Kaikki aikanaan

Miulla on hyvä mieli. Tosin joulufiilis edelleen kadoksissa jossain maan alla koska ei ole lunta. Harmi, tulee elämäni ensimmäinen musta joulu. Muistelin vuosi sitten ottamiani kuvia ja muistan miten inhotti haudalla käynti kun oli niin saatanan kylmä. Noh, tänä vuonna ei ole kylmä.

Hautakynttilät ois ostamatta. Markuksen, Mummon ja Joken haudalle. Aina jouluisin itkustaa varsinkin Markuksen haudalla käynti. Hän oli niin nuori, kovia kokenut sairautensa kanssa ja lopullisesti väsyi vaan 37-vuotiaana. Harmi. Markus oli mein äitin tyäkaveri ja miulle vähän ku "isoveli". Markus kuoli 4 vuotta sitten mun synttäripäivänä.. :( Jokkea taas en ikinä ehtinyt nähdä. Hän taasen oli isännän eno ja erittäin tärkeä ihminen hänen elämässään. Jokke veti ittesä hirteen -96 ja isäntä sai tietää tästäkin totuuden vasta 2006. Isännän äiti oli pimittänyt tätä tietoa viimeiseen asti, luultiin siihen asti että hän menehtyi sairauteen. Isäntä oli 10-vuotias tuolloin ja eihä sitä silloin tajua.. osakseen tästäkin syystä isäntä ei ole enää väleissä äitinsä kanssa.
Itsemurhaa olen miettinyt paljonkin viime aikoina, kun viime viikolla löysin blogin jota itsemurhan tehneen tytön vanhemmat pitävät. Olen itsekin käyny lähellä tätä vaihtoehtoa mutta onneksi en koskaan ole siihen päätynyt. Olen aina koettanut ajatella niinkuin äiti. Itsemurhan tehnyt on sitä halunnut ja sitä päätöstä pitäisi viimeiseen asti koettaa kunnioittaa. Helppohan se on sanoa, kun läheisillä on varmasti olo että miksei se sanonut, miksei me tajuttu aikasemmin. Niin. Toisaalta nuoria kuolee onnettomuuksissakin paljon ja se on sinääsä kurjempaa koska usein niillä elämänhaluisilla nuorilla olisi ollut vielä paljon edessä. Elämä on epäreilu.

Toisaalta uskon kohtaloon. Uskon, että kaikki mitä tapahtuu tapahtuu jostain syystä. (kuulostaa niinku Lostissa jatkuvast hoettiin :D ) mutta siis esimerkiksi oltiin eroamaisillaan vuosi sitten isännän kanssa ja viimeistä niittiä vaille keväällä. Sairastuin ja kaikki muuttui. Ei silleen, että roikuttaisiin tässä suhteessa siksi että olen sairastunut ja en niinsanotusti pärjäisi yksin vaan siksi, että me vaan todella rakastetaan toisiamme. Se oli päässyt meiltä unohtumaan. Kun jokapäivä isäntä jaksoi juosta sairaalassa, hoitaa minua kun olin kotona.. se on todellista rakkautta ja huolenpitoa. Ja se, kun meidän eron syynä osakseen oli se että isäntä halusi lapsia ja mie en. Nyt tilanne on niin etten koskaan ehkä voi tähän maailmaan synnyttää lasta vaikka haluaisin ja isäntä on valmis siihenkin. Hän on valmis minun takia luopumaan tästä suuresta haaveesta. Se merkkaa. Todella paljon, todella todella paljon. 
Tämä oli aikalailla huono esimerkki mutta niin.. kumminki. Kaikella on syynsä ja ennemmin tai myöhemmin ne selviävät. Kaikella on seurauksensa.

Olen myös miettinyt ihmisten hysteeristä pelkoa kuolla. Kaikki pelot juontavat kuoleman pelkoon. Mikä siinä pelottaa? Sitä vaan ei voi väistää. Se tapahtuu kun sen aika on tapahtua. Varmaa siinä pelottaa se, kun ei tiedä mitä tapahtuu. Lakataanko me vaan olemasta vai päästäänkö me taivaaseen? Onko taivasta? Onko helvettiä? Vai maataanko me vaan tiedottomana mullan alla ja meitä vaan ei ole enää... Mistä sitä tietää.
Suurin miun omista peloista on läheisen menettäminen. Siis ihmisen menettäminen kokonaan, se että joku läheisistä kuolee. Sitä ajattelee että läheiset elää aina ja ikuisesti, niin kauan kuin minäkin. Mut eihän se niin mee, joskus minunkin äiti kuolee... Äh.

Elämä vaan on, elämistä ja kuolemista. Sitä se on.

Lisäyksenä tässä linkki Enkeli-Elisa blogiin, jota pitävät siis itsemurhan tytön tehneen vanhemmat.