pidä jaksaa.. äh.

Öisin valvominen on toisaalta kivaa. Mutta mitä pidemmäksi kello juoksee, sitä vähemmän haluan nukkua yöllä. Tiedän, että jos saan unta kahden kolmen maissa niin on vaikea herätä ajoissa. Nykyään kello soi aina viimeistään 11. Yleensä herään, aina en jaksa. Haluaisin jaksaa.. haluaisin olla viimeistää 9 hereillä ja jaksaa koko päivän, mutta niitä tuollaisia päiviä on todella vähän. Miuta vaan nukuttaa... Onneksi ketipinorin kanssa on tilanne rauhoittunut niin että olen päässyt aamutokkurasta eroon.

Vaadin itseltäni liikoja. Se ahdistaa. Haluaisin olla täydellinen. Haluaisin olla laiha. Haluaisin olla hyvä ystävä. Haluaisin olla reipas ja iloinen. Haluaisin olla parempi avopuoliso ja omistaja koirilleni. Välillä tuntuu etten jaksa olla mitään.

Haluaisin haihtua pois niin ettei kukaan huomaa, niin ettei miun tarvitsisi jaksaa enää yhtään mitään.

Miten tärkeää on lähimmäisten tuki?

Käväsin eilen porukoilla. Oli oikeastaan kiva viettää hetki laatuaikaa ihan vaan äidin kanssa kun isäpuoli on viikolla töissä toisella paikkakunnalla.

Äiti on ollut aina miulle se kaikkein tärkein, varmaan vielä korostuneemmin siksi koska miulla on niin rikkonainen suhde isään (täällä postaus siitä) ja isän takia pienestä pitäen koin, että äitiä pitää suojella. Noh, mut se siitä siis.

Oli puhetta perjantain lääkärikäynnistä ja oltiin Reiska-isäpuolen kanssa sovittu, kun hän palaa tänne torstai-iltana niin hän sitte kuskaisi miut käymään lekurissa niin ei tarvitse bussilla kulkea tai ajella omalla autolla ees taas kun isäntä olisi töissä. Tilanne muuttui ja en mahdollisesti tarvitsekaan kyytiä mutta äiti kysyi eilen että saisiko Reiska tulla ihan mukaan lääkärin puheille. Kieltämättä yllätyin tästä kysymyksestä, että kiinnostaako Reiskaakin näin paljon mutta toisaalta taas, kiinnostaahan sitä. Reiska oli se joka aina ensimmäiseksi kesällä oli töiden jälkeen sairaalassa miun luona jos äidillä oli töitä. Aina se soitti ja kysyi että minkäs makuisia pillimehuja tänään tuodaan? Aina se sitten toi sitä mitä halusin :) sinäänsä, onhan Reiska muutaman kerran kännipäissään avautunut kuinka tärkeä olen ym. Mutta loppupeleissä miten paljon arvostan sitä välittämistä kumminkin. Reiska tuli meidän elämään kun olin 15v kapinoiva ja ärsyttävä finninaama. Lapsettomalle miehen jurmukalle se ei ollut helppo paikka, hyväksyttiin ajan kanssa toisemme ja tänä päivänä välit on ihan hyvät. Mutta siis pointtiin. Sanoin äidille että tietenkin saa tulla, ei miulla siellä lääkärissä mitään salattavaa oo ja tuskin lääkärikään on sitä vastaan et tuo mukaan tulisi. Äiti haluaisi itse paikanpäälle, mutta ei tiedä saako töistä siksi aikaa luistettua. Totesin äidille, et tuskin Reiska kumminkaan osaa selittää lääkärikäyntiä sen kummemmin äidille kuin itsekään, mutta tulkoon jos haluaa. Miun mieltä lämmitti se tosi paljon, että äiti yrittää järjestää töistä tunnin vapaaksi ihan miun takia. Äiti on aina ollut semmoinen et töitä tehdään vaikka pää kainalossa, kipeenä ja sairaslomalla ollaan äärimmäisessä ja pakossa ja muistan äidin olleen sairaslomalla kaksi kertaa n. 10 vuoden aikana. Kerran sillä oli paha silmätulehdus ja silmät kuin tomaatit mutta kun se ei tarttunut niin äiti meni töihin, silti. Ja nyt kun miulla on lekuri, ja ihan hyvin pärjäisin siellä yksinkin niin silti porukat on valmiita järjestämään aikaa sille. Arvostan, arvostan todella paljon.


Äiti muutenkin on ihminen, joka ei oikeastaan osaa tunteitaan perinteisin menetelmin näyttää. Ei se oikeastaan halaile, sano että rakastaa tai tykkää. Se osoittaa sen muilla tavoin. Välittämisellä.

Myös yksi parhaista ystävistäni saa ylistyksen tähän ketjuun. Taisi olla kesäkuun loppua kun aloin olla jo todella huonossa kunnossa ja kovissa kivuissa kun piti ravata paikallisessa arvauskeskuksessa (thank god saan nykyään hoitoa keskussairaalassa). Ystäväni lähti mukaan kun ajattelin että seura olisi hyvästä siellä odotellessa. En muista oikeastaan siitäkään kun sen helvetillisen kivun, kuumehikoilun ja huonon olon. Jouduttiin odottamaan useampi tunti yhteensä. Ensin piti käydä terveydenhoitajalla ja sitten sai päivystyslekurille ajan. Muistan sen, että istuttiin oikeastaan koko aika vaan hiljaa. Ei juurikaan juteltu. Silti ystäväni oli siinä vierellä. Muistan miten turhautunut olo oli kun en jaksanut jutella ja tuntui että ystäväni oli siellä turhaan. Mutta jälkikäteen ajateltuna ei se turhaan ollut. Hän oli siellä tukena ja ihan minua varten.

Samainen ystäväni oli tukenani myös kesäkuun alussa kun minut passitettiin tarkkailtavaksi päivän ajaksi mahdollisen kuumeettoman keuhkokuumeen takia. Se oli ihan "hauska reissu" silloin, jaksoin olla sosiaalinenkin. Arvostan.

Olen onneksi ihminen, joka osaa sanoa välittävänsä. En kumminkaan päivittäin jaksa sitä jankata mutta sanon silti. En kumminkaan ole halailija-tyyppiä mutta uskallan näyttää tunteeni, ei se ole hölmöä.

Osa tutuista ja kavereista on jälkikäteen herännyt tähän kaikkeen. Moni sanonut että kun veispuukista luki sairastumisestani ym menivät he sanattomiksi, ei kukaan oikeastaan osannut tehdä tai sanoa mitään. Moni tuttava ja vanha kaveri on ollut enemmän läsnä miun elämässä kuin muutama vanha kaveri (tarkoitan niitä tyyppejä, joiden kanssa hengasin paljon ennen sairastumista). Se kertoo aika paljon. Moni varmasti säikähti tilannetta, osaa ei vaan kiinnosta. Se on tosi harmi, että pitää yleensä sattua jotain ikävää ennen kuin ihmiset tajuavat. Mutta eikö se niin mee, että parempi myöhään kuin milloinkaan :)

Känkkäränkkä

Kaksi päivää on vituttanut. Ihan kaikki mahdollinen on ärsyttänyt ja viime yönä kun en saanut unta olin oikeastaan vihainenkin, ihan ilman syytä. Oli semmonen tosi turhautunut olo ylipäätään ihan kaikesta ja jopa veispuukin kattelu ja ihmisten tilapäivitykset ärsytti. Olis tehnyt mieli muutamalle ihmiselle sanoa jotain ilkeää, semmosta mikä on tavallaan pitkään muhinut mielessä. Päätin kumminkin olla sanomatta mitään, tapanani ei ole haastaa riitaa, enkä muutenkaan tykkää riidellä. Se ahdistaa. Suorasanainen kyllä olen, ja varmasti minussa on monen mielestä todella montakin piirrettä mitkä ärsyttää. En tahalleen halua olla sellainen, mutta minä olen tälläinen tässä. Ota tai jätä.

Muutenkin kamala itsesäälirypemisärsytys ollu tässä pari päivää. Inhoan niitä selkääntaputtelijoita, et voi voi kyllä tää tästä. En voi käsittää, kun on niitä ihmisiäkin jotka sitä juuri haluaa. Mangutaan, vingutaan ja ollaan säälittäviä. Argh sentää! Varmasti moni tyyppi ajattelee miun blogista samaa, että tämä on hennan säälinkeruu paikka piste fi. Juu ei. En pidä tätä blogia oikeastaan kuin itseäni varten, sitten myös tämän vihulaisen taudin takia haluan "parantaa maailmaa". Jos joku ihminen, samaa tautia sairastava saa blogistani jotain lohduketta eteenpäin niin olen tyytyväinen. Ja mie ite kun en osaa tavallista päiväkirjaa pitää haluan tänne jurputtaa kaikki mieltä askarruttavat tyhmätkin asiat. Nämä ovat minulle isoja asioita. Toki, tykkään että ihmiset ovat minun tukena ja taustajoukkoina, mutta en halua sitä kerjätä..

Mutta joo. Täyttelin tänään porukoilla bingolomaketta arvontatoimistoon. Tajusin, että meillä ei näillä näkymin ole varaa maksaa ajoissa ensi kuun vuokraa joten on pakko kääntyä sosiaalipalveluiden puoleen. Toivottavasti sieltä tulee rahaa sen verran, että pärjättäisiin laskujen kanssa ja toivottavasti ne rahat tulisivat tällä kertaa ilman takaisin perintää niinkuin yleensä kun ollaan tukea haettu. Tosin olen vissiin nyt tässä kahden vuoden aikana kolme kertaa hakenut rahaa. Viimeeksi n. 1500e lääke- ja sairaalalaskujen takia, silloin saatiin 200e. Olihan sekin jotain. Äiti sanoi, että auttaa jos tarvitsee, mutta sanoin että kiitos mutta en vielä halua ryhtyä kerjuulle, koska se on tosi noloa. Jos sopasta ei apua irtoa niin sitten on pakko. Laskeskelin että tässä kuussa tuloja on n. 600e ja pelkästään vuokra, netti ja iso postissa pamahtanut sähkölasku tekevät yhteensä n. 900e. Että jippii. Ja jotainhan sitä syödä pitäisi. Onneksi olen hamstrannut koirille ruokaa pakkaseen ja meille myös puurotarvikkeita, makaroonia, lihoja ja hernekeittoa. Ei me nälkään kuolla ainakaan ja onhan miulla onneks vyötäröllä tätä vararavintoakin :D

Tänään pidin kunnollisen pokkarin laturin etsintä talkoot. Harmittaa, koska haluaisin enemmänkin täydentää postauksiani omilla kuvillani. En jaksa roudata järkkäriä mukana nykyään kuin tosi harvakseltaan. Tänään jaksoin sen ottaa mukaan kun kaverin kanssa käytiin elukoita juoksuttamassa, tosin silloinkin jaksoin räpsyttää harvakseltaan. Taitaa siis olla tilanne niin kun laturia ei mistään löydy et se on etsittävä halpa uusi pokkari jostain tai mietittävä uuden laturin ostoa. Kumpi lie tulee edullisemmaksi. Kännykässä on ihan kiva kamera, mutta se jumittaa useasti ja sen takia laatu yleensä on kuraa. Veispuukkiin jaksan niitä latailla mutta tänne en kehtaa :D


Tälläsiä räpsyjä tuli tänään kumminkin :) Paavolla ja Viivillä oli kivaa! Pikku-Lilo huiteli omiaan.. :D

Total failier

Sorruin lyricaan. Miun selkään koski tänään todenteolla. Oikeesti. En muista milloin olisi ollut selkäkipu tuolla asteikolla, sanoisin että kipuasteikossa 1-10 oltiin ehkä 6 asteikolla, kun normaalisti pysytellään maksimissaan 4 kohdalla.

Syytän lyricaa. Olin nyt kolmisen päivää ilman ja pidin oxyjen määrän samana. Eilen koski selkään ehkä luokkaa 5 ja tänään kuuden maissa kipu oli oikeasti jo kovaa. Otin oxyt ja ajattelin että kohta helpottaa. Normaalisti lääkkeet vaikuttavat noin puolessa tunnissa, tänään illalla en saanut helpotusta. Otin lyrican ja meni reilu puoli tuntia niin helpotti. Selkään kivistää nyt siis samaan malliin kuin ennen, ehkä luokkaa 3-4.
Ajattelin silloin pari päivää sitten, et kokeilen olla ilman. Ei siitä mitään vaikutusta oo ollu mutta olin väärässä. En ehkä sittenkään ole niin mentaliteettisesti riippuvainen noista kipulääkkeistä kuin ajattelin. En todellakaan tykkää syödä noita vahvoja lääkkeitä, mutta en nää sitten syytäkään oikeastaan olla ilman jos oikeasti koskee. Sitä varten ne on miulle määrätty. Eihän ole hyväksi survoa kehoon mitään ylimääräistä, mutta kun niitä nyt joutuu syömään niin syödään kiltisti sitten kaikki. Vaihtoehto olisi että palaisin takaisin oxynormiin, eli lyhyt vaikutteiseen oxyyn. En haluaisi aloittaa niitä uudestaan kun olen pärjännyt tähän asti ilman.

Silti olo on aika säälittävä. Pääsenkö pillerikierteestä ikinä?

Vasvasvaskuliitti

Kirottu tauti! Sanon minä. Elämä olis aikalailla kivempaa ilman sitä. Täytyy tunnustaa, etten ehkä itsekään sisäistä tai tajua millaisesta taudista oikein on kyse. Tajuan vain sen, et kesällä olin saatanan kipee ja nyt kohtuu kuntoinen.
Tietoa netistäkin suomenkielisenä löytyy aika vähän. Kun pistää googleen hakusanan vaskuliitti niin ensimmäisenä pomppaa oma blogi tai sitten parin "kanssakulkijan" blogit. Olen tosi huono lukemaan englanniksi mitään lääketiedejuttuja ja näin ollen voin kertoa rehellisesti että oma tietämykseni sairaudestani on aika pieni. En voi puhua kuin omista kokemuksistani tai sitten niistä joita olen lukenut kavereiden blogeista.

Toisaalta oikeastaan ihan kiva olla tietämätön, en halua ajatella että wege on tappava tauti. Tosin ei ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi syöpä mutta hoitamattomana tähänkin voi kuolla. Ennuste kumminkin hyvä, enkä usko että miulla on mitään vaaraa potkasta tyhjää tän takia. Luin jotain väitöskirjan lyhennelmää joskus ja siinä oli jotain prosenttilukuja että tutkituista potilaista, joita muistaakseni oli noin 400 kpl 20v aikana kuoli n 100 ihmistä ja niistä n. 30% kuolinsyy todettiin wegenerin granutomaloosiksi. Eli periaatteessa aika vähän. Ahdistaa silti ajatella, etten ikinä pääse tästä eroon ja joudun mahdollisesti koko loppuelämän olemaan lääkkeillä. Toivon tietysti, että remission saavutettua en niitä tarvitsisi mutta olen oikeastaan varautunut siihen jo että kuljetan dosenttia mukana koko loppuelämäni. Kuulostaa kurjalle, kun ikää vasta niin vähän. Eniten miuta pelottaa se, että loppuuko selässä oleva kipu ikinä? Jokapäivä mietin sitä, taas koskee.. koskeeko vielä kuukauden päästä? Miksi siihen koskee, koska keuhkokuvatkin ovat olleet hyviä. Miksi? Onko siellä joku hermovaurio tai jotain? Korjaantuuko se ikinä? Näihin kysymyksiin ehkä saan vastauksen ensiviikolla, I hope so. Toisaalta olen jo niin tottunut tähän kipuun, koska sitä on jo reilut puol vuotta jatkunut. Mutta se on lyhyt aika siihen jos se ei koskaan katoa. Haluan eroon kipulääkkeistä, mutta tiedän että jos ne nyt lopettaisin niin kivut palaisivat. Tähän ei auta burana.

Monesti mietin, et mistä tää on tullut? Miksi se on miuhun "tarttunut"? Tähän ei taida osata edes lääkärit vastata. Synnytäänkö ne vaan plops ja oho meissä on joku geenivirhe ja näin ollen olemme tuon saaneet? Vai tarttuuko se jostain? Sinäänsä täähän ei tartu mutta.. kamalasti kysymyksia joihin ei ole vastausta. Joojoo, lääketiede kehittyy koko ajan mut kehittyykö se miun elinaikana niin paljon että noihin kysymyksiin voitaisiin vastata? Epäilen.

Lueskelin muuten, että koirillakin voi olla vaskuliittia. Hassua silleen. Tosin se ei varmaan ole täysin samanlainen kuin ihmisillä, mutta verisuonitulehduksesta eli vaskuliitista puhutaan.

Elämä on epäreilu.

Köh köh

Tulin sitten flunssaiseksi. Aika pitkään onneksi pystyin sitä välttelemään. Tänään on jo hiukan parempi olo kuin eilen, nenä ei ole niin tukkeessa ja paikkoja ei säre samaan tahtiin. Kuumetta ei ole onneksi ollut missään vaiheessa, mutta koputan vielä puuta.

Eilen kävin pikaisesti kaupassa, voi sitä tuskaa. Olin ihan poikki siitä vartin reissusta. Jalkoja särki ja hyvä et räkäisyydeltä sain henkeä kun kotiin tulin.
Asettauduin sohvalle ja siinä vaiheessa iski ihan mieletön ahdistus ja paniikki. Olotila muistutti liiankin eläväisesti kesästä ja kesän olotilasta ja yksinkertaisesti menin ihan paniikkiin. En koskaan ole saanut samanlaista ahdistus/paniikkikohtausta. Itkin ja itkin ja pelkäsin saatanasti. Vaikka järki sanoi, et hei olet paranemassa wegestä hyvää tahtia ja tämä on vaik pikkuflunssaa joka menee kyllä varmasti ohi. Puol tuntia siinä sitten rauhoiteltiin tilannetta ja ottamani särkylääkekin alkoi tehota. Ehken mie kuolekkaan..
Olen selkeästi alkanut pelätä todenteolla sitä kipeäksi tulemista, yleensä sairastamista ja kipuja. Kipukynnys on aika korkea, ja selkäänhän koskee edelleen mutta siis tuota voimattomuutta ym pelkään varmaan eniten. En tiedä miksi. Kesällä makasin vain, en pystynyt mihinkään, sairaalassa oli ihan jees. Ei se sairaalakaan tässä ahdista tai vaikka sinne vielä joutuisi. Pelkään kai eniten sitä, että kesä toistuu ja paha olo jatkuu pitkään ja saan roikkua huonossa kunnossa monta kuukautta. Tiedän, että tuskin niin tulee käymään mutta pelkään silti. Ahdistun pelkästä ajatuksestakin. Nyt kun olen aika hyvin kuntoutunut en tahdo enää palata taaksepäin. Tykkään että ohjat taas ovat miun käsissä.

Olen aamuisin herätessä todella kankea nykyisin. Olo on kuin puupökkelöllä ja hyvä jos pystyn taipumaan vessakäynnin ajaksi. Niskat on jäykät, selkä on todella jäykkä, polvet ja kädetkin. Noin tunti menee kun vetristun, ehkä lääkkeet vaikuttavat? Todella inhottava olo kun kolottaa ja koskee jokapaikkaan. Täytyy muistaa mainita tuo lääkärille. Miulla ei ennen ihan tällästä oo ollut, joskus kyllä kankeempia aamuja mutta nykyään ihan jokapäiväistä touhua tää on. Saatana. Aamulla ei niinkään ole kipuja selässäkään vaan turtaa oloa ja kankeutta. En osaa kuvailla paremmin.

Maanantaina on ylimääräiset verikokeet. Ne ovat jonkinverran pyörineet päässä kun polillakaan niistä ei mitään mainittu. Oletettavasti jotkut arvot heittelehtivät, mutta ei niin paljon et niistä olisi miulle ilmoitettu. Jos siellä olisi suuremmin vikaa niin kai ne olisivat perään soitelleet. Ensi perjantaina on myös lääkäri. Täytyy varmaan post it-lapulle muistaa kirjotella kaikki mieltä painavat asiat..

Bye bye lyrica!

Tänään jo jätin iltalääkkeistä lyrican veke. Saakoon jäädä. Olen oikeastaan koko ajan vaan kiltisti lääkärin määräyksestä niitä syönyt, mutta en kummempaa vaikutusta ole tuntenut. Mielestäni suurimmaksi osaksi saan kiittää oxycontinia kipujen lievittämisestä. Tosin oxyt ja lyrica aloitettiin samana päivänä, joten en oikeastaan osaa sanoa.

Monelta taholta oon kuullut että lyrica aiheuttaa etenkin itsetuhoisia ajatuksia vaikkakin sitä käytetään lieventämään ahdistusta. Miulla on ollut aikalaisia ahdistuksia viime aikoina niin ajattelin kokeilla, et onko lyricalla tosiaan vaikutusta vai ei. Saa nähdä.
Kävin tänään kinumassa taas uuden reseptillisen oxyja. Kattelin apteekissa hintaa, 58e. Viel tämän kerran maksoin tuosta paketillisesta sen 1,5e. Päätin että tuo paketti saa jäädä viimeiseksi. Olen puoli vuotta niitä napsinut jo. Tajusin yksi ilta tässä taannoin, et hups kello on jo puol 9 enkä ole ottanut iltalääkkeitä. Ennen kinusin itseltäni kipulääkkeitä jo klo 19 maissa viimeistään koska selkää koski. Selkään ei sinä iltana koskenut, eikä selkää oikeastaan ole koskenut iltaisin samalla tapaa enää pariin päivään. Eli syönkö lääkkeitä tällä hetkellä juuri oikean määrän vai onko kivut kokonaan päänsisällä olevaa paskaa? En osaa sanoa.

Huomenna on edessä kuukauden lääkkeiden lajittelu. Ajattelin laittaa nyt sittenkin vain pariksi viikoksi ja vähennän öisen oxyjen määrän nyt 10mg. Katsotaan ja kuulostellaan.. haluan noista lääkkeistä eroon mahdollisimman nopeasti. Varsinkin kun kyse ei ole mistään tavallisesta aspiriinistä tai buranasta.

Unta palloon ja sillee

JOon innostunut edelleen kovin siitä neulomisesta. Niin kovin et toissa yönä havahduin kelloon kahdelta et ups, pakko vissii lähtee nukkumaan. Eilen heräsin sitten vasta puoli kaksi. Voi perkele kun vitutti. Nykyään aamusin oon tosi kankee ja tarviin tunnin tai pari olemiseen ennenkuin pystyn lähtemään mihinkään. Eilen kyllä ei ollu mitään erikoisempaa, et sinääsä ei haitannu tuo noin pitkään nukkuminen mut silti...

En sitten saanut koko päivänä oikein mitään aikaiseksi, paitsi neulottua yhden pipon ja siinä se sit olikin. Sain itteni onneks aiemmin nukkumaan ja tänään itteni aiemmin hereille. Nyt kerkeen rauhassa hengähtää ennen sairaalalle lähtöä.

Tänään on tt-kuvat. Kuvaaminen itessään ei nyt niinkään ahdista tai pelota, mutta tiedän että miuhun pitää tuikata se jättikanyyli. Jos mitään sairaalajuttuja vihaan niin kanyyleja ylitse muiden. Kesällä sain niistä ihan tarpeekseni. Inhoan ylitsekaiken sitä sen laittamista paikalleen, sitä kun se työnnetään sinne suoneen ja hyi olkoon. Vihaan. Todella todella paljon vihaan.  Koitan pitää itseni kasassa jankkaamalla itelleni, että se on vaan miun hyväksi ja onneksi saan sen kuvan jälkeen pois eikä sen kanssa tarvitse päivätolkulla elellä.

Jotain hyvää tässäkin kurjassa maailmassa, et isäntä palas ainakin täksi päiväksi töihin. Ehkä saadaan ens kuun vuokra maksettua ajallaan :) vielä ei tiedä kauanko tää pesti kestää, mutta toivottavasti pidempään kuin pari päivää. Isäntä on henkilöstövuokrafirman kautta duunissa ollut jo 2008 saakka. Yritys on kohtuullisen pieni verrattuna staffpointtiin ym ja isäntä on pomon "luottomiehiä" ja jolle yleensä heti koetetaan järjestää töitä jos sattuu että jonkuu reissuhomman jälkeen täällä päin ei samassa firmassa ole töitä. Välillä on noita parin viikon pätkiä sitten työttömyyttä.

Ahdistaa taas raha. Just kun nyt pari kolme kuukautta saatiin vuokranmaksu pysymään ajantasalla niin taas hups keikkaa todennäköisesti sitä pitää sopia. Onneksi se ylipäätään on sovittavissa mut ahdistaa kun sitä joutuu siirtämään niin se tietää sitä et kuukaus tai ehkä kaksikin menee sitten päin honkia sen maksamiseen. Miun sairaspäiväraha päättyi kuunvaihteeseen ja uusi jakso alkoi. Tohtorisetä varmaan kirjottaa sitä lisää ja kirjoittaa parille viikolle tarvittavan b-lausunnon. Kelassa sitten taas kestää. Oletettavasti olen tän kuun kokonaan ilman rahaa, kun käsittelyssä yleensä kestää pari viikkoa ainakin ja b-lausunnon toimittaminen yhden viikon. Saatanan perkele. Helpommaksi tulis jos ryhtys työttömäksi ja sais sen päivärahan rullaamaan. Tiedän vaan itsekin, etten ole vielä työkykyinen. Kunto kestäisi ehkä jotain kevyttä työtä mutta pääkoppa ei. Tuskin heti töitä saisinkaan mutta silti..

Sanotaan, että henkinen paraneminen kulkee perässä ja voin todellakin yhtyä täysin tuohon lauseeseen. Välillä sitä märehtii ja kierii itsesäälissä paljonkin. Miksi minä? Miksi just nyt? Mitä pahaa tein että sain tän kaiken niskaani? Eikö jo kaksisuuntainen riittänyt?
Olen kuullut sanottavan et vain vahvoille ihmisille annetaan koettelemuksia, koska ne kestää sen. Totta kai tuokin. Jaksan kumminkin päivittäin jonkinverran tehdä normijuttuja, pitää yhteyttä ystäviin jotenkuten ja sillei.. saatan kykkiä koko päivän sisällä mutta silti olen tavoitettavissa jos siltä tuntuu. Tosin niitäkin päiviä on ettei miuta kiinnosta minkäänsortin sosiaalinen kanssa käyminen kenenkään kanssa. Haluan vaan olla, haluan "ahdistua" rauhassa. Huonona päivänä on todella inhottavaa ja ärsyttävää koittaa pitää itsensä kasassa muiden silmien edessä. Välillä tuntuu kuin olisin haavoittunut eläin joka ei uskalla kipuaan näyttää. Vain todella harva ihminen tietää ja tuntee miut niin hyvin, etten pysty näyttelemään. "kaikki on ihan hyvin, niinkuin ennenkin" sanon. Vaikka asiat ei todellakaan ole niin.

Sairastumisen myötä ihmisten (puhutaan nyt kavereista, tutuista) asenne on aikalailla muuttunut miuta kohtaan. Suuremman osan käytös niinsanotusti parempaan, osa säikähti niin et ei tiedä enää tänäpäivänä mitä miulle jutella ja osaa ei edes kiinnosta ja kai he ajatttelevat et oon paisutellu tätä juttua ja kuvittelen kaiken, oon laiska tyhmä ja saamaton. Miun puolesta ajatelkoon kukakin mitä tahansa, sillä ne ihmiset joiden tarvitseekin tietää totuuden. Saamattomuuteni ei aina johdu siitä että olisin laiska. Välillä en vaan pysty. Välillä olo on kuin jokapuolella olisi näkymättömiä seiniä ja en löydä sitä ovea pois sieltä.

Onneksi kaikki kumminkin aina jotenkin selviää paremmin päin. Pitäisi olla kärsivällinen. Yritän olla.. yritän parhaani.

Ostakaa himmeleitäää ja heijastinkukkiaaa!

Oltiin Sannan kanssa tänään kaupparatsuina paikallisessa k-marketissa. Äitini ja isäpuoleni olivat askarrelleet himmeleitä ja mie niitä heijastinkukkasia. Kauppa kävi aika kehnosti ja menetettiin ainakin kolme himmelinostajaa siksi kun kaupan seinässä oleva ottomaatti ei sylkenyt rahaa. Vitutti. Heijastinkukilla tienasin reilut 30e ja himmeleitä meni kaupaksi noin 70e. Äiti teki yllätyksen ja sanoi, että hän tahtoo pohjakassan takas mutta loput saan pitää. Olin kumminkin antelias ja maksoin ystävälleni seurasta 20e ja osan sitten rahoista tuhlasin kauppaan. Eli jos jotain lukijaa kiinnostaa niin miulta löytyy noita heijastinkukkasia edelleen, sekä himmeleitä (ja edullisia sellaisia) saa kauttani. :)

Kun kotiin pääsin oli tosi nuutunut olo, vähän kipeä olo jos niikseen voisi sanoa. Oltiin myymässä noita härpäkkeitä sisällä mutta ovi kävi jatkuvasti ja ilmeisesti läpiveto teki tehtävänsä. Nukuin parin tunnin unet lämpimän peiton alla niin helpotti.
Ystäväni valitteli vähän samaa.

Päivä oli jokseenkin tylsä, ihmiset tuntuivat helvetin kiireisiltä ja äreiltä. Mietittiin ystäväni kanssa että onko nykymaailman ihmiset opetettu tuohon jatkuvan suorittamisen muottiin. Muutama vanhempi ihminen jäi meidän kanssa tekemään kauppaa ja juttelemaan kumminkin. Jakkupukuiset naiset kävivät ostamassa kalliit eväänsä ja kiirustivat ohi ja nostivat nokkaansa.. eihän siinä. Suurin osa kumminkin jaksoi meillekin hymyillä takaisin.

Ei miusta ihan jokapäivä tohon hommaan oo, mutta kyllä sillä muutaman euron takaisinkin tienasi :)

Toisenlainen blogini

Pitkään mietin, että siirränkö blogini kokonaan toisaalle, jatkanko kirjoittamista vai mitä teen.

Tästä blogista on tullut aikalailla yleismallin blogi ja paskasanko jonne oksennan kaiken paskan elämästäni. Ihan hyvä, tykkään tästä näin ja ilmeisesti tämä muoto miellyttää myös lukijoitakin, koska teitä on siunaantunut taas muutama lisää :) Aion siis pitää tämän tälläisenä kuin ennenkin, enkä aio muuttaa sitä enää. Olen vaihtanut nimeä muutamasti ja Gotta Be Strong tuntuu toimivimmilta. Ennenhän minut tunnettiin Elämä Kaloreita Vastaan, kuten tu o domainikin sen kertoo, sitäkään en ole viitsinyt vaihtaa jotta vanhat lukijat löytävät tiensä tänne. Laihdutusblogi tämä ei enää juurikaan ole. Olen huomannut että joillain sivulla on linkkejä blogiini vanhalla nimellä ja näin ollen toivoisin, että jos nämä henkilöt viitsisivät sen vaihtaa nykyiseksi nimeksi. :) Pakko ole muttei nimi enää niinsanotusti johda harhaan.

Perustin siksi näin ollen etten hävittäisi nykyisiä lukijoita toisen blogin, jonne aion kirjoittaa vaan sairauttani koskevia asioita kuten juttuja lääkärikäynneistä tarkemmin, lääkityksestä, sairauden etemisestä ja toipumisesta. Aion pitää sen "virallisempana" blogina kuin tämän.

Eksykään sinnekin :)

KLIK KLIK!

Yksinäinen pitkä tie

Väitetään, että joulu ja joulun odotus on parasta vuoden aikaa. Ostellaan lahjoja ystäville, sukulaisille, äidille, isälle, perheelle. Höyrytään siivoamisesta ja jouluruuista jo alkukuusta. Huoh.
Yleensä olen ollut "jouluihmisiä" mutta tänä vuonna ei huvita. Miulla ei ole varaa edes parhaille ystäville tai perheelle ostaa lahjoja. Teen ne itse säästääkseni rahaa. Olisi edes yhtenä jouluna kiva, että olis ylimääräistä rahaa ostaa hienot lahjat kaikille, mutta ei. Tulee nolo olo toisaalta.. vaikkakin kai ne itsetehdyt pienetkin lahjat merkitsevät.

Jotenkin muutenkin on viime päivinä ollu tosi haluton olo koko elämää kohtaan. Vituttaa nää raha-asiat ja olen sormet verillä askarrellut maanantain myyjäisiä varten heijastinkukkia, jos ne menisivät siellä hyvin kaupaksi niin saisin tienattu noin 100e. Sillä saisi ruokaa pöytään ja bensaa auton tankkiin viikoksi :) tuntuu, et tää elämä rahan takia on jatkuvaa kamppailu ja olenkin tosi kateellinen niillä joilla talous on niin sanotusti vakaa, eikä heidän tarvitse verrata mikä lasku on tärkein että mitä laskuja maksetaan ja minkä eräpäivää pitää koittaa saada siirrettyä.. sitten mietitään että mitä syödään ja mitä pakastimesta löytyneestä äidin "lahjoittamasta" possupaistista ja makaroonista saadaan aikaiseksi. Monesti tuntuu, että koiratkin syö meillä paremmin ku myö ite. Olisi kiva käydä kaupassa useesti kuin kerran kuussa ja ostaa mitä haluaa eikä kulkea laskimen kanssa et tähän riittää raha, tähän ei, tätä otetaan enemmän nyt kun se on halpaa ja laitetaan pakastimeen ja syödään viikkotolkulla.. äh.

Jotenkin tässä vaan katkeroituu. Keväällä miulla oli työpaikka, tosin kesäkuun alussa se pätkä palkkatukea päättyi mutta olisi voinut jatkaa toisessa paikassa. Ei, sitten tuli tää paska ja en tiedä milloin taas olen työkykyinen. Olen ollut jo puolisen vuotta sairaslomalla. Toisaalta olen onnellinen, että sairastuin, koska se lähensi etenkin minua ja avopuolisoani. Siitä olen jotenkin kiitollinen tälle kaikelle paskalle. Meitä ei enää voi erottaa mikään, kun jo kaikesta ollaan 8 vuoden ajan selvitty. Sekä olen kiitollinen perheelleni ja onnellinen siitä, että olenkin heille tärkeämpi kuin ikinä osasin kuvitella. Sekä niille ystäville, jotka ovat jakseneet minua tässä äärettömän suuressa alamäessä koko tämän ajan, niille jotka eivät ole jättäneet minua siltikään vaikka olen ihmisenä muuttunut lyhyessä ajassa paljon. Ei riitä edes sanat kertomaan miten paljon sitä arvostan. Se kertoo paljon, että kyyneleet tulvivat silmiini tätä kirjoittaessani.

En ole itkevää sorttia ollut ikinä. Mutta sairaalassa viimeisinä aikoina ja alussa kotona itkin paljon. Itkinkö sitä helpotusta että vihdoin melkein kolmen kuukauden piina selvisi vaiko sitä että elämä niin kovin muuttui. Itkinkö kiitollisuudesta toisia kohtaan, itkinkö onnesta. Itkin varmaan kaikkea. Muistan automatkan sairaalalta kotiin. Itkin kuin hullu, niin ihanaa oli päästä kotiin kun tiesi että nyt voin jäädä tänne eikä tarvitse pelätä heti takaisin joutumista. Itkin kun pääsin selälleen omaan sänkyyn, saisin nukkua niin pitkästä aikaa omassa sängyssä eikä tarvinnut enää nukkua sohvalla, itkin kai onnea ja helpotusta. Sen jälkeen en ole enää oikeastaan itkenyt. Olisi monessa tilanteessa kai pitänyt, mutta en vain osaa. Olen kai sisäisesti niin turtunut tähän jatkuvaan ahdistuksen tunteeseen, että en vaan jaksa. Ei se hyödytä. Ei ne asiat itkemällä parane.
Selkään koskee edelleen. Noin kuukauden ajan kivut ovat pysyneet samana. Sairaalasta kotiuduttuani kivut menivät ryminällä alaspäin mutta nyt tuntuu kuin ne olisivat jääneet johonkin jumiin ja pysyvät samana. Olen ruvennut pelkäämään hermovaurioita. Mitä jos kasvaimet painoivat jotain hermoja ja ne eivät koskaan korjaudu ja joudun elämään tässä kivussa loppuelämäni? Kipulääkkeiden varassa.. kuvista kasvaimet ovat aika hyvin hävinneet, mutta kipuja on edelleen. Pelottaa, pelottaa paljon. Pelkään nykyään kaikenlaista kipua niin paljon. Pelkkä kipujen ajatteleminen saa minut paniikkiin. Mitä jos ne tulee takaisin? Mitä jos ne ei ikinä katoakkaan?

Olen haluton. Koen itteni säälittäväksi ja vastenmieliseksi aika ajoin, oikeastaan päivittäin. Uloslähteminen on vaikeaa, ei huvita. Äkkiä käyn kaupassa ja se olikin siinä sit. Kello on "paljon" ja jos nyt lähden kyläilemään en saa aikaisin unta. Jos en saa aikaisin unta, nukun seuraavana päivänä liian pitkään tai nukun päiväunet. Ahdistaa. Elämä on vitullista oravanpyörää koko ajan. Juoksen kuin hullu kovaa vauhtia mutta en pääse pois.

Tarvitsen apua, tarvitsen jonkun joka vetää minut pois tästä helvetin pyörästä.